Salpalinjan läpimurto sitkeässä

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta. Tuo taival on täynnä kasvukipuja ja vastoinkäymisiä, mutta myös onnistumisia. Suomi on noussut kansakuntana maailman valioiden joukkoon. Suomen itsenäinen historia on ehdottomasti onnistumistarina.

Salpalinjan osuus Suomen menestyksessä on tuntematon valtaosalle kansaa. Kun Salpalinjaa ei tunneta, ei tunneta myöskään sen merkitystä osana selviytymistarinaa.

Suomi100 –juhlavuosi on kiitettävästi tuonut ja tuomassa Salpalinjaa kansalaisten tietoisuuteen. Se on innostanut toimintaa pitkin itärajaa. On ollut mukava seurata viime syksyn ja tämän kevätkesän aikana esiin nousseita pikku-uutisia Salpalinjan kohteiden kunnostuksesta niin täällä Suomenlahden ja Saimaan välillä, kuin Sulkavalla, Savonlinnan seudulla, Lieksan Änäkäisellä tai Kuusamossa, joitakin mainitakseni.

Salpalinjaa esitellään kylätapahtumissa 10.kesäkuuta monissa paikoissa itärajalla, joissa ei ennen sitä ole tehty. Ja monta muuta tekemisen meininkiä ja tapahtumaa on jo ollut ja on ilmassa.

Yksi esimerkki Salpalinjan arvostuksesta juhlavuonna on Salpalinjan Oppaat ry:n Etelä-Karjalan kulttuurirahastolta saama 10 000 euron apuraha tapahtumien järjestämiseen ja esittelykohteiden kunnostamiseen ja merkitsemiseen esim. opastauluin.

Suomen Salpa – dokumentti maanpuolustustahdosta –elokuvaa on filmattu ja aineistoa koottu viime lokakuun alusta lähtien. Kuvauksia tehdään vielä 24. Salpavaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan saakka 2.7.2017 Virolahden Harjussa. Sen jälkeen alkaa aineiston käsittely ja muokkaaminen elokuvaksi, jonka ensiesitys on 26.11.2017 Lappeenrannassa.

Kesäkuun 2. päivänä Salpalinjan Perinneyhdistys julkaiseen yhden kilon Salpalinja-faktaa teoksessa Salpalinja – itsenäisyyden monumentti. Kirjassa on yli 20 asiantuntijakirjoittajaa. Artikkelikokoelma on juuri lyhyehköjen artikkeleiden vuoksi helppolukuinen ja kirjaa ei ole pakko ahmia kerralla kannesta kanteen.

Salpalinjan Perinneyhdistys on tehnyt aloitteen valtioneuvostolle Salpalinjan nimeämisestä Suomi100 –juhlavuonna itsenäisyytemme monumentiksi. Se ei maksa valtiolle mitään. Mutta se olisi ennenkaikkea vihdoin tunnustus viime sotien aikaiselle valtavalle rakennustyölle ja sen tekijöille osana Suomen puolustusta ja että kaikki se vaiva ja tuska on tehty ja koettu oikean asian puolesta, meidän isänmaamme hyväksi!

Odotan ilman muuta, että valtioneuvosto tuon ratkaisun tekee. Se ei ole keltään pois eikä ole ketään vastaan. Se ei ole konkreettista ainetta tai rahaa. Se on henkinen tunnustus ja arvonanto asiassa, jonka vain suunnaton ja vapaudenhaluinen maanpuolustustahto sai aikaan. Tämä voisi olla yksi suuri ja jopa ratkaiseva isku siihen tiedotusmuuriin, taisteluhautaan, josta Salpalinja-tietämyksen läpimurtovyörytys alkaa vasemmalle, oikealle ja ennenkaikkea eteenpäin, kohti tulevien sukupolvien tietoisuutta isäimme ja äitiemme mahtavista teoista!

Hyvää Puolustusvoimain lippujuhlan päivän aikaa sinivalkoisin värein!

TERHO AHONEN

Toisenlainen Salpavaellus

Tapasin Kerimäellä 20.5.2017 monilta Salpavaelluksilta tutun evl. evp Heikki Hulkkosen Kankaanpäästä. Tuli puheeksi hänen kesätyönsä Salpalinjan huoltohommissa 1960-luvulla. Pyysin häntä kirjoittamaan, mitä silloin oikein puuhasivat. Tässä Heikin (korsunseinissä HH ) hyvä tuotos lukijakirjoituksena! Kiitos! (TA)

TOISENLAINEN SALPAVAELLUS

Olin 60-luvun alkupuolella koulupoikana muutamana kesänä töissä Salpalinjalla. Meitä oli kuusi poikaa kunakin kesänä ja me olimme kaikki Kouvolan varuskunnan henkilökuntaan kuuluvien nuoria, 15-18-vuotiaita. Työtä johti 3.DE:n pioneeritoimisto.

Työt alkoivat koulun kesälomien alettua ja loppuivat niin, että oikeaa kesälomaakin jäi joitakin päiviä.

Meillä oli käytössä rättikattoinen avolava-volkkari 3.ErAutoK:sta. Siinä kuljetettiin miesten lisäksi maalit, trasselit, vaseliinit ja työkalut yhden työpäivän tarpeita varten.

Tukikohtana oli yksi parakki keskellä Taavetin lomakylää Kivijärven rannalla. Samassa parakissa olin viettänyt kesälomia perheen kanssa 50-luvun puolivälissä . Silloin alue oli edelleen Puolustusvoimien hallinnassa.

Työviikko oli maanantaista perjantaihin. Siis jo tuolloin teimme viisipäiväistä työviikkoa, sillä työpäivien aikana ei ollut varsinaisia ruokatunteja, vaan teimme lauantaipäivän tunnit viikon aikana. Perjantaisin yksi kaveri vuorollaan jäi lämmittämään saunaa (huom! kertalämmitteinen), joten siellä oli hyvä koko porukan peseytyä ennen kotiinlähtöä viikonlopuksi.

Mitä työ sitten käsitti? Ensinnäkin alueellisesti työ jakaantui kolmelle vuodelle siten, että kaksi kesää keskityimme Suomenlahden ja Lappeenrannan väliselle alueelle ja kolmantena kesänä teimme pitemmän, useamman viikon reissun Lappeenrannasta pohjoiseen aina Joensuun tasalle asti.

Suomenlahden saariin, joista muistan Mustamaan, Ulko-Tammion ja Santsaaren, mentiin syöksyveneillä, Saimaan vesistön saariin losseilla joukossa muunmuassa kapulalossi Punkaharjun tuntumassa. Majoittumispaikkoina olivat mm Savonlinnan leirintäalue, Puumala, Raikuu ja Ylämyllyn varuskunta, jossa pääsimme jopa sisämajoitukseen.

Näillä reissuilla majoituimme yleensä omiin telttoihin. Silloin myös tavaramäärän paljouden takia mukana oli myös armeijan kuorma-auto.

Itse työ kohteella tehtiin pareittain; toinen piti Tilley-valaisinta ja toinen työskenteli. Työ käsitti ruosteisten osien raappaamisen raapparaudalla, viimeistely teräsharjalla ja pyyhkiminen/kuivaaminen tarvittaessa trasselilla. Sitten maalattiin Ferrex-pohjamaalilla ja sen kuivuttua Panssarimaali päälle.

Näitä maalattavia kohteita korsuissa olivat panssariovet, panssarikatot, ilmanvaihtotorvet, tähystyskuvut, metalliset karmit. Saranat, pultit ja vastaavat puhdituksen jälkeen rasvattiin vaseliinilla. Lopuksi siivottiin lattiat ja poistettiin lahonneet puuosat.

Tilley-petroolivalaisimien käry yhdessä maalihuurujen kanssa teki työympäristön epämiellyttäväksi ja epäterveelliseksi, jota ei silloin osannut ajatella.

Ruokahuolto: Jokainen hankki itselleen aamiais- ja lounasmuonat päivittäin paikallisista kaupoista. Päivällinen monasti nautittiin Jurvalassa sikäläisessä baarissa.

Joskus iltaisin käytiin tansseissa Taavetissa tai Risulahdessa. Silloin tällöin liftattiin Lappeenrantaan rentoutumaan.

Yhtä kaikki kesätöistä jäi mukavat muistot ja jopa vähän taskurahaa lukuvuoden rientoihin.

HEIKKI HULKKONEN

Salpalinjan metsänhakkuut ja hakkuutähteet

Salpalinjan päälle kasvanut puusto alkaa rehevimmillä paikoilla olla jo hakkuukypsää. Harvennusvaiheessa puusto on ollut jo vuosikymmeniä. Muistutukseksi, että Salpalinjan maapohjat on palautettu maanomistajilleen vuonna 1968, mutta linnoituslaitteet ovat edelleen valtion omaisuutta. Niitä nykyisin hoitaa ja hallinnoi Senaatti-kiinteistöt, valtion omistama liikelaitos.

Hakkuut eivät ole olleet aiemmin metsuri- ja hevos-/ maataloustraktoreiden aikana ongelma.  Salpalinjassa liikkujia ei muutama kymmenen vuotta sitten juuri ollut. Toiseksi kiviesteiden välistä hakkaaminen tai taistelu- ja yhteyshautojen ylitys ei oikein vanhoilla vehkeillä onnistunut ja niihin ei siksi kirveellä koskettu; puutkin olivat vielä pieniä. Tilanne on muuttunut.

Nyt ovat esimerkiksi Salpalinjan Oppaat ry:n jäsenet raportoineet viimeisen vuoden kahden aikana lukuisista hakkuista ja nimenomaan siksi, että hakkuutähteet ovat paikoin jääneet linnoituslaitteiden päälle ja polkujen tukkeeksi. Se hankaloittaa opastusta liikkumisen ja peitteisyyden vuoksi. Toisaalta hyvin suunnitellut ja toteutetut hakkuut parantavat Salpalinjan näkymistä ja sen kokonaisuuksien hahmottamista.

Hakkuiden yleistyminen Salpalinjan rakenteiden päällä ja läheisyydessä on luonnollista juuri siksi, että puusto on tullut arvokasvu- ja rahaksimuuttamisvaiheeseen. Siinä ei ole mitään sanomista.

Salpalinjaahan voi pitää metsänhoitotermein myös Suomen suurimpana kaistalehakkuuna. Rakentamisaikana ainakin vahvimmin linnoitetulla osuudella Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä ampuma-alat hakattiin aukeiksi asemien etupuolelta 200-300 metrin syvyydeltä. Tämä on nähtävissä vanhoista ilmakuvista. Nyt tuo metsä on jo yli 70-vuotiasta.

Toinen hakkuutähdeongelman syy on se, että nykyiset hakkuukoneet ulottuvat napsimaan puut kiviesteiden ja muiden linnoitusrakenteiden päältä. Taistelu- ja yhteyshautojen ylitys ei ole hakkuu- ja ajokoneille mikään ongelma.

Tiedän, että valistuneet puuta pystykaupoin ostavat metsäyhtiöt  ja metsänhoitoyhdistykset tietävät, että muinaismuistolain mukaisessa iässä olevat Salpalinjan kohteet ja sinne syntyneet polut ovat hakkuissa erityiskohteita. Esimerkiksi Virolahdella Harjun Oppimiskeskuksen hallinnassa vielä olevien, metsähallituksen omistamien metsien hakkuu on museoviraston ohjeistamaa. Tässä ote ohjeesta:

”Museovirasto ohjeistaa hakkuita seuraavasti: Ennen hakkuiden aloittamista rakenteet on merkittävä maastoon selvästi ja huolehdittava siitä, että ne ovat kaikkien alueella toimijoiden tiedossa. Harvennuksessa poistetaan pääsääntöisesti kaikki rakenteissa ja niiden välittömässä läheisyydessä kasvavat puut. Maisemaharvennuksessa huomioidaan korsujen alkuperäinen tarkoitus, ja niiden läheisyyteen on jätettävä myös suojapuustoa. Maisemallinen avaaminen tapahtuu parhaiten poistamalla ensisijaisesti kuusta ja jättämällä runkopuita kuten koivua ja mäntyä. Tarvittaessa alueella on suoritettava aluspuuston raivausta ennen hakkuita.

Ajourat on suunniteltava siten, ettei rakenteiden päältä ajeta koneilla. Suositeltavaa on, että hakkuut suoritettaisiin kantavan maan aikana. Tarvittaessa maasto on suojattava oksa-tai latvuskerroksella ja suojaukset on hakkuiden jälkeen poistettava. Suunnitelmassa mainittu taistelukaivannon ylitys on suoritettava siten, etteivät rakenteet vahingoitu. Suojaamiseen voidaan ennen ylitystä täyttää kaivanto tarvittavalla määrällä puuta, jotka on poistettava hakkuiden päättyessä. Koska kyseessä on maisemallisesti arvokas kokonaisuus joka on myös osittain nähtävyyskäytössä, on suositeltavaa kerätä alueelta hakkuutähteet pois. Linnoitusaluetta ei saa käyttää puun tai energiapuun varastointiin.

Lisäohjeistukseksi esitetyt toimenpiteet ovat niiden ohjeiden mukaisia, joita Museovirasto edellyttää metsänkäsittelylle muinaismuistoalueella. Museovirasto esittää kuitenkin, että jatkossa koko alueen metsiä käsiteltäisiin erityishakkuualueina, joilla sovellettaisiin normaalia talousmetsää enemmän kohteen kulttuuriset ja maisemalliset arvot. Metsälain uudet soveltamisohjeet mahdollistavat tämän.”

Näin siis museovirasto. Tuota ohjetta ei ole tavattoman vaikea toteuttaa myöskään yksityisissä Salpalinja-alueen hakkuissa, jos vain tahtoa on.

En ole koskaan hakkuukonetta ajanut ja käsitellyt, mutta sen työskentelyä olen nähnyt. Koneen käyttäjän on äärimmäisen helppo puita karsiessaan ja katkoessaan kääntää käsiteltävä puu paikkaan, jossa hakkuutähteet eivät jää linnoitusrakenteiden päälle. Sekin on vain työnjohdon ohjeistus- ja koneenkuljettajan tahtokysymys. Taisteluhautaan ”haudattu” oksa- ja latvuskasa on käsipelillä iso homma siirtää sivuun.

Museoviraston ohje on hyvä eikä ole lainkaan mahdoton noudattaa. Sen tavoitteena on kunnioittaa aikaisempien suomalaissukupolvien työtä ja näyttää heidän maanpuolustustahtoaan. Tuon esteenä ei ole muu kuin perusteltu tiedon saaminen hakkuita toteuttaville metsäyhtiöille ja metsänhoitoyhdistyksille. Sama koskee myös metsänviljelyssä käytettäviä muokkauksia. Tässä lienee vielä parannettavaa.

TERHO AHONEN

Pallokorsun siirto kulttuuriteko Virolahdella

Virolahden kunta teki kulttuuriteon keskiviikkona 3.5.2017 siirtämällä E18 moottoritien Lappeenrannan uuden liittymätien varresta Vaalimaan oikaisuaseman pallokorsun numero 1423 Virolahden Bunkkerimuseolle. Arvelluttavan lähellä tietä sijainnut korsu sai nyt arvoisensa paikan museolta pallokorsun muotin vierestä. Siellä se on Salpalinjasta kiinnostuneiden nähtävissä.

Nyt siirretty korsu on Salpalinjan 257 pallokorsusta toinen, joka on löytänyt uuden paikan. Se ensimmäinen on siirretty Iitiän pallokorsulinjasta Lemille Säräravintola Kippurasarven pihaan jo vuosia sitten. Vaalimaalla Häkälänjärven metsäautotien rakentamisen yhteydessä on yksi pallokorsu tuhottu tielinjalta vuonna 1982. Kaikki muut pallo- eli imubetonikorsut ovat rakentamispaikoillaan.

Ihan helppo operaatio korsun siirtäminen ei ollut. Järeän nosturin vaaka pysähtyi siirretyn korsun ollessa ilmassa lukemaan 51 000 kiloa, 51 tonnia! Korsun laskennallinen betonimäärä ilman lattiaa on 20 kuutiometriä.

Mittasin korsun sisämitan ennen lavettille nostoa. Alkuperäisissä "Amerikan ohjeissa" sen pitäisi olla 10 jalkaa eli noin kolme metriä,  Tolmunen&Länsivaara -kirjassa sisämitaksi sanotaan 3,25 metriä, metrimitta näytti tässä korsussa sisähalkaisijaksi 3,20 metriä. Ulkomitta muotin alareunasta mitattuna oli 4,60 senttimetriä, valurönsyt päälle. Luku on täsmälleen em. kirjatiedon mukainen. Toisin sanoen ainakin korsun helmassa seinävahvuudet ovat siten 70 senttimetriä, kirjojen mukaan 60 senttiä. Ehkä helma on tarkoituksella paksumpi kuin seinäosa. Korsun kattovahvuus on kirjojen mukaan 80 senttimetriä. Sitä en käynyt mittailemaan.

Itse korsun siirto asemapaikaltaan Bunkkerimuseolle oli normaali ”leveä kuljetus”. Paitsi Bunkkerimuseon yleisöparkilta alkaen tarvittiin moottorisahaa ja ajoväylän leventämistä. Museon pihaan pitkä lavetti, kiitos kääntyvien pyörien, sujahti noin kolmen sentin varoetäisyydeltä museorakennuksen nurkasta.

Korsulle varattu monttu pohja- ja sulamisveden nousun varalta ja yleisön helpomman hahmottamisen viereiseen valumuottiin verrattuna oli kaivettu ”vain” reilun metrin syvyiseksi. Pääosa pallokorsun kuvusta jää maanpinnan yläpuolelle, siis osin tarkoituksellisesti.

Siirretty pallokorsu museolla on oikealla paikallaan, kun museo muistaa esittelytauluissa ja opastuksissaan kertoa, miksi yksinäinen pallokorsu sijaitsee erillään kahdesta Vaalimaan pallokorsulinjasta. Ja sen Virolahden museoammattilaiset varmasti muistavat kertoa! Pallokorsu on erinomainen täydennys Virolahden Bunkkerimuseon tarjontaan.

Ja niin kuin tämän jutun otsikossa ja alussa mainitsin, Virolahden kunta teki kulttuuriteon yhteisymmärryksessä moottoritien rakentajan YIT:n kanssa siirtäessään korsun paikkaan, jossa sen sanoma tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Lisäksi sen voin kertoa, että nyt siirretyn korsun lähin naapurikorsu jäi aivan lähelle tien toiselle puolelle, äskettäin kaatuneen kuusen juurakon alla, jossa sitä ei koskaan ohikulkija näe, vaikka korsun betonikatto on osin paljastunut. Mutta korsu on edelleen täydessä käyttövalmiudessa ja uutena tehtävänä se ensi vuodesta alkaen laskee moottoritien ja Lappeenrannan välistä liikennettä. Kun taas sen sisarkorsu museolla alkaa laskemaan museokävijöiden määrää heti kun museo kesäkuun alussa avautuu.

TERHO AHONEN

Vastoin tapojani julkaisen tässä alla kuvakertomuksen pallokorsun siirrosta, koska vastaavaa näkymää ei ihan heti ole odotettavissa. Klikkaa kuvia isommaksi.