Entä jos Salpalinja pantaisiin taistelukuntoon?

Tässä vakavassa ajassa yritin edellisessä blogissani keventää Salpalinja-asiaa pienin huumorikukkasin. Tämän blogin julistaminen salaiseksi ei ole hillinnyt tippaakaan idän miesten touhuja. Päinvastoin. Aika on entisestään viikon aikana vakavoitunut. Venäjä painaa päälle Ukrainan maaperällä separatistien tukena ”eksyneenä ja vahingossa”! Samaa tautia on liikkeellä Venäjän valtion ilma-aluksilla Suomenlahdella. ”Mainilan laukauksia” kaikki tyyni!

Minua, ikäni puolesta ”ruunun raakkia”, ei estä mikään spekuloimasta Salpalinjalla. Sen olemassa olo ei ole kenellekään asiantuntijalle uutta. Siitä on lähes kaikki kerrottu ja se on maastossa kenen tahansa jokamiehen oikeudella tutkittavissa.

Siksi muutama ajatus siitä, entäpä jos Salpalinja saatettaisiin taistelukuntoon! Minkälainen prosessi se olisi ja olisiko siitä mitään hyötyä? Jo kauan on puhuttu, että maalinnoitukset ovat aikansa eläneet. Pitkiä rintamalinjoja ei enää synny. Vihollinen valitsee sille otolliset taistelutantereet ja kiertää tai ylittää maahanlaskuin linnoitukset. Samoin puolustaja pyrkii tekemään ratkaisut sille sopivissa paikoissa.

Ainakin Itä-Ukrainassa tässä vaiheessa sotaa ratkaisua haetaan maataisteluin maanpinnassa. Näin voisi olettaa ”vihreiden miesten” toimivan myös Suomen itärajalla, jos tilanne tänne saakka laajentuisi.

Liike maanpinnan suuntaisena katkaistaan maanpinnassa. Suorin reitti maata pitkin Pietarin ja Viipurin suunnasta pääkaupunkiimme on luonnollisesti rantamaa. Sitten viime sotien hyökkäysurat itarajaltamme länteen ovat parantuneet huomattavasti. Viimeisenä vaiheena E18, joka on käytännössä rakentamatta enää Haminasta Vaalimaalle. Ja tuolla välillä 1960-luvun alkupuolella tehty seiskatie pelaa vielä mainiosti. Kuutostie vähän ylempänä pitkin kuivaa Salpausselän kangasta vetää hyvin sekin. Niihinhän maahantunkeutuminen keskittyisi.

Salpalinja on vielä nykykäsityksenkin mukaan sijoitettu maastollisesti mitä parhaimpaan paikkaan. Sitä ei tarvitsisi vaihtaa. Jos puolustusasemaa alueella tarvittaisiin, ei linnoitussuunnitteluun tarvitsisi panostaa oikeastaan kuin Ylä-Pihlajassa VT 7:n kohdalla, lähinnä tarkistusluonteisesti. Muualla liki 75 vuotta sitten tehdyt suunnitelmat ovat täyttä tavaraa.

Ja rantamaallahan kuin myös Salpausselällä suunnitelmat pääaseman ja osin etu- ja oikaisuasemienkin osalta myös rakennettiin.  Pelloilta kivi- ja kaivantoesteet on paljolti hävitetty samoin kuin taistelu- ja yhdyshaudat täytetty. Metsissä ne ovat paikoillaan, miesvoimin lapioilla entisöitävissä. Pelloilla kaivurit hoitaisivat ”ojankaivun” hyvin nopeasti. Teräsbetonikorsut ovat suojana ja majoitteena valmiit sellaisenaan käyttöön otettavaksi. Hanellin korsussa Muhikossa on UPO-kaminakin jo paikoillaan!

No, löytyisikö Salpalinjan ylösajamiseen ja perehdyttämiseen asiantuntemusta vuosikymmenten jälkeen? Kyllä löytyy. Suomenlahdesta Saimaaseen aivan varmasti ja hyvinkin ammattitaitoista osaamista. Ei välttämättä heti rauhanajan joukoista, mutta reservistä löytyy hirvittävä määrä Salpalinja-osaamista. Tarvittaessa yli-ikäinen huru-ukkoporras voi sitä täydentää. Esimerkiksi yksin Salpavaellus on perehdyttänyt yli 20 vuoden ajan tuhansissa olevan määrän alueen tuntijoita.

Eli uskallan väittää että pari perehdyttävää linnoituspataljoonaa saataisiin tänne painopistesuuntaan nopeasti kasaan. Linjan varustaminen olisikin mielenkiintoista, kun vanhaa ja uutta sovellettaisiin yhteen. Niinhän siinä tapahtuisi; luovuudella ei olisi rajoja.

Ja jos noin pitkälle mentäisiin, niin sehän olisi jälleen kerran huima osoitus Suomen maanpuolustustahdosta. Vähän samaan tapaan kuin syksyllä 1944 tapahtui Ville Kaarnakarin sotatrillerissä Operaatio Para Bellum. Salpalinjaa uhmanneet vieraan vallan joukot saivat pahasti köniinsä!