Tässä linkki näköisversioon, jossa myös kuvat ovat nähtävissä.
http://www.salpavaellus.net/wp-content/uploads/2014/03/Vuority%C3%B6-ja-tekniikka-lehti-2017-2.pdf
Salpalinja
louhintatekniikan edelläkävijä
Salpalinja on Suomen itärajan linnoitettu
puolustusasema. Se on rakennettu vuosina 1940-41 ja 1944. Salpalinjassa ei
koskaan taisteltu. Se sijaitsee kokonaan nyky-Suomessa (tietysti Petsamon osaa
lukuunottamatta).
Itärajan linnoitus on moniulotteinen
puolustusrakennelma. Se sisältää kanta- ja kenttälinnoitteita. Ensin
mainituista käytetään myös kestolinnoite-nimitystä. Niiden raaka-aineita ovat
teräs, betoni ja, jos raaka-aineeksi voi sanoa, myös kallio. Tyypillisimpiä
kestolaitteita ovat teräsbetonikorsut ja kallioon louhitut luolat ja
taisteluhaudat. Kenttälinnoitteet ovat maasta, puusta ja kivistä rakennettuja
puolustuslaitteita, kuten korsuja, tst- ja yhteyshautoja sekä
piikkilankaesteitä.
Itärajan linnoittaminen alkoi noin
kuukausi talvisodan päättymisestä. Kaluston ja
materiaalin hankinta välirauhan aikana enimmillään yhtä aikaa 35 000
palkatun miehen työmaalle ei ollut helppo juttu. Valmista yhteiskuntarakennetta
ei itärajan metsissä ollut, ei teitä, ei majoitustiloja, ei mitään. Työtä
leimasi ilmaan jäänyt sodanuhka, siis kiire, sekä jatkuva taistelu kalusto- ja
materiaalipuutteita sekä vaikeita työskentelyoloja vastaan.
Työnjohdon luovuus paikata puutteita,
aloitekyky kehittää ja keksiä uutta, uusia työmenetelmiä, kun vanha ei
toiminut, oli arvossa arvaamattomassa.
Yhtenä esimerkkinä voi mainita välirauhan
aikana Miehikkälässä työryhmä 213:n päällikkönä toimineen insinööri Reino
Helannon kehittämä raonammuntaan perustunut menetelmä louhia taistelu- ja
yhteyshautoja. Yksi reikärivi kallioon ja kova panostus sai aikaan
veemuotoisen, rikkonaisen ja huonon suojan antavan kaivannon, jota piti sitten
kiviladoksin tai jopa betonilla paikkailla. Työmenetelmä oli huono. Se vaati
miettimistä.
Helanto oivalsi, että ehjään kallioon
piti saada tst-haudan leveyden päähän toisistaan keinotekoiset halkeamat. Sen
hän kokeilemalla haki poraamalla haudan syvyyteen ja sen leveyden päähän
toistaan reikärivit, reiät sopivin välein ja sopivasti panostamalla, ja kas
syntyi kaksi yhdensuuntaista keinotekoista halkeamaa!
Sen jälkeen normaalilla poikkiporauksilla
ja panostuksilla alkoi louhinta. Tuloksena oli valmista pystysuoraseinämäistä
siistiä taisteluhautaa. Yksinkertaista! Menetelmää käytetään, tietysti
jatkojalostettuna, yhä rakennuskiviteollisuudessa.
Luolia moneen käyttöön
Salpalinjan perussuoja on teräsbetonikorsu. Niiden
rakentaminen oli välttämätöntä, mutta myös kallista. Halvempi vaihtoehto löytyi
peruskalliosta. Se on louhia luolia. Salpa-asemassa on yhteensä 25 erikokoista
luolaa. Osa niistä jäi kesken, osa valmistui majoitus-, varasto- ja vaikkapa
lääkintäkäyttöön.
Kallion, johon luola louhittiin, tuli täyttää muutamia
vaatimuksia. Paikan tuli sijaita hyvin lähellä pääasemaa. Louhittavan kallion
tuli olla ehjää. Luolan kattoon piti jäädä ehjää kalliota yksi metri plus
luolan leveys. Esimerkiksi jos luolatunnelin leveys oli kuusi metriä, päälle
tuli jäädä ehjää kiveä seitsemän metrin paksuudelta. Näin saavutettiin suurin
piirtein sama lujuus kuin teräsbetonikorsun 2,1 metrin teräsbetonivahvuudella,
noin tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävyys.
Luola piti pystyä sijoittamaan kallioon siten, että
viemäröinti oli helposti järjestettävissä alamaahan. Siksi luolat sijaitsevat
kalliokumpareissa tai –rinteissä, niin että jostakin kulmasta katsottuna luolan
lattiataso on aina yleisen maanpinnan tason yläpuolella.
Louhintaosaamista Ruotsista
Salpalinjan luolista suurin osa, kymmenen, sijaitsee
Virolahdella. Asialla lienee yhteyttä ruotsalaisiin vapaaehtoisiin linnoittajiin,
joilla oli kaivososaamista ja jotka pitäjässä kevätkesällä 1940 työskentelivät.
Louhinnassa käytettiin paineilmaporia. Vaakaporauksin
tietyllä reikäkuviolla mentiin eteenpäin poran pituuden verran, ammuttiin,
poistettiin louhe, taas porattiin jne. Mitä pitemmälle louhinta eteni, sen
työläämpää oli kiviaineksen ulossaanti. Käytössä isoimmissa luolissa oli
pikkuratoja, joita pitkin mies- tai hevospelissä sepeliä kiskottiin vaunuissa
ulos. Louhittu kallio turposi noin 1,6- kertaiseksi kiinteään kiveen verrattuna.
Liekö kerroin yhä sama?
Kun onkalo oli valmis, sinne rakennettiin talo sisään.
Lattia valettiin betonista. Talon ihanneratkaisu oli lapetiiliseinä ja
betoniholvikatto. Tällainen löytyy valmiina vain Lappeenrannan Rutolasta.
Suurin osa luolista jäi keskeneräiseksi. Muutamiin ehdittiin rakentaa
tilapäisratkaisuna puutalo sisään, kuten esimerkiksi Virolahden Ravijoella ja
Luumäen Suo-Anttilassa.
Talon rakentamisella luolaonkaloon haettiin tietenkin
käyttömukavuutta. Lämmönlähteenä isommissa luolissa oli keskuslämmityskattila
ja pienemmissä ehkä vain korsuliesi. Savut ja ilmastointiputket johdettiin
isoissa luolissa ulos katon läpi louhitun huoltokuilun kautta. Pienissä
luolissa huoltokuiluna oli usein sisäänmenoaukko.
Salpa-aseman suurin luola on Luumäellä Lusikkovuoressa.
Siinä on kolme sisäänmenoaukkoa ja betonilattiaa on noin 1200 neliömetriä. Se
oli tarkoitettu 400 miehen majoitusluolaksi. Kerrotaan, että sodan jälkeen
luolasta puretusta puutavarasta on rakennettu kaksi omakotitaloa Luumäen keskustajamaan
Taavettiin. Ne ovat pystyssä vieläkin.
Luolien käyttätarkoituksesta on kylillä aikalaisten
kertomina monia versioita. Todellisuudessa luolat olivat monikäyttöisiä.
Ylempien johtoportaiden käskyllä ne voitiin ottaa majoitus- ja reservin lepotiloiksi,
varastoiksi ja joukosidontapaikoiksi sekä vaikkapa komento- ja
esikuntapaikoiksi.
Yhtenä käyttömahdollisuutena on paljon puhuttu
kenttäsairaaloista, mutta taistelutilanteessa potilaiden kuljetus keskellä
pääasemaa oleviin kenttäsairaalaluoliin olisi käytännössä ollut mahdotonta.
Muutamissa luolista oli tehty myös yhdistelmiä majoituksen
ja aseistuksen osalta. Esimerkiksi Miehikkälän Härkämäen toisessa luolassa on
päällä panssarintorjuntatykkipesäke ja alla luolan perällä kiviesteen suuntaan
ampuva konekivääripesäke.
Kustannuksiltaan keskimääräinen noin sadan miehen luola
maksoi puoli miljoonaa markkaa. Siis vain puolet teräsbetonikorsun hinnasta!
Lepakot viihtyvät
Salpa-aseman luolien tämän päivän käyttö rajoittuu pääosin
lepakoiden talvehtimiseen. Siihen ne ovat sopivan tasalämpöisiä.
Salpalinjan eteläpäässä merkityn Salpapolun varteen
osuvissa luolissa liikkuminen tapahtuu omalla vastuulla. Pakkanen ja jäätyvä
vesi saattavat irrottaa talven aikana kattorakenteesta vaarallisesti
kivenlohkareita. Salpa-asemaa kolutessa hyvä taskulamppu on aina välttämätön
varuste.
Salpalinjan luolarakennelmista ehkä huikein on yhdistetty
majoitus- ja tulenjohtoluola Virolahdella. Museoviraston inventointiraportissa
kyseinen luola kuvataan 80 miehen majoitusluolaksi. Kaksi sisäänkäyntiä
sisältävän onkalon kokonaispituus on 32 metriä ja leveys 6,4 metriä. Lattia on
valettu ja siinä on sokkelikorotukset reunoilla.
Luolan perältä nousee 15 metriä (luolan lattiasta kallion
pintaan) korkea, läpimitaltaan 2-3 metrinen pystykuilu kallion huipulle. Kuilun
päällä on tulenjohtopaikka pitkälle tulenjohtoperiskoopille sekä kymmenen
tonnia painava tähystyskupu sisäpuolisine sulkurenkaineen.
Luolan kuilussa on kaksi betonista välitasoa ja kolmas
välitaso on jo tj-paikan lattia. Kussakin välitasossa on reilu miehen mentävä
aukko. Välitasojen ero on 3,5 – 3,9 metrin paikkeilla. Ylimmästä tj-tasosta
nousee vielä vajaan kahden metrin korkuinen kuilu mainittuun tähystuskupuun.
Luolan kuilun ja tj-paikan päällä on 2,1 metrin paksuinen teräsbetonikatto.
Edellä puhutun luolan päälle ei ole ollut minkäänlaista
tietä tai ylipäätään mahdollisuutta päästä sinne kuorma-autolla. Salpalinjan
harrastajia ehti vuosia askarruttaa, millä luolan kuilun välitasoihin ja
varsinkin paksuun kattoon on betoni ja painava kupu saatu? Ainakin osaratkaisu
betonin kuljetuksesta löytyi muutama vuosi sitten ohessa olevasta ja
paikallistetusta kansallisarkiston kuvasta.
TERHO AHONEN