Päämajoitusmestari, kenraaliluutnantti Aksel Fredrik
Airon vähäinen, käytännössä olematon osuus Salpalinjan rakentamisessa on
kirjallisuudessa kuitattu yleensä hyvin lyhyesti. Se on luonnollista, koska hän
jättäytyi linnoittamisessa taka-alalle, kun huomasi ettei hänen näkemyksiään
kuunneltu. Mielenkiintoista asiassa on se, että yleisesti ottaen Airoa on
pidetty viime sotiemme, ainakin sotatoimien aivona.
Eversti Tauno Kuosan 1979 kirjoittamassa ja WSOY:n
julkaisemassa A.F.Airo legenda jo eläessään –kirjassa päämajoitusmestarin
osuutta sivutaan hieman enemmän. En tähän hätään löytänyt kätköistäni Martti
Turtolan Airo-teosta Taipumaton kenraali (1997) ja en pääse nyt katsomaan,
millä tavalla Airon ja linnoittamisen suhdetta siinä oli käsitelty. Jotain
kirjassa oli, mutta en muista mitä. (Kenellä on Turtolan kirja hyllyssä,
lukekaa ja kommentoikaa!)
Kuosa toteaa, että talvisodan rauhan alueluovutusten
tuloksena syntynyt valtakunnan uusi kaakkoisraja heikensi vakavasti maan sotilaallista
asemaa. Puolustusvoimien oli pikaisesti ryhdyttävä uusimaan
puolustussuunnitelmia, sillä suursota jatkui.
Sotamarsalkka Mannerheim oli Kuosan mukaan omaksunut
talvisodan aikana hyvin myönteisen käsityksen Kannaksen linnoittamistöiden
merkityksestä puolustukselle. Kirjoittaja tähdentää, että marsalkka oli aina
ollut erityisen kiinnostunut linnoituksista.
Airo oli paikalla Inkilän kartanossa 22.3.1940, kun
Mannerheim teki päätöksensä itärajan linnoittamisesta. Marsalkan ja Airon
käsitykset linnoittamisesta kävivät ristiin. Kuosa lainaa kenraali Erik
Heinrichsin hienovarasta mainintaa Mannerheim-teoksessa, että marsalkka
edusti linnoittamisessa vanhentuneita näkemyksiä ja että monet sodan ajan
komentajat tukivat ylipäällikköä. Komentajat halusivat tietenkin saada omat
puolustuskaistansa linnoitetuksi mahdollisimman vahvasti.
Heinrichs teoksessaan sanoo, että yhtenäinen ja riittävän
luja linja voitiin rakentaa vain aseman syvyyden kustannuksella.
Lainaus Kuosan tekstistä:
”Jo ennen sotaakin puolustuslinjojen syvyyteen
porrastamista kannattanut Airo katsoi talvisodan kokemusten vahvistaneen
syvyysporrastuksen tarpeellisuutta. Melkein mikä asema tahansa voitiin jauhaa
rikki jatkuvalla tykistötulella ja lentopommituksella. Airo ei pitänyt yhtenäistä
linnoitettua asemaa tarpeellisena uudella rajalla. Linnoitukset oli
suunniteltava kokonaispuolustuksen tarpeita vastaavasti ja tärkeimpiin suuntiin
oli rakennettava riittäväksi katsottavan syvyyden omaava asemajärjestelmä.”
Airo vetäytyi Heinrichsin mukaan jokseenkin syrjään
linnoittamista koskevista periaatekeskusteluista esitettyään turhaan
linnoittamiseen liittyviä omia operatiivisia näkökohtiaan. Mannerheim ajoi läpi
oman kantansa.
Marsalkka Mannerheim määräsi Edvard Hanellin
linnoitustöiden johtajaksi. Kuosan tekstistäkin on ymmärrettävissä marsalkan
menettely määrätä Hanell suoraan ylipäällikön alaisuuteen, ylennys
kenraaliluutnantiksi ja nimitys yleisesikunnan päälliköksi Hanellin aseman
korostamiseksi. Samalla kaikki tuo varmisti, että Mannerheim sai ajatuksensa
läpi myös käytännössä. Kuosa toteaa Airon tosiasiassa hoitaneen Hanellin
tehtäviä yleisesikunnan päällikkönä, kun hän keskittyi linnoitustöiden johtoon.
Erik Heinrichs nimitettiin yleiseskunnan päälliköksi 18.6.1940.
No, kaikesta tuosta edellisestä jää blogikirjoittajalle
peruserimielisyytenä käteen oikeastaan yhdellä sanalla sanottuna ”vain” syvyys!
Mannerheimin tahto oli tehdä yksi vahva ja yhtenäinen linnoituslinja ja että
Airo halusi tärkeimpiin suuntiin puolustukseen syvyyttä. Sittenminhän
Salpalinjaan tuli jo syvyyttäkin, kun elokuussa 1940 rantamaalle alettiin
rakentaa taaempaa asemaa Hamina-Taavetti ja 1944 Vaalimaan oikaisuasemaa. Ehkä
siis Airon ajatuksiakin jossain määrin myöhempään Salpa-asemaan sisältyy?
* * *
Kuosan Airo-kirjasta poimin vielä kaksi ehkä vähälle
huomiolle jäänyttä näkemystä.
”Suomen puolustusvoimien johdon välirauhan aikana
laatimat operatiiviset suunnitelmat olivat puhtaasti puolustukselliset.
Poikkeuksen muodosti Neuvostoliiton rauhansopimuksen perusteella käyttöönsä
saama koko valtakunnan turvallisuuden kannalta sotatapauksessa erittäin
vaarallinen Hangon tukikohta. Sen pikainen valtaus olisi ollut sodan puhjetessa
välttämätön itärintaman selustan turvaamiseksi.”
Jatkosodan aikana löydetystä kenraali N. Vatutinin
laatimasta suunnitelmasta käy ilmi välirauhan linnoitustöiden (Salpalinjan)
vaikutus Neuvostoliiton mahdollisiin sotatoimiin Moskovan rauhan rajojen
(13.3.1940) länsipuolella. Suunnitelman mukaan hyökkäys tehtäisiin Lappeenrannan-Joutsenon
suunnasta Saimaan selkiä pitkin Mikkeliin. Näin Salpalinjan vahvin osa
Suomenlahden ja Saimaan välillä olisi kierretty pohjoisen kautta!
HUOM! Lue Osmo Kimmon kommentti klikkaamalla kommentti-sanaa. Osmo tuo esiin Airon osuutta Martti Turtolan kirjassa!
HUOM! Lue Osmo Kimmon kommentti klikkaamalla kommentti-sanaa. Osmo tuo esiin Airon osuutta Martti Turtolan kirjassa!
3 kommenttia:
Turtolan kirjassa Aksel Fredrik Airo taipumaton kenraali, on muutama sivu välirauhan aikaisista linnoitustöistä. Mannerheimin allekirjoittama ja Airon varmentama Toimintaohje maavoimille annettiin jo 16.3.1940. Ohjeen mukaan maan puolustus oli järjestettävä nopeasti uudelleen. Sen suunnittelu ja järjestely tulivat maavoimien komentajan (Heinrichs) tehtäväksi. Maavoimien tuli torjua vihollisen tunkeutuminen maahan. Pääpuolustusasema oli ylimalkaisella linjalla Virolahti – Luumäki – Kivijärvi – Saimaa – Puruvesi – Orivesi – Pyhäselkä – Pielisjärvi. Rajan ja pääaseman välille oli järjestettävä mitä sitkein viivytys. Pääaseman varustustyöt oli pantava tarmolla käyntiin. Taaemman aseman suunnittelu ja rakentaminen oli aloitettava ottaen huomioon Kymijoella jo tehdyt työt. Varustustöiden ohella oli koulutettava joukkoja.
Turtolan mukaan Mannerheim piti selvänä, että rajat oli linnoitettava. Kaikki ylemmät upseerit eivät olleet vakuuttuneita siitä, että juuri silloin oli investoitava linnoitustöihin. Heinrichs kirjoitti teoksessaan Mannerheim Suomen kohtaloissa: ”Mannerheimin kannanottoon lienee vahvimmin vaikuttanut rintamaupseerien ymmärrettävä vaatimus; jokainen pyrki oman kaistansa vahvaan ja läpikotaiseen rakentamiseen.” Jägerskiöldin mukaan Airo ei pitänyt uusien rajojen linnoittamista välttämättömänä.
Toisaalta Turtola ottaa esille Heinrichsin arkistossa olevan allekirjoittamattoman kuvauksen uudelta puolustuslinjalta. Sen mukaan tankkiesteet uudella rajalla olivat valmiit ja viimetalvisia kolmekin kertaa korkeampia. Suuri osa ampumahaudoista ja korsuista on hakattu suoraan kallioon. Ampumahaudat ja korsut ovat lähekkäin. Korsujen ollessa täysin pomminkestäviä tarvitaan keskityksen aikana ampumahaudassa joukkueesta vain tähystäjä ja hälyttäjä. Muut voivat istua turvassa. Linnoitteiden merkitys henkilötappioiden välttämiseksi siis ymmärrettiin.
Asemien syvyysvaatimuskin ymmärrettiin uuden pääpuolustusaseman suunnittelussa, ensin oli rakennettava yksi yhtenäinen, vain lähisyvyydellä varustettu puolustuslinja, joka sitten toisessa vaiheessa laajennettaisiin noin 10 km syvyiseksi puolustusvyöhykkeeksi. Tämän lisäksi oli jo toimintaohjeessa mukana taaemman aseman suunnittelu ja rakentaminen. Toinen vaihtoehto olisi ollut varustaa ensiksi uhanalaisimmat kohdat syvyyteen ulottuvilla laitteilla ja sitten seuraavassa vaiheessa linnoittaa väliin jääneet alueet. En ole löytänyt asiakirjoista tai kirjallisuudesta tällaiseen keskusteluun liittyviä kirjauksia.
Investointien priorisointi on mahdollisesti ollut mielipiteitä jakava tekijä. Tarvittiin aseita, ampumatarvikkeita, lentokoneita, kuljetuskalustoa, viestivälineitä jne. On luonnollista, että välttämättömät ja kiireelliset tarpeet ovat kohdentaneet ajatukset ensisijaisesti näihin hankintoihin vaikka asiat eivät olleetkaan toisiaan poissulkevia, mutta toki rahoitusmielessä toisiinsa vaikuttavia. Silloisessa tilanteessa aseiden hankinta oli lähes mahdotonta, kunnes Saksa muutti politiikkaansa. Jatkosodan historiassa, osa 1, todetaan linnoittamisen perusteiksi talvisodan kokemukset. ”Ilman linnoituslaitteiden suojaa joukot olivat väsyneet nopeasti, ne olivat kärsineet tuntuvia tappioita ja niiden taistelukyky oli heikentynyt uhkaavasti.”
Kiitos Osmo! Hyvä lisäys! Huomiota herättää, että puolustuksen toimintaohje ja pääpuolustuslinjan sijaintikin määritettiin jo 16.3.1940. Se ei ilmeisesti sitten sisältänyt vielä minkäänlaista kantalinnoitusnäkökulmaa, kun siitä pidettiin oma palaveri ja Marski antoi päätöksensä 22.3.1940, kuusi päivää myöhemmin.
Terho!
Tuossa toimintaohjeessa maavoimille ei ole käytetty ilmausta kantalinnoitteet, ainakaan ohjeesta Turtolan kirjassa tai Talvisodan historiassa osa 4, käytetyssä muodossa. Epäsuorasti viittaukset Kymijoella jo tehtyihin linnoitustöihin sekä tarkennus, jonka mukaan pääasema oikealta lähtien aluksi noudattaa jo osittain varustettua Virolahti – Luumäki -linjaa, voivat merkitä sitä, että ohjetta laadittaessa on ajateltu myös kestolinnoitteita. Tämä on olettamus, ei näyttö.
Lähetä kommentti