Mielikuvaharjoitus Salpa-aseman miehityksestä

Sotahistoriaharrastaja Osmo Kimmo Helsingistä tarttui edelliseen blogiini koskien pohdintaani Salpalinjan joukkojen määrästä. Hän rakensi mielikuvaharjoituksen, joka perustuu todellisiin asiakirjoihin. YH:n 1941 puolustustilanteen muututtua nopeasti hyökkäykselliseksi kirjoituksen loppu rakentuu laskelmiin ja oletukseen, millä lailla joukkoja olisi ollut Salpalinjassa käytettävissä. Mielenkiintoinen kirjoitus ja käy esimerkiksi ja suunta-antavaksi muuallakin Salpalinjassa. Kannattaa lukea! Terho Ahonen

Jatkosodan YH:ssa maavoimiin perustettiin suunnitelmien mukaan 16 divisioonaa, kolme kevyttä prikaatia ja kaksi merivoimille varattua jalkaväkirykmenttiä.  Itärajan puolustukseen keskitettiin 12 divisioonaa, kolme divisioonaa varattiin ylipäällikön reserviksi ja yksi divisioona merivoimien komentajan johtoon. Suomenlahden ja Kivijärven välinen alue antaa hyvän lähtökohdan Salpalinjalle suunnitellun miehityksen arvioimiseksi. Tälle, IV Armeijakunnan alueelle, joukot oli 22.6.1941 ryhmitetty alkuperäisen puolustussuunnitelman mukaisesti 8.D Virolahdelle, 12.D Miehikkälään ja 4.D Luumäelle.

Divisioonaan kuului kolme jalkaväkirykmenttiä ja rykmenttiin kolme pataljoonaa, tykkikomppania ja raskas kranaatinheitinkomppania. Jalkaväkirykmenttien lisäksi divisioonaan kuului esikunta, kevyt osasto, tykkikomppania, kevyt ja raskas kenttätykistöpatteristo, pioneeripataljoona, viestipataljoona, it-konekiväärikomppania sekä huolto- ja kuljetusmuodostelmia. Divisioonan määrävahvuus oli noin 16.000 miestä.

IV AK:n alueella toimi kolme suojajoukkoprikaatia rannikolta alkaen 4. Pr., 3.Pr. ja 5.Pr. Suojajoukot kutsuttiin ylimääräisiin harjoituksiin 10.6.1941, jolloin prikaateista muodostettiin jalkaväkirykmentit JR 4, JR 3 ja JR 5 sekä prikaatien patteristoista jalkaväkirykmenttejä tukeva tykistö.  Vahvennetun JR 3:n tehtävä oli 10.6.1941 käskyn mukaan viivyttää osillaan vihollista rajalta alkaen, suorittaa hävitykset ja sulutukset päävastarinta-aseman edessä, asettaa päävastarinta-asemaan tarpeen vaatima runkomiehitys, pysäyttää vihollisen eteneminen viimeistään päävastarinta-aseman eteen ja pitää päävastarinta-asema kunnes kenttäarmeija oli keskitetty. Kaikilla kolmella suojajoukkorykmentillä oli lohkoillaan vastaava tehtävä.

Tarkastellaan seuraavassa lähemmin JR 3:n lohkoa.

JR 3:n I ja II pataljoona olivat suojajoukkoprikaatin varusmiesyksiköitä ja ne olivat taisteluvalmiina perustamispäivänä 10.6.1941. Rykmentin III pataljoona perustettiin Helsingissä Tuomarinkylässä 10.6. alkaen. JR 3 siirtyi viivytysryhmitykseen 13.6.1941 pääosin pääpuolustuslinjan itäpuolelle, etummaiset osat Muurikkalan tasalle. Samana päivänä III Pataljoona majoittui Savanjärven leirialueelle.

Pääpuolustusaseman miehitystä vahvistettiin 10.6.1941 muodostetulla Linnoituspataljoona 3:lla, joka miehitti pääpuolustusaseman runkoaseet JR 3:lle operatiivisesti alistettuna. Linnoituspatteristo 2 täydennettiin myös 10.6. sodanajan kokoonpanoon, Miehikkälän lohkolle sijoittuivat 17. ja 18. Linnoituspatteri.

Käsky ylimääräisistä harjoituksista annettiin 17.6.1941 ja liikekannallepano alkoi seuraavana päivänä. Tällöin perustettiin 12. Divisioonan muut osat JR 26 (Ässärykmentti) ja JR 47 (Vallilan rykmentti) sekä Kenttätykistörykmentti 7. Keskityksen päätyttyä joukot olivat ryhmittyneenä pääasemaan. Esimerkiksi I/JR 47 saapui keskitysalueelle 21.6.,  majoittui Alimmaisen leirialueelle ja sai käskyn suorittaa pääpuolustuslinjan koemiehityksen 22.6. Aamuyöllä 23.6. saapui rykmentin tukipatteristoksi määrätty II/KTR 7. Samana päivänä II/JR 47 saapui klo 9 Onkamaan kylän laitaan ja jälkipäällään klo 21.

Divisioonan 23.6.41 annetun käskyn mukaan 12.D:n pääosat oli keskitetty 23.6.1941 mennessä ja ryhmittyi siten, että se voi nopeasti asettua puolustukseen lohkollaan. Päätehtävä oli joukkojen koulutus ja sen ohella välttämättömimmät kenttävarustustyöt sekä päävastarinta-asemassa että viivytysalueella. Suojajoukkojen komentaja oli JR 3:n komentaja ja joukkoina JR 3 (p. III P) sekä kaksi rajajääkärijoukkuetta, tykistönä I/KTR 7, 8./KTR 7 ja 3./RPsto 23. Suojajoukot tuli ryhmittää siten, että niitä voidaan kokonaisuudessaan käyttää puolustukseen ensimmäisessä viivytysasemassa.

Päävastarinta-asema jaettiin kolmeen lohkoon (Tässä jaottelussa koko divisioonan lohko, josta olen käyttänyt nimitystä Miehikkälän lohko, oli jaettu kolmeen alalohkoon ja niistä keskimmäisestä käytetään samaa nimitystä) :
-oikealla Säkäjärven lohko, komentaja JR 47:n komentaja. Joukot: JR 47 (p.III P) ja 1./Lin.P 3 sekä tykistönä II/KTR 7
-keskellä Miehikkälän lohko, komentaja JR 26:n komentaja. Joukot: JR 26 ja 2./Lin.P 3 sekä tykistönä I/KTR 7 (viivytysvaiheen jälkeen)
-vasemmalla Pekkolan lohko, komentaja III/JR 3:n komentaja. Joukot: III/JR 3, Kev.Os.1 ja 3./Lin.P 3 sekä tykistönä III/KTR 7
Lisäksi tulitukea antoi yhteisryhmä:
-RPsto 23, tulialue Säkäjärven ja Miehikkälän lohkot
-2./Lin.Psto 2, tulialue Säkäjärven ja Miehikkälän lohkot
-3./Lin.Psto 2, tulialue Pekkolan lohko

Joukot oli ryhmitettävä siten, että päävastarinta-aseman nopea miehittäminen oli taattu.

Päävastarinta-aseman runkomiehityksenä oli Lin.P 3, jonka osat alistettiin taktisesti vastaavien lohkojen komentajille. Linnoituspataljoonan kivääri- ja konepistoolimiehistön tehtävänä oli avoasemissa taistellen suojata ensisijassa omat tulikorsunsa ja pst-asemansa.

Edellä on asiakirjojen perusteella osoitettu, että jatkosodan YH:ssa pääosa kenttäarmeijasta keskitettiin Pääpuolustusasemaan puolustusryhmitykseen. Suomenlahden ja Kivijärven välisen alueen keskimmäisen lohkon puolustukseen keskitettiin 12. Divisioona. Sen joukoista ennen sodan alkua JR 3 oli pääosin viivytysryhmityksessä ensimmäisessä viivytysasemassa. Pääasemassa oli runkomiehitys ja divisioonan kaksi muuta rykmenttiä pääosin (III/JR 47 puuttui) ryhmitettynä siten, että päävastarinta-asema voitiin tarvittaessa nopeasti miehittää.

Tilanne kehittyi siten, että massiiviseen puolustustaisteluun ei tässä vaiheessa jouduttu. Joukkojen painopistettä muutettiin ja 12.D keskitettiin Nuijamaan suuntaan, esimerkiksi JR 47 lähti marssille kohti Taavetin asemaa 1.7.41 ensimmäisenä tavoitteenaan Virojärvi. Vastaavasti JR 3 koottiin Savanjärvelle 1.7.41 ja sieltä marssille kohti Taavettia.

Jos tilanne olisi kehittynyt toisin, divisioonan lohkolla olisi ollut puolustukseen käytettävissä kolme jalkaväkirykmenttiä ja yksi linnoituspataljoona. Tykistö ja muut erikoisaselajit jätetään tämän tarkastelun ulkopuolelle.

Kaavamaisesti ajatellen etulinjaan olisi ryhmitetty kaksi rykmenttiä ja yksi reserviin, vastaavasti etulinjan rykmentti kaksi pataljoonaa eteen ja yhden syvyyteen, edelleen pataljoona kaksi komppaniaa eteen ja yhden lähisyvyyteen. Tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta (maasto, rakenteet, omien joukkojen suorituskyky, viholliskuva jne. ratkaisevat), mutta mahdollistaa karkean lukumääräarvioinnin.

Edellisen kaavamaisen tarkastelun mukaan etulinjassa olisi taistellut 8 komppaniaa sekä niiden lähisyvyydessä neljä komppaniaa. Tämän lisäksi runkomiehityksenä toiminut Linnoituspataljoona olisi lisännyt etulinjan miehitykseen kolme komppaniaa. Komppanian vahvuudeksi oletetaan 100 miestä. Tällöin koko kaistan etulinjan jalkaväkivahvuus olisi ollut 800 miestä ja linnoitusjalkaväen vahvuus 300 miestä sekä lähisyvyydessä 400 miestä.

Hägglundin syksyllä 1944 laatiman muistion mukaan Säkäjärven pohjoispään ja Ala-Hirvasjärven eteläpään välisellä lohkolla oli betonirakenteissa 58 konekivääriä, 10 pst-tykkiä, 7 tulenjohtopaikkaa ja 29 majoituskorsua.  Mikäli otetaan huomioon vain asekorsut 68 kpl, runkomiehitystä riittää 4,4 miestä korsua kohti, siis noin puoliryhmä.  Oletetaan, että kenttälinnoitettuja pk-, kk- tai pst-tykkiasemia olisi ollut puolitoistakertainen määrä kantalinnoitettuihin nähden, siis noin 100 kpl. Etulinjan miehitystä olisi riittänyt tällaista tukikohtaa tai asemaa kohti 8 miestä. Mikäli myös lähisyvyyden miehitys otettaisiin huomioon, tulos olisi 12 miestä.

Mielikuvaharjoituksia voidaan tehdä arvioimalla myös miehitystiheyttä. Arvioidaan etulinjan pituus tarkasteltavalla kaistalla 16 kilometriksi. Tällöin etulinjaan olisi laskennallisesti riittänyt mies 14,5 metrin välein.

 

Entä majoitustilojen riittävyys?  Hägglundin raportissa todettiin lohkolla 29 majoituskorsua ja 58 kk-korsua. Majoituskorsuista 25 oli 40 miehelle tarkoitettuja ja loput ehkä 20:lle. Asekorsujen majoitustilojen mitoitus vaihteli 10 – 20 mieheen. Majoituskapasiteetiksi saadaan (25 x 40 + 4 x 20 + 58 x 15) 1950. Tämä kapasiteetti olisi hyvin riittänyt  laskuharjoituksessa käytetylle etulinjan miehitykselle (300 + 800 + 400 = 1500). Toki tuo kapasiteetti olisi täyttynyt jos laskuharjoituksessa olisi otettu mukaan tulenjohtueet, pioneerit, pst. jne.

Korostan sitä, että tässä laskuharjoituksessa on kysymys vain mielikuvatarkastelusta. Lähtökohtatilanne on kyllä asiakirjoihin nojaava, mutta kehittely siitä eteenpäin vain yksinkertaistuksiin, pelkistyksiin ja tarkistamattomiin lukumäärätietoihin perustuvaa laskuharjoitusta, mutta antanee mielikuvaa.

OSMO KIMMO

Juha Kilpeläinen Lahdesta tarjosi pari arkistokuvaa suuntaa-antavaksi tueksi Osmon kirjoitukseen. Kiitos! Klikkaa kuvia isommiksi.

Salpa-asemaa puolustavien joukkojen määrä?

Aina silloin tällöin minulta opastustilanteissa kysytään, minkä verran joukkoja, siis miehiä, taistelussa Salpa-asemassa, Salpalinjassa tarvitaan, tai oikeammin olisi tarvittu?  Kysymyksen taustalla on usein ajatus, että linnoituksessa tarvittaisiin kenties enemmän puolustajia kuin tavallisessa jalkaväkitaistelussa. Tai ainakin niin minä olen ollut ymmärtävinään.

Sanottakoon nyt tässä heti alkuunsa, että kestolinnoitettu asema on rakennettu pelkästään puolustustaistelua varten. Tai luulihan Neuvostoliitto vielä 1945, että  suomalaiset käyttäisivät Salpalinjaa hyökkäyssotaan sitä vastaan ja kuljettaisivat teräsbetonikorsut mukanaan kuin kenttätykit konsanaan! Vai millä muulla verukkeella rauhantahtoinen naapuri olisi vaatinut heti sodan jälkeen koko Salpalinjan tuhoamista?

Jos ajatellaan tavallista jalkaväkipuolustusta ja että siihen on ehditty valmistautua, tapahtuu sekin joko vähintään pikalinnoitetussa tai todennäköisimmin kenttälinnoitetussa puolustusasemassa. Kantalinnoitettuja puolustusasemia on harvoin tarjolla.  Jos kohta talvisodan Mannerheim-linja ja jatkosodan PSS-asema (Pisi-Saarimäki-Sammatus) ja VT-asema (Vammelsuu-Taipale) olivat niitä. VKT-asema (Viipuri-Kuparsaari-Taipale) oli enemmänkin sitten jo vain viiva kartalla eikä varmaan juurikaan pikalinnoitetusta asemasta poikennut.

Niin, äkkiä ajatellen kestolinnoitetussa puolustusasemassahan miestarve voisi olla jopa pienempi kuin klassisessa taisteluhautatappelussa; kestolaitteiden tarkoitushan on nimenomaan pienentää puolustajan tappioita.

Kiertelen ja kaartelen siksi, kun en tiedä yksiselitteistä vastausta. Itse asiassa kuka tahansa voisi käydä Salpalinjasta lähes mistä vaan laskemassa, montako ampujan syvennystä ja –pesäkettä taisteluhaudassa jollakin matkalla on. Ja nuo luvut eivät, sen uskallan sanoa, poikkea juurikaan normaalista jalkaväen puolustusryhmityksestä. Jalkaväkiryhmän vastuualueella miehiä on taisteluhaudassa karkeasti kymmenen metrin välein. Taistelijapariajatus lienee tullut käytöön Suomessa vasta sotien jälkeen.

Kestolinnoituksessa niin kuin kenttälinnoitetussa asemassa puolustavaan miesmäärään vaikuttaa tietenkin maasto ja sen otollisuus vihollisen hyökkäykseen. Korsuaseiden, pst-tykkien ja konekivääreiden, kuin myös kenttälinnoitetuista asemista ampuvien pst-tykkien ja konekiväärien miehitys painopistesuunnissa lisäävät miestarvetta helposti tuplaten, ehkä enemmänkin.

Ja niin kuin kestolinnoite-sana kertoo, niin taistelu niissä on tarkoitettu myös pitkäaikaiseksi. Se tarkoittaa, että levon ja täydennystarpeen takia asemien vaihtomiehistön tuli olla jossakin lähisyvyydessä valmiina heitettäväksi joko reservinä tuleen tai korvaamaan lepoa tarvitsevat joukot.

En pysty antamaan tässäkään mitään tarkkaa Salpalinjan mieslukua esim per kilometri. Se kun  riippuu nimenomaan paikasta ja tilanteesta. Ja kun en sitä sen kummemmin edes tiedä (mies kirjoittaa blogia, vaikkei mitään tiedä!!!)!

Mutta näin minulle on kerrottu, että vaikka Salpa-asema on linjamainen, sen puolustus perustuu puolustuskeskuksiin, siis puolustuskeskusten ketjuun. Yksi tavallinen komppania (esim. noin 140 miestä, siitä kolme joukkuetta ”etulinjan” kiväärimiehiä, n. 90 miestä) tai vahvennettu komppania muodostaa puolustuskeskuksen. Siinä on sen joukkueiden muodostamia tukikohtia tilanteen ja maaston mukaisesti sijoitettuna, yksi varmaan reservissäkin.

Kun tavallisessa jalkaväkitaistelussa puolustuskeskuksen alue on karkeasti noin puoli kilometriä kanttiinsa, niin siitä kestolinnoitetun puolustusaseman miesmäärää voi yrittää päätellä.

Ja se on jo sitten ihan eri asia, olisiko sodanjohdolla ollut Salpalinjan puolustustaisteluun osoittaa määrävahvuisia joukkoja. Siitä on kirjoitettu paljonkin tässä blogissa (Osmo Kimmo) mm. viime vuodenvaihteen kahta puolen.

Tämä kirjoitus on siis varsin hataraa päättelyä, siitä millaisia miesmääriä Salpalinjan miehitys olisi vaatinut. Huollosta ja muista tukijoukoista en ole puhunut mitään. Tämä kaikki johtuu siitä, että ainakaan minun silmiin (en ainakaan muista) ei ole osunut Salpalinjan taistelujaotusta. Ehkä sitä ei ollut olemassakaan, vai oliko, vai olisiko se luotu vasta tarvittaessa? Linnoituspataljoonien ja linnoituspatteristojen miesmääristä on käsitys, mutta nehän olivat vain osa Salpalinjaa puolustavia joukkoja.

Salpalinjahan oli jatkosodan alkuun 1941 itärajan pääpuolustuslinja ja sille oli tietyt joukot sijoitettu puolustuskaistoineen. Mutta minulle ne ovat armeijakuntia, divisioonia, prikaateja ja jalkaväkirykmenttejä. Niistä ei maallikolle aukea, minkä verran minkäkin korsun ympärillä olisi ollut taistelevaa jalkaväkeä ja sitä tukevia muita aselajeja.

Joten mahdolliset lukijat, olkaa minua paljon paljon viisaampia ja kommentoikaa, jos ja kun teillä on asiasta parempaa tietoa! Korjaillaan sitten kirjoituksen faktat kohdalleen.

TERHO AHONEN

Suomi100, Salpalinja ja kaksi julkaisua

Ensi vuonna vietetään Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta. Valtioneuvosto on sitä valmistellut ja kannustanut kansaa yhdessä juhlistamaan ja viettämään  ”sukupolvemme merkittävintä juhlavuotta suomalaisten ja Suomen ystävien yhteistyönä.”  Muutama päivä sitten julkistettiin lehdissä lista tapahtumista ja hankkeista, joille on jaettu Suomi100-rahaa yhteensä muistaakseni 4,5 miljoonaa euroa.

Tuolta listalta ei ainakaan minun silmiini osunut sanaa Salpalinja, joskin Luumäen Itsenäisyydentie-hanke senkin osin sisältää. Salpalinjan Perinneyhdistys on lähestynyt valtioneuvostoa hyvissä ajoin tavoitteena julistaa Salpalinja vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden monumentiksi. Näin kirjoitin tässä blogissa toukokuussa asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, kestääkö Suomen valtiojohdolla kantti nimetä Salpalinja vuonna 2017 Itsenäisyytemme monumentiksi. Alun perin Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin aloitetta on nyt vienyt vahvasti eteenpäin Salpalinjan Perinneyhdistys. Itsenäisen Suomen 100-juhlavuosi on tähän oiva ajankohta.

Itsenäisyytemme monumentiksi julistaminen ei vaadi rahaa lainkaan. Sen arvo ja olotila on henkinen. Se on tunnustus viime sotien aikaisille suomalaisille sotilaille ja maanpuolustukselle. Kun väistämättä sotiemme veteraanit poistuvat lähitulevaisuudessa keskuudestamme, on erinomaista, että heidän muistonsa elää ja säilyy myös Salpalinjassa tuleville sukupolville selitykseksi heidän nauttimalleen hyvinvoinnilleen! 

Mikä sitten voisi estää nyt jo puolustustarkoitukseen vanhentuneen Salpalinjan merkityksen nostamisen sille kuuluvalle paikalle Suomen itsenäisyyden symboliksi, suomalaisen maanpuolustustahdon huikeaksi monumentiksi?

Tuohon kysymykseen itse vastasin: ulkopoliittiset syyt! Toivottavasti olen täydellisesti väärässä!

Mutta teki valtioneuvosto niin tai näin, Salpalinja saa huomiota tällä tietoa ensi vuonna ainakin kahden merkittävän julkaisun kautta.

Salpalinjan Perinneyhdistys julkaisee helmikuussa 2017 monipuolisen artikkelikokoelman Salpalinjasta. Kirjan kirjoittajia on laidasta laitaan aina tunnettuja sotahistorioitsijoita myöten pitkälti toistakymmentä. Kirjan sisältö, sen minkä tiedän, käsittelee hyvin laaja-alaisesti  ja monesta näkökulmasta Salpalinjaa. Tuskin maltan odottaa teoksen valmistumista. Yhtä artikkelia lukuunottamatta jutut ovat jo taittovaiheessa.

Toinen merkittävä historian taltioimishanke on hiljattain käynnistynyt. Ylämaalta lähteneen idean  pohjalta on lappeenrantalainen storyTV Oy aloittanut aineistomateriaalin keräämisen ja kuvaamisenkin tavoitteena tuottaa ja julkaista ensi vuoden lopulla tv-dokumentti Salpalinjasta! Tähän voisi sanoa, että jo on aikakin; edellinen tv-dokumentti on tehty 1990. Silloin tuottajana oli Ylen TV2.

StoryTV:n takana ovat alan ammattilaiset Juha Huttunen ja Ismo Korhonen Lappeenrannasta. He pitävät kiireellisimpänä osana saada taltioiduksi aikalaisrakentajien itsensä kertomia muisteluita linnoitustöistä. Kovin monta muistelijaa ei yhteen dokumenttiin tietenkään mahdu. Silti kaikki vihjeet henkilöistä, jotka saattaisivat jotakin Salpalinjan rakentamisesta vielä muistaa, ovat yhä arvokkaita. Yhtälailla tietysti mikä tahansa Salpalinjaan liittyvä tositarina, tapahtuma tai toiminta tuotantoyhtiötä kiinnostaa.

Tämän blogin kirjoittaja on vedetty avustajaksi mukaan tv-dokumentin tekoon paikallisena oppaana ja maastontuntijana. Vihjeitä voi lähettää sähköpostiosoitteeseeni terho.ahonen@haminetti.net Lupaan välittää ne eteenpäin dokumentin tekijöille.

Sen mitä olen dokumentin tekijöitä ehtinyt tavata, uskallan vakuuttaa, että alustavasti siis noin vuoden päästä valmistuva tv-dokumentti tekee kunniaa Salpalinjalle ja sen rakentajille. Kun teos on dokumentti, silloin se väkisinkin heijastaa myös sitä maanpuolustustahtoa, joka meidän itsenäisyytemme pelasti. Sellaisen Salpalinja-dokumentin Suomi ja Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi ansaitsevat.

Katso maistiainen:
Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta  https://youtu.be/U1g_J5GQr7k

TERHO AHONEN

Matkailuvalmiuden kohotusta, korsutykki otollisempaan asemaan Ylämaalla

Ylämaan Kotiseutuyhdistyksen vuonna 2011 vireille panema Salpalinjan esittelyyn aikanaan Hostikalle hankittujen aseiden siirtäminen korsusta B 132 korsuun B 186 toteutettiin vihdoin lauantaina 1.10.2016. Matkailuvalmiutta korsuaseiden siirto Ihakselan entisen koulun läheltä kahden kilometrin päähän Urpalanjoen länsipuolelle parantaa monella tavalla. Parempi linnoituskokonaisuus, kuivempi ja maastossa näkyvämpi korsu ja turvallisempi pysäköintimahdollisuus olivat etuja, joita haettiin.

Hostikan alueen linnoituskokonaisuuden kunnostusta tällä vuosikymmenellä on edesauttanut Etelä-Karjalan Virkistysaluesäätiö. Se muun muassa avusti kotiseutuyhdistystä näiden asesiirtotalkoiden järjestelykustannuksissa.

Panssarintorjuntatykin 45 K 40:n ja Maxim-konekiväärin siirto jalustoineen sai vauhtia, kun kotiseutuyhdistyksen varapuheenjohtaja Erkki Mäkinen sai homman tehtäväkseen viime keväänä. Kun vielä Salpalinjan Oppaisiin kuuluva Petri Nurmela tarjosi nyt syksyllä Mäkiselle avuksi oppaita, alkoi tapahtua. Konekiväärin siirto tiedettiin helpoksi, mutta painavan korsutykin siirtämiseen tarvittiin onneksi saatavilla olleen asennus- ja purkuohjeen tarkkaa tavaamista ja työ- ja tarvekalujen hankintaa; tykin panssarilevyjen pultteihin sopiva erikoishylsy saatiin lainaksi Miehikkälän Salpalinja-museolta.

Valmisteluihin kuului uuteen sijoituskorsuun poliisin vaatiman lukittavan kalterioven hankinta ja asennus sekä irroitettavien aseiden pulttien voitelu ja löysennys. Aseet olivat hyvässä rasvassa ja kaikki mutterit ja pinnapultit alkoivat avautua. Mäkisen ja Heikki Jokimiehen seitsemän tunnin valmisteleva aherrus kaksoisasekorsulla viikko aikaisemmin nopeutti itse talkoopäivän työtä.

Aseiden siirtotalkoisiin saapui paikalle Salpalinjan Oppaat ry:n kautta Nurmela mukaan lukien yhdeksän opasta: Mauno Sirén, Juha Huttunen, Kari Tahvanainen, Timo Kuhmola, Matti Kyöstilä, Markku Kaulio, Terho Ahonen ja hänen kutsumanaan aseasiantuntijana Salpalinja-opas Hannu Lavonen. Mäkisen kutsumana paikkakunnan miehinä olivat töissä Heikki Jokimies (tykin osien kuljetus kuorma-autolla), Markku Aapro (tykin osien lähikuljetus traktorilla), Pertti Metsämuuronen (kk:n kuljetus avolavapakettiautolla), Veikko Husu sekä Matti Lapatto Myllykoskelta (kesäasukas Ylämaalla). Aseiden siirron taltioi kuvanauhalle StoryTV Oy:n kahden miehen kameraryhmä Lappeenrannasta.

Alkupuheiden ja tehtävänannon myötä lähes koko joukon sulloutuminen samaan korsuun Kirpuntien varressa näytti alkuun kaaokselta. Tuntui, että ukkoja oli sisällä enemmän kuin mahtui. Mutta varsin pian porukka jakautui konekiväärin ja sen jalustan irrotukseen sekä tykin kimppuun.

Tämän blogin kirjoittaja keskittyi tykin siirtoon kameralla ja välillä myös hanskoin. Ensimmäinen huomio oli, että tykin purussa oli tilaa vain kahdelle miehelle, tosin pari miestä saattoi valmistella tykin painavien osien turvallista alaslaskua erinäisin köysi- ja lankkuratkaisuin.

Sinänsä selkeät tykin asennusohjeet eivät ihan kaikkea kertoneet. Vei pienen tovin ennen kuin putken kannattimen (kehto / suuntauskoneisto) kiilaratkaisut ”avautuivat” asentajille ja hoksattiin rakenteen pimeällä puolella vielä yhden kiilauran vaativan putkessa olevan vastaavan kiilaulokkeen kääntämistä (putken kiertämistä) kohdalleen. Sen jälkeen putki oli laskettavissa maahan. Runsas tykkirasva vaati kädensijoikseen kantoliinoja.

Seuraava huomio tuleekin teräsbetonikorsun ovien kapeuteen, kynnysten korkeuteen ja ulko-oven suojakulmauksen (ettei vihollinen ulkoapäin pääse korsuovea ampumaan suorasuuntauksella) kääntövaraan. Osoittautui, että putkea ja muitakaan osia ei pysty ovesta kaksi miestä rinnakkain kantamaan, ei mahdu. Ja varsinkaan kehdon ja suuntalaitteiston kantamisessa oven läpi ei mahtunut miehiä siirtymään vastakkaiselle puolelle avuksi.

Tykinputken pituus ja korsun betonirakenne oli tietenkin mitoitettu niin, että putki mahtui toisesta päästä kohotettuna kääntymään kulmauksesta ulos, juuri ja juuri! Kuuteen mieheen liinoilla kuljetettuna putki kulki kuin ruumisarkku vapaassa tilassa hyvin.

Hankalin kuljetettava niin ulkona kuin varsinkin korsun sisällä oli mainittu kehto- ja suuntauslaitteisto. Se lienee ollut osista painavin, saattoi lähennellä 200 kiloa, ja kun sen ympärille ei juuri neljää miestä enempää kerta kaikkiaan mahtunut; miten siinä ovista sitten kuljet? Kantopuun sitominen suuntauskoneiston pyörien avulla laitteistoon auttoi hetkellisesti, mutta kantopuukaan ei voinut olla läheskään niin pitkä kuin tykin putki, jotta se mahtui kääntymään kulmissa.

Pst-tykkiaseman etulevyä vasten sisälevyllä (paksuus 75 mm) sidottu pallo ja sisälevy olivat jo helpompia kuljetettavia ”korennolla”, kun vain kantopari piti huolen, etteivät rasvaiset osat liukuneet toisen käsille. Suuntauslaitteiston rullakisko- ja siirtorataskaari oli kevein siirrettävä tykin osa. Kaikkien tykin osien kokonaispaino lähentelee 400 kiloa (en löydä tähän hätään korsutykin painoa, tietääkö joku?).

Kun tykinosat oli saatu korsusta ulos, siirtokuljetukseen käytettiin Jokimiehen puunkuljetusrekkaa. Nostoliinojen avulla ihmiselle painavat osat olivat puutavaranosturille hyöheniä.

Siitä kun miehet menivät korsuun sisään, korsukanuunan osat olivat ulkona ja auton pankolla alle kolmessa tunnissa ja kuljetus kohti uutta tuliasemaa alkoi. Konekivääri oli samassa ajassa ollut jo uudessa paikassa ”tulivalmiina” pienen tovin.

Talkooväen ruokatauon jälkeen alkoi pohdinta, mitä kautta kuorma-autossa asennettavasta korsusta noin sadan metrin päässä olevat tykin osat siirretään traktorin etukuormaajan kanssa lähelle korsua. Sopiva reitti löytyi. Korsun oviaukko oli kuitenkin traktorille ajokelvottoman alamäen alla. Painavimmat osat laskettiin lankkujen päällä ”pyllymäkeä” alas oviaukon tasanteelle. Siitä alkoi edellistä uloskantoa vastaava ähellys osien raahaamiseksi päinvastaisessa järjestyksessä korsuun sisään.

En käy kuvailemaan sitä tuskaa jota edellistä korsua korkeamman kynnyksen ylittäminen hankalimman kannettavan eli kehto- / suuntauslaitteiston kanssa oli. Mutta sisälle sekin saatiin.

Edellistä ennen oli kuitenkin saatava paikoilleen pallo ja sitä tukeva sisälevy. Se purkuvaiheessa saadulla kokemuksella köysillä ja ketjutaljalla vetäen etulevyn pultin reikien kautta ulkopuolelta onnistui jo nopeasti.

Korsutykeistä 26 kappaletta oli asennettuna paikoilleen jatkosodan alussa. Jokainen oli vaatinut edellä mainitun suuntauskaaren rullakiskojen ja rataskehän kiinnityskorvakkeiden mukauttamisen betoniin valettuun pulttijakoon. Oletan, että jakomalli on ollut olemassa, mutta käytännössä valu ei ole onnistunut samalla tavalla, joten jokaisessa korsussa oli oma pulttijakonsa. Siksi jo asennusohjeessakin todetaan korsutykkien olevan korsukohtaisia. Ja kun tykit on korsuista aikanaan siirretty varastoihin, on osat visusti ryhmitetty samaan korsukokonaisuuteen merkittynä kuuluvaksi tiettyyn korsunumeroon (tästä sain sattumalta eilen illansuussa välikäden kautta kylmän sodan aikaisen aikalaisvahvistuksen).

Tässä oli Ylämaan tykinsiirron yksi jännitysmomenteista, siis sattuuko pulttijako? Ihme kyllä kuudesta kiinnityspultista neljä oli kohdallaan, viides oikeni paikalleen muutamalla moskan iskulla. Kuudes pultti oli reiän mitan sivussa, se oli katkaistava akkurälläkällä!

Tämän jälkeen homma sujui välillä ähisten ja puhisten, välillä toispuoleisen elämän hirviöiden nimiä voimakkaasti toistaen ja joku hävetön sanakin saattoi lipsahtaa asennusmiehistön kirskuvien hampaiden välistä, juuri kun voimat olivat loppumassa. Mutta jälleen käytäntö osoitti, että voimasanoillakin on merkityksensä ja riittävä apu niistäkin saatiin.

Noin kahdessa ja puolessa tunnissa tykin osat ”loksahtivat” paikoilleen ja ase on Hostikan korsussa toimintavalmiudessa, valmiina Salpalinja- ja kotiseutuoppaiden esiteltäväksi. Ylämaan Kotiseutuyhdistys syksyn ja tulevan talven aikana luo järjestelmän, jolla korsuaseisiin ja yleensä ko. korsuun pääsee tutustumaan. Siihen saakka apua löytyy Salpalinjan Oppaiden sivuilta ylämaalaisen Petri Nurmelan yhteystietojen kautta.

Vielä yhteenvetona on todettava, että noin kuusi tuntia kestänyt historiallinen Ylämaan tykinsiirto-operaatio oli paitsi onnistunut myös huikea kokemus ainakin Salpalinja-oppaille. Tykkikorsukohteissa mukana olleilla oppailla on nyt ainakin tunti asiaa kerrottavana pelkästään siitä, kuinka tykki puretaan ja kootaan.

Erityisen huomionarvoista on myös se, että kenelläkään asennuksessa mukana olleella talkoolaisella ei ollut mitään kokemusta vastaavan tykin purkamisesta ja asentamisesta. Siitä johtuen muutama muutaman minuutin tuumaustauko työn etenemisessä saattoi olla viisasta ja hyvä niin. Tykin osat kuin niiden käsittelijätkin jäivät ehjäksi. Hillitty innostus ja mielenkiinto olivat operaation kantava voima.

Korsutykin ja konekiväärin siirto-operaatio eilen (1.10.2016) Ylämaalla siirsi myös em. aseiden asennustaidon uudelle sukupolvelle. Se on merkittävä osa Salpalinja-perinteen vaalimista ja viemistä kohti tulevaisuuden hämärää!

Tämän tekstin jälkeen olevat kuvat ovat blogikirjoittajan ottamia. Julkaisen ne tässä vastoin aikaisempaa kuvatonta käytäntöäni siksi, että vastaavia siirtokuvia ei aivan pian ole Salpalinjassa otettavissa. Klikkaa kuvia isommaksi.

TERHO AHONEN