Salpavaelluksella mielekästä tekemistä

Olen kevätkesästä 1993 lähtien ollut monessa eri tehtävässä panemassa pystyyn Salpavaellusta. Tuossa vuosituhannen vaihteessa taisi kaksi vaellusta jäädä muiden työkiireiden takia väliin. Ensimmäinen vaellus toteutettiin 1994, melkein uskaltaisin sanoa, että lähes pystymetsästä. Suurin voima oli innostus ja iso joukko samoin ajattelevia maanpuolustusihmisiä.

Ensimmäinen vaellus oli tarkoitus olla myös viimeinen. Jotain meni vikaan tai pikemminkin kohdalleen, kun ensi kesänä järjestetään jo 25. peräkkäinen, kerran vuodessa toimeenpantava Salpavaellus. Väki on vaihtunut niin järjestäjissä kuin vaeltajissakin. Sitkeimmät ovat olleet mukana koko ajan. He eivät sitä ole enää viime vuosina tehneet niinkään valtavasta innostuksesta, vaan ehkä enemmän velvollisuuden tunnosta. Vaeltajakonkarit taas eivät osaa olla pois reiteiltämme!

Nyt työn alla oleva Salpavaellus 2018 on historiallinen siksi, että ensimmäisen kerran täkäläisten reserviläisyhdistysten tueksi, avuksi ja ehkäpä kaikkikaikeksi tulee Maanpuolustuskoulutusyhdistys MPK ja sen Kaakkois-Suomen maanpuolustuspiiri.

MPK:ta pyydettiiin viime kesänä 25. Salpavaelluksen suojelijaksi, mutta sepä ei siihen tyytynyt, vaan tarjoitui myös tekijäksi, toimijaksi Salpavaellus-organisaation rinnalle. Työ lähti käyntiin tiedustelulla jo viime syyskuussa. Nyt 22. tammikuuta 2018 alkoi sitten tapahtumaan. Ainakin minulla ja vaelluksen varajohtajalla Jukka Lapilla (vaellusjohtaja Antti Pakkanen palaa remmiin toukokuussa) on täysi syy uskoa, että hyvä tulee. Voi olla, että järjestelmiemme hyvien osien yhteensovittaminen voi jossain kohtaa vingahtaa, mutta ainakin alku tuntuu todella lupaavalta.

En tässä nyt käy yhtään avaamaan (muotisana) mitä kaikkia mahdollisuuksia MPK-yhteistyö Salpavaellukselle ja sen tekijöille mahdollistaakaan. Siitä olemme enemmän viisaampia 11.2. Haminassa pidettävän koordinaatiopalaverin jälkeen.

Mutta yhden omakohtaisen toiveen ja oikeastaan suoranaisen tarjouksen rohkenen tuoda esiin. Viittaan kirjoituksen alun vuodatukseen 25 vuoden lähes yhtäjaksoisesta puurtamisesta tässä touhussa.

Nyt jos koskaan meillä jo lähes kaiken kokeneilla huru-ukoilla on toivoa saada työllemme jatkajia.

Tässä lasken MPK:n kouluttaman laajan vapaaehtoisen reservin varaan. Koulutettu on tekijöitä mitä moninaisimpiin tehtäviin, mutta onko sille koulutukselle ollut mielekästä, relevanttia käyttöä? Salpavaelluksella on tarjota todellista, määrältään sopivasti ja osalle tehtävistä ympärivuotista vapaaehtoista tekemistä. Ja varmasti asiasta kiinnostuneelle oikeaa meininkiä, todellisten joukkojen ja asioiden kanssa.

Suurimman osan aikaa Salpavelluksella olen toiminut tiedottajana. Se on mitä suurimmassa määrin ympärivuotista, jatkuvaa, mielenkiintoista vapaaehtoistyötä. Tulokset näkyvät hyvässä ja pahassa. Aina ei voi onnistua. Yleensä on onnistuttu.

Sama koskee tehtäviä huollossa, kuljetuksissa, tukikohdissa, toimistossa, ensiavussa, viestinnässä, someupseerina, nettipäivittäjänä, lehdistötiedottajana, liikenteenohjauksessa ja turvatehtävissä sekä opastuksista aina reittipäälliköihin saakka. Muutamia mainitakseni. Tehtäviä on ja riittää.

Olemme varsin hyvin tiettyjä tehtäviä onnistuneet päivittämään nuorempaan voimaan, esimerkkinä kolmekymppinen vaellusjohtajamme. Ikä ei ole este kaikessa, mutta esimerkiksi itselläni näissä some- ja kirjoitustehtävissä aika alkaa menemään omien virheiden korjaamisessa; virheiden korjaamisessa menee todella aikaa enemmän kuin niiden tekemisessä! Ikäni 66 vuotta pelaa vielä opastuksessa, puhevirheet voi korjata siinä hetkessä, jos joku huomaa, mutta älypuhelimeen postaukseen nakkisormet eivät taivu, siksi minulla ei sitä, älypuhelinta, olekaan.

Siis Salpavaellus tarjoa sopivaa työtä monelle halukkaalle kullekin mieluisaan hommaan. Ihan totta! Tämä on ollut ja on vieläkin mukavaa, jopa innostavaa, mutta rajansa kaikella. Tulkaapa ensi kesäksi mukaan siivelle katsomaan, miltä meininkimme näyttää, innostukaa ja tarttukaa hihastamme kiinni!

Salpavaellus tarjoaa paljon ihmistä kehittävää, kouluttavaa, kasvattavaa, vastuuta opettavaa ja mitä kaikkea muuta tekemistä keksimmekään, jolla kaikella on maanpuolustuksellinen ja sotiemme veteraaniemme perintöä palveleva tarkoitus. Siinä oppii itse samalla ja paljon. Sen arvo on valtava! Niin minullekin on käynyt! Olen ihan eri ihminen verrattuna siihen, kun näissä hommissa noviisina aloitin! Olen tekemällä oppinut, virheitä tehden, onnistumisista iloiten!

Meitä Salpavaelluksen alkuvuosien tekijöitä ei ollut juurikaan kukaan kouluttamassa, opettamassa; oli toki Arvo Tolmunen, Arto Lavento ja Ilkka Länsivaara! Oppi oli otettava kantapään ja erehdysten kautta. Nyt me jaamme mielellämme hankkimamme opin uusille polville. Pyörää ei tarvitse kenenkään keksiä uudestaan, mutta sitä saa vapaasti jatkojalostaa. Luovuudelle on täydet eväät olemassa!

Palataan aiheeseen, tarttukaa hihaan, tulkaa mukaan, kehittykää, ottakaa yhteyttä. Niin minä olisin tehnyt, jos siihen olisi ollut MPK:n ja Salpavaelluksen mahdollistama tilaisuus!

Ps. Korjasin pikkasen illemmalla jutun muotoiluja, kun viime loppukesästä syntynyt nykyelämäni ilojen ilo, viisikuukautinen ensimmäinen pojanpoika, saapui papalle illansuussa kylään ja jutun tarkistus jäi ohueksi!

TERHO AHONEN

Salpalinja louhintatekniikan edelläkävijä

Tämä viime syksynä kirjoittamani juttu on julkaistu viime vuoden lopulla kaivosalan ammattilaisten, Vuoriteknikot ry:n vuosijulkaisussa Vuorityö ja -tekniikka 2017 -lehdessä. Sain lehden käsiini tänään. Jutun tein Salpalinjan Oppaiden jäsenenä, kirjoituspalkkio on jutun lopussa oppaiden ilmoituksena. Juttu on tästä näkökulmasta minun kirjoittamistani ensimmäinen. TA
Tässä linkki näköisversioon, jossa myös kuvat ovat nähtävissä.
http://www.salpavaellus.net/wp-content/uploads/2014/03/Vuority%C3%B6-ja-tekniikka-lehti-2017-2.pdf

Salpalinja louhintatekniikan edelläkävijä

Salpalinja on Suomen itärajan linnoitettu puolustusasema. Se on rakennettu vuosina 1940-41 ja 1944. Salpalinjassa ei koskaan taisteltu. Se sijaitsee kokonaan nyky-Suomessa (tietysti Petsamon osaa lukuunottamatta).

Itärajan linnoitus on moniulotteinen puolustusrakennelma. Se sisältää kanta- ja kenttälinnoitteita. Ensin mainituista käytetään myös kestolinnoite-nimitystä. Niiden raaka-aineita ovat teräs, betoni ja, jos raaka-aineeksi voi sanoa, myös kallio. Tyypillisimpiä kestolaitteita ovat teräsbetonikorsut ja kallioon louhitut luolat ja taisteluhaudat. Kenttälinnoitteet ovat maasta, puusta ja kivistä rakennettuja puolustuslaitteita, kuten korsuja, tst- ja yhteyshautoja sekä piikkilankaesteitä.

Itärajan linnoittaminen alkoi noin kuukausi talvisodan päättymisestä. Kaluston ja  materiaalin hankinta välirauhan aikana enimmillään yhtä aikaa 35 000 palkatun miehen työmaalle ei ollut helppo juttu. Valmista yhteiskuntarakennetta ei itärajan metsissä ollut, ei teitä, ei majoitustiloja, ei mitään. Työtä leimasi ilmaan jäänyt sodanuhka, siis kiire, sekä jatkuva taistelu kalusto- ja materiaalipuutteita sekä vaikeita työskentelyoloja vastaan.

Työnjohdon luovuus paikata puutteita, aloitekyky kehittää ja keksiä uutta, uusia työmenetelmiä, kun vanha ei toiminut, oli arvossa arvaamattomassa.

Yhtenä esimerkkinä voi mainita välirauhan aikana Miehikkälässä työryhmä 213:n päällikkönä toimineen insinööri Reino Helannon kehittämä raonammuntaan perustunut menetelmä louhia taistelu- ja yhteyshautoja. Yksi reikärivi kallioon ja kova panostus sai aikaan veemuotoisen, rikkonaisen ja huonon suojan antavan kaivannon, jota piti sitten kiviladoksin tai jopa betonilla paikkailla. Työmenetelmä oli huono. Se vaati miettimistä.

Helanto oivalsi, että ehjään kallioon piti saada tst-haudan leveyden päähän toisistaan keinotekoiset halkeamat. Sen hän kokeilemalla haki poraamalla haudan syvyyteen ja sen leveyden päähän toistaan reikärivit, reiät sopivin välein ja sopivasti panostamalla, ja kas syntyi kaksi yhdensuuntaista keinotekoista halkeamaa!

Sen jälkeen normaalilla poikkiporauksilla ja panostuksilla alkoi louhinta. Tuloksena oli valmista pystysuoraseinämäistä siistiä taisteluhautaa. Yksinkertaista! Menetelmää käytetään, tietysti jatkojalostettuna, yhä rakennuskiviteollisuudessa.

Luolia moneen käyttöön

Salpalinjan perussuoja on teräsbetonikorsu. Niiden rakentaminen oli välttämätöntä, mutta myös kallista. Halvempi vaihtoehto löytyi peruskalliosta. Se on louhia luolia. Salpa-asemassa on yhteensä 25 erikokoista luolaa. Osa niistä jäi kesken, osa valmistui majoitus-, varasto- ja vaikkapa lääkintäkäyttöön.

Kallion, johon luola louhittiin, tuli täyttää muutamia vaatimuksia. Paikan tuli sijaita hyvin lähellä pääasemaa. Louhittavan kallion tuli olla ehjää. Luolan kattoon piti jäädä ehjää kalliota yksi metri plus luolan leveys. Esimerkiksi jos luolatunnelin leveys oli kuusi metriä, päälle tuli jäädä ehjää kiveä seitsemän metrin paksuudelta. Näin saavutettiin suurin piirtein sama lujuus kuin teräsbetonikorsun 2,1 metrin teräsbetonivahvuudella, noin tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävyys.

Luola piti pystyä sijoittamaan kallioon siten, että viemäröinti oli helposti järjestettävissä alamaahan. Siksi luolat sijaitsevat kalliokumpareissa tai –rinteissä, niin että jostakin kulmasta katsottuna luolan lattiataso on aina yleisen maanpinnan tason yläpuolella.

Louhintaosaamista Ruotsista

Salpalinjan luolista suurin osa, kymmenen, sijaitsee Virolahdella. Asialla lienee yhteyttä ruotsalaisiin vapaaehtoisiin linnoittajiin, joilla oli kaivososaamista ja jotka pitäjässä kevätkesällä 1940 työskentelivät.

Louhinnassa käytettiin paineilmaporia. Vaakaporauksin tietyllä reikäkuviolla mentiin eteenpäin poran pituuden verran, ammuttiin, poistettiin louhe, taas porattiin jne. Mitä pitemmälle louhinta eteni, sen työläämpää oli kiviaineksen ulossaanti. Käytössä isoimmissa luolissa oli pikkuratoja, joita pitkin mies- tai hevospelissä sepeliä kiskottiin vaunuissa ulos. Louhittu kallio turposi noin 1,6- kertaiseksi kiinteään kiveen verrattuna. Liekö kerroin yhä sama?

Kun onkalo oli valmis, sinne rakennettiin talo sisään. Lattia valettiin betonista. Talon ihanneratkaisu oli lapetiiliseinä ja betoniholvikatto. Tällainen löytyy valmiina vain Lappeenrannan Rutolasta. Suurin osa luolista jäi keskeneräiseksi. Muutamiin ehdittiin rakentaa tilapäisratkaisuna puutalo sisään, kuten esimerkiksi Virolahden Ravijoella ja Luumäen Suo-Anttilassa.

Talon rakentamisella luolaonkaloon haettiin tietenkin käyttömukavuutta. Lämmönlähteenä isommissa luolissa oli keskuslämmityskattila ja pienemmissä ehkä vain korsuliesi. Savut ja ilmastointiputket johdettiin isoissa luolissa ulos katon läpi louhitun huoltokuilun kautta. Pienissä luolissa huoltokuiluna oli usein sisäänmenoaukko.

Salpa-aseman suurin luola on Luumäellä Lusikkovuoressa. Siinä on kolme sisäänmenoaukkoa ja betonilattiaa on noin 1200 neliömetriä. Se oli tarkoitettu 400 miehen majoitusluolaksi. Kerrotaan, että sodan jälkeen luolasta puretusta puutavarasta on rakennettu kaksi omakotitaloa Luumäen keskustajamaan Taavettiin. Ne ovat pystyssä vieläkin.

Luolien käyttätarkoituksesta on kylillä aikalaisten kertomina monia versioita. Todellisuudessa luolat olivat monikäyttöisiä. Ylempien johtoportaiden käskyllä ne voitiin ottaa majoitus- ja reservin lepotiloiksi, varastoiksi ja joukosidontapaikoiksi sekä vaikkapa komento- ja esikuntapaikoiksi.

Yhtenä käyttömahdollisuutena on paljon puhuttu kenttäsairaaloista, mutta taistelutilanteessa potilaiden kuljetus keskellä pääasemaa oleviin kenttäsairaalaluoliin olisi käytännössä ollut mahdotonta.

Muutamissa luolista oli tehty myös yhdistelmiä majoituksen ja aseistuksen osalta. Esimerkiksi Miehikkälän Härkämäen toisessa luolassa on päällä panssarintorjuntatykkipesäke ja alla luolan perällä kiviesteen suuntaan ampuva konekivääripesäke.

Kustannuksiltaan keskimääräinen noin sadan miehen luola maksoi puoli miljoonaa markkaa. Siis vain puolet teräsbetonikorsun hinnasta!

Lepakot viihtyvät

Salpa-aseman luolien tämän päivän käyttö rajoittuu pääosin lepakoiden talvehtimiseen. Siihen ne ovat sopivan tasalämpöisiä.

Salpalinjan eteläpäässä merkityn Salpapolun varteen osuvissa luolissa liikkuminen tapahtuu omalla vastuulla. Pakkanen ja jäätyvä vesi saattavat irrottaa talven aikana kattorakenteesta vaarallisesti kivenlohkareita. Salpa-asemaa kolutessa hyvä taskulamppu on aina välttämätön varuste.

Salpalinjan luolarakennelmista ehkä huikein on yhdistetty majoitus- ja tulenjohtoluola Virolahdella. Museoviraston inventointiraportissa kyseinen luola kuvataan 80 miehen majoitusluolaksi. Kaksi sisäänkäyntiä sisältävän onkalon kokonaispituus on 32 metriä ja leveys 6,4 metriä. Lattia on valettu ja siinä on sokkelikorotukset reunoilla.

Luolan perältä nousee 15 metriä (luolan lattiasta kallion pintaan) korkea, läpimitaltaan 2-3 metrinen pystykuilu kallion huipulle. Kuilun päällä on tulenjohtopaikka pitkälle tulenjohtoperiskoopille sekä kymmenen tonnia painava tähystyskupu sisäpuolisine sulkurenkaineen.

Luolan kuilussa on kaksi betonista välitasoa ja kolmas välitaso on jo tj-paikan lattia. Kussakin välitasossa on reilu miehen mentävä aukko. Välitasojen ero on 3,5 – 3,9 metrin paikkeilla. Ylimmästä tj-tasosta nousee vielä vajaan kahden metrin korkuinen kuilu mainittuun tähystuskupuun. Luolan kuilun ja tj-paikan päällä on 2,1 metrin paksuinen teräsbetonikatto.

Edellä puhutun luolan päälle ei ole ollut minkäänlaista tietä tai ylipäätään mahdollisuutta päästä sinne kuorma-autolla. Salpalinjan harrastajia ehti vuosia askarruttaa, millä luolan kuilun välitasoihin ja varsinkin paksuun kattoon on betoni ja painava kupu saatu? Ainakin osaratkaisu betonin kuljetuksesta löytyi muutama vuosi sitten ohessa olevasta ja paikallistetusta kansallisarkiston kuvasta.

Salpalinjasta löytyy iso määrä tietoa tämän kirjoittajan blogista Salpalinjan salat, google löytää.

TERHO AHONEN

Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Haminaan

Otsikosta huolimatta alla oleva kirjoittamani lehdistötiedote, joka jaettiin asiaa koskevassa tiedotustilaisuudessa 8.1.2018 sivuaa mitä merkittävässä määrin Salpalinja-matkailua. Lainaus tiedotteen toiseksi viimeisestä kappaleesta:

"Haminan rauha, kaupungin vanha linnoitushistoria ja sijainti porttina Salpalinjalle antavat luontevan pohjan kehittää perinnekeskusta myös osana kaupungin ja koko Etelä-Kymenlaakson matkailutarjontaa ja elinkeinopolitiikkaa."

Ja jutun lopussa on linkki blogiini viime maaliskuulta, jossa tästä hankkeesta puhuin vielä rivien välissä, kun asian valmistelu oli vielä alkutekijöissään.

Rauhanturvaamisen ja veteraanityön

perinteet saman katon alle Haminassa 

Haminaan ollaan perustamassa Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskusta. Sen kärkenä on Suomesta puuttuva valtakunnallinen rauhanturvaamisesta kertova museo. Lisäksi perinnekeskus uudella toiminnallisella tavalla vaalii ja esittelee sotiemme veteraanien ja vapaaehtoisen maanpuolustustyön perintöä.

Suomalaisen rauhanturvatoiminnan ja kriisinhallinnan historia on luonnollinen jatke itsenäisen Suomen maanpuolustukselle ja sen vapaaehtoistyölle. Perinnekeskusidea on nerokas oivallus vetää rauhanturvaperintö sekä alueen maapuolustus- ja veteraaniyhdistykset saman katon alle.

Perinnekeskuksen tiloiksi on suunniteltu keskellä Haminan varuskuntaa sijaitseva entinen toimiupseerikerho ja sen tontti. Vaikka hanke on vasta aloittamassa toimitiloihin tarvittavan rahoituksen hankintaa, on syyskuussa 2017 perustettuun Rauhanturvaamisen ja Veteraanityön Perinnekeskus ry:hyn liittynyt jo nyt yhdeksän jäsenyhdistystä.

Uuden yhdistyksen jäseniä ovat Suomen Rauhanturvaajaliitto, Kymenlaakson Rauhanturvaajat,  Haminan-Vehkalahden Sotaveteraanit, RUK:n Oppilaskunnan Kannatusyhdistys, Haminan Reserviupseerikerho, Kymenseudun Lottaperinneyhdistys, Haminan Maanpuolustusnaiset, Etelä-Kymen Kadettipiiri ja Etelä-Kymenlaakson Sotilaspoikien Perinnekilta.

Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin ensimmäisessä vuosikokouksessa 8.1.2018 eversti Markku Hutka Ruotsinpyhtäältä. Toiminnanjohtajana on vuodenvaihteessa aloittanut, hankkeen valmistelua viime talvesta asti vetänyt eversti evp Vesa Kangasmäki Haminasta.

Hankeajatuksen toiminnallisuuden takeena on se, että perinnekeskuksen tilat ovat jäseniksi hakeutuneiden ja hakeutuvien alueellisten ja paikallisten veteraani- ja maanpuolustusyhdistysten käytössä kokoontumisiin ja erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Niiden perinne-esineistön taltiointi ja myös esillepano vaihtuvissa näyttelyissä kuuluu toiminta-ajatukseen.

MPK:n Kaakkois-Suomen Maanpuolustuspiirin uusi Haminan koulutuspaikka ja sen toimisto on myös sijoittumassa perinnekeskuksen tiloihin.

Hankkeen uskotaan tuovan lisävetovoimaa Haminan seudun matkailulle. Perinnekeskus on saanut toiminnan käynnistämiseen Leader-rahoitusta Etelä-Kymenlaakson kehittämisyhdistys Sepralta.  Avajaisia vietetään 2. elokuuta 2018 Hamina Tattoo –viikon aikana.

Haminan rauha, kaupungin vanha linnoitushistoria ja sijainti porttina Salpalinjalle antavat luontevan pohjan kehittää perinnekeskusta myös osana kaupungin ja koko Etelä-Kymenlaakson matkailutarjontaa ja elinkeinopolitiikkaa.

Uusi toimintamalli sopii sovellettavaksi muuallekin Suomeen vireyttämään ukkoutuvaa yhdistystoimintaa ja kunkin seutukunnan elämää. Hamina on nyt tässä edelläkävijänä paljon haltijana.

http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2017/03/vetovoimaa-avuksi-salpalinjan.html

TERHO AHONEN

Dokumentti nähtävänä Salpalinja-museolla 21.1.2018

SuomenSalpa - dokumentti maanpuolustustahdosta  -elokuva esitetään 21.1.2018 klo 14. Miehikkälän Salpalinja-museolla. Kun nopeasti ilmoittautuu ja varaa paikan, niin sisään mahtuu. Seuraavaa esitystä kaakonkulmilla ei ole vielä sovittu.

No niinhän siinä kävi, että ensimmäinen klo 14. näytös on loppuunmyyty! Mutta ei hätää klo 17. alkaa toinen näytös, sama päivä,  sama paikka. Ilmoittautumiset alla olevan ilmoituksen yhteystietoihin 18.1.2018 mennessä.

Elokuvan tuottaja Juha Huttunen keskustelee mielellään dokumentin uusista esityspaikoista:

juha.huttunen@videoflow.com tai puh. 0400 650 252.