Salpalinja rauhan turvaajana

Salpalinja oli arka aihe Suomessa sodan jälkeen. Varsinkin vaaran vuosien aikana siitä puhumisen saatikka käyttämisen maanpuolustukseen pelättiin provosoivan Neuvostoliittoa. Kotikommunistimme olivat valmiit pyytämään yhteistyö-, ystävyys ja avunantosopimuksen hengessä apua idästä, jos siihen suinkin oli luonteva mahdollisuus. Stalinin tavoite yhteiskuntajärjestelmämme muuttamiseksi oli jäänyt kesken niin talvi- kuin jatkosodassakin.

Paljastuttuaankin asekätkentä oli tärkeä viesti itään suomalaisten maanpuolustustahdosta ”hävittyjen” sotienkin jälkeen. Pääosin välirauhan aikana rakennetussa Salpalinjassa ei taisteltu. Neuvostoliitto solmi rauhan Suomen kanssa ennen kuin se olisi joutunut siinä taistelemaan. Linnoitus jäi NL:n miehitysjoukkojen myöhään syksyllä 1944 räjäyttämiä Kuusamon teräsbetonikorsuja lukuunottamatta ehjäksi ja käyttökuntoiseksi.

Ei tarvitse paljon päätään vaivata, miksi Neuvostoliitto halusi suomalaisten rakentaman Salpalinjan tuhoamista vielä 1945. Jokainen tajuaa, että yli tykinkantaman päähän valtakunnan rajasta rakennettu puolustuslinnoitus ei voinut olla Suomen puolelta uhka Neuvostoliitolle; massiivista linnoitusta ei olisi mitenkään voinut kuljettaa mukana hyökkäyssodan kilpenä. Salpalinja uhkasi siis NL:n tavoitteita liittää Suomi osaksi suurta ja mahtavaa sosialistista ihanneyhteiskuntaa!

Kun oli tiedossa, että länsimaat eivät olisi suopein silmin katsoneet itänaapurin väkivaltaista Suomen haltuunottoa, jäi NL:n tavoitteisiin pääsy rauhanomaisten, siis poliittisten keinojen varaan. Suomalaisen äärivasemmiston tukemisessa ei ruplia säästetty. Niitä kai jaettiin aina Neuvostoliiton lopulliseen romahtamiseen saakka. Hattua pitää nostaa suomalaisten suurelle enemmistölle, etteivät vaaliuurnilla tulleet höynäytetyiksi.

Pitää muistuttaa, että miehitysvaara oli kylmän sodan vuosina ilmeinen, ainakin mahdollinen. Suomi olisi saattanut kuulua hyvinkin samaan sarjaan kuin Unkari 1956 ja Tsekkoslovakia 1968. Ja se tiedetään, että viime mainitun aikaan Suomen puolustusvoimat olivat hälytystilassa ja ”kovia” jaettiin.

Salpalinja osaltaan ja ainakin välillisesti oli siis vaikuttamassa, että Suomi pääsi irti toisesta maailmansodasta ja että sitä ei sen jälkeen yritetty miehittää. Salpa-asema on siis toiminut suomalaisten rauhan turvaajana pelkällä olemassa olollaan. Houkutus mennä läpi lukitsemattomasta ovesta on aina suurempi kuin lukitusta. Suomen Salpa täytti tehtävänsä.

Suomalaiset rauhanturvaajat ovat nähneet sotia ja eritoten niiden seuraksia maailmalla. Ei ihme, että nimenomaan rauhanturvaajat, tietysti muutenkin isänmaallisina ihmisinä, ovat olleet kiinnostuneita Salpalinjasta. Salpavaelluksella heitä on nähty alusta asti ja viime vuosina yhä edustavammalla joukolla.

Aiheen tähän kirjoitukseen sain eilen Syyriasta palanneista suomalaisista YK-tarkkailijoista ja tapahtuman uutisoinnista. Palanneiden joukossa oli everstiluutnantti evp Rolf Kullberg, jota monet tiedotusvälineet haastattelivat ja siteerasivat. Hän toi viime syksynä Miehikkälän Salpalinja-museolle vieraita Puolustusvoimien kansainvälisestä keskuksesta. Vieraat olivat sotilastarkkailijakurssin opettajia useasta eri maasta. Olin hyvin otettu saadessani opastaa heitä.

Haluan sinivalkoisten ajatusteni läpi ja itsekin rauhanturvaajana palvelleena nähdä tuossa Kullbergin johtamassa Salpalinja-vierailussa sotilaskohteen ohella hitusen myös tuota rauhanturvaajasymboliikkaa. Vieraat saivat käsityksen siitä, miten Suomessa on omaa rauhaa turvattu.

Tilanne Syyriassa on eilen palanneiden sotilastarkkailijoiden mukaan erittäin vakava ja paha. Pystymättä minkäänlaiseen analyysiin Syyrian tilanteesta, voin vain ajatella, miten onnellisessa asemassa me suomalaiset kaiken maailman eurokriiseista huolimatta olemme. Meillä on rauha! Sitä on aina syytä joskus miettiä pikkuongelmiemme suuruutta päivitellessämme.

Rauhan turvaaminen on aina puolustettavaa.

Juttuja näkyviin Salpalinjasta

Paikallislehdistö Etelä-Kymenlaaksossa on varsin kiitettävästi kuluvan vuoden aikana julkaissut Salpalinjaa liippaavia juttua. Niitä on ollut uutisaineistona, henkilöhaastattelujen kautta mutta myös yleisönosastokirjoituksina.

Niin kuin olen varmasti jo monen mielestä kyllästymiseen asti paasannut, Salpa-asema sinällään ei ole lehdistölle enää relevantti uutinen. Linnoitus on noin 70 vuotta vanha! Toisaalta sotasalaisuutena sitä ei rakentamisvaiheessa uutisoitu luonnollisesti lainkaan. Vai onko kuka löytänyt lehtileikkeitä Salpalinjan korsujen peruskivenmuurauksista, harjakaisista tai laitteiden valmistumisen vihkijäisjuhlista? Tuskin.

Tapahtumat ruokkivat luonnollisesti helpoiten lehtien (lue lehdistön, joka pitää sisällään myös sähköiset tuutit) uutisnälkää. Uudet ja uudistetut tapahtumat yleensä sisältävä uutista. Ja tuo uutinen, uusi, ajankohtainen ja yleisöä kiinnostava asia, on juuri se mitä päivälehdistö haluaa julkaista.

Salpalinjan tunnettavuuden lisäämisen kannalta jokainen juttu painetussa tai sähköisessä mediassa on arvokas. Peitto, levikki, jakelu, kuuluvuus- ja näkyvyysalue kattavat yleensä vähintään tuhansia talouksia ja ihmismäärinä 2-3 –kertaisen luvun.

Tiedän hyvin konkreettisesti, mitä on tiedottajan vapaaehtoistyö nollabudjetilla. Kun rahaa ei ole maksettuihin ilmoituksiin, vaihtoehdot ovat sitkeän työläitä, mutta onnistuessaan palkitsevia, viittaan vain noihin peittolukuihin.

Tiedän myös, että kaakonkulman Salpa-museoillakin markkinointibudjetit ovat mitättömän pieniä. Ja taas muutamalla pienellä Salpalinjaa esittelevällä yrityksellä rahaa ei ole senkään vertaa. Ja kun ei näy, ei ole olemassa.

Mutta tämän jutun alkukappaleeseen viitaten yleisnäkyvyyttä ja vähän kuuluvuuttakin on nyt paikallisesti ollut. Se on hyvä. Huonoa on se, että se pääosin rajoittuu myös paikallisiin ihmisiin, joiden jo oikeastaan pitäisi tietää Salpa-aseman olemassa olo. Ja kyllä he sen tietävätkin, mutta eivät ole vielä tarpeeksi provosoituneet lähteäkseen katsomaan kohdetta paikan päälle.

Siis johtopäätös edelläsanotusta on, että tietoa olisi saatava myös omaa reviiriämme laajemmalle ja sen tiedon sisällön tulisi olla houkuttelevampaa, sananmukaisesti mukaansa tempaavampaa.

Uskallan väittää saamani palautteen perusteella, että tämä blogi on osaltaan tuota tiedon aukkoa paikkaamassa. Ongelma on vain se, että näitä Salpalinjan saloja lukee enemmän tai vähemmän säännöllisesti vasta muutama tuhat ihmistä. Saldo on tällä hetkellä noin 9100 eri kävijää, joista noin kaksi tuhatta käy kurkkaamassa kirjoituksia säännöllisesti kerran pari viikossa! Toisaalta se on paljon, jos vaihtoehto on, että tätä blogia ei ole.

Heitän ajatuksen ilmaan, että voisimme aktiivisten lukijoitteni kanssa yhteistyöllä ulottaa tiedon lonkeroita ulommaksi. Jokaisella on omalla alueellaan maakunta-, paikallis- ja ilmaisjakelulehti. Kirjoittakaa 1000 – 2000 merkkiä (word:ssä klikkaa Työkalut-valikkoa ja sieltä Rakenne, niin siinähän ne menossa olevan jutun merkit näkyvät) tiivistä tekstiä, ajatusta, kokemusta, mitä tahansa järkevää Salpalinjasta ja lähettäkää toimitukseen. Se on sähköpostilla helppoa. Kirjoittajan yhteystiedot pitää muistaa laittaa mukaan, sitä vaativat kaikki toimitukset.

Ja jos tuntuu, että et osaa kirjoittaa virheetöntä tekstiä, toimitukset pahimmat virheet kyllä korjaavat. Kirjoittajan persoonallisuus saa näkyä tyylissä. En minäkään osaa kirjoittaa virheettömästi. Mitä väliä, kunhan tulee ymmärretyksi. Tarjoudun tarvittaessa ihan talkoopohjalta auttamaan halukkaita kirjoittajia ja muokkaamaan aikaansaannostanne julkaisukelpoiseksi, jos niin haluatte (terho.ahonen@haminetti.net). Olen huomannut, että lyhyt, napakka ja lähes virheetön teksti menee paremmin läpi, kuin ylipitkä, virheitä vilisevä mitäänsanomattomuus. Julkaistusta jutuista minulle tietoa sähköpostiin, niin pannaan niitä jakoon vaikka facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä.

Tässä jutussa on välilyönteineen noin 4 300 merkkiä, siis 3-4 kertaa liikaa lehtikirjoitukseksi. Mutta tämä onkin blogi ja olen itse sen "päätoimittaja" ja vastaan myös siitä, että kukaan ei jaksanut lukea juttua loppuun.

Eräs järjestöihminen laati, jälleen kerran, vähän liian pitkän jäsenkirjeen ja lupasi viimeisessä kappaleessa lähettää jokaiselle kirjeen loppuun lukeneelle kossupullon! Tulos: hänen ei tarvinnut lähettää yhtään pullopostia! Minä en edellisestä huolimatta uskalla luvata vastaavaa.

Korsujen huolto sodan jälkeen

Salpa-aseman hoito, kunnossapito ja osaltaan ”säilytyskuntoon” laittaminen annettiin sodan jälkeen Maalinnoitusten hoitotoimiston tehtäväksi. Se delegoi työn puolustusvoimien yksiköille. 1950 luvun alusta linnoituksen valvonta kuului Suomenlahden ja Kerimäen välillä 3. divisioonalle. Kerimäen ja Lieksan välistä huolehti 1. divisioona. Lieksan ja Savukosken väliä valvoi rajavartiosto.

Linnoituksestahan poistettiin sodan jälkeen käytännöllisesti katsoen kaikki irtisaatava, ja käyttökelpoinen materiaali varastoitiin. Puutavara taistelu- ja yhdyshaudoista kuin myös rakentajien käytössä olleet parakit myytiin purettaviksi osin huutokaupoilla vapaille markkinoille.

Kenraaliluutnantti Heikki Koskelo, Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, esitelmöi Salpalinjasta syksyllä 2011 Miehikkälässä. Hänen esityksestään olen poiminut osan kahden seuraavan kappaleen tiedoista.

1940-luvun lopun vaaran vuosien aikana, noin viiden vuoden ajan, Suomen ulkopoliittinen johto piti Salpa-aseman pannassa; puolustusvoimat ei saanut tehdä siihen liittyviä operatiivisia valmisteluja. Toukokuussa 1950 tilanne muuttui, kun 3. divisioonan esikunta käynnisti linnoituslaitteiden, käytännössä teräsbetonikorsujen kunnostustoimet. Koulutuskorsuiksi valittiin 12 erityyppistä teräsbetonikorsua, niistä viisi sijaitsi Virolahdella, ne ovat lukittuina vieläkin. Valvontatarkastuksia divisioonan esikunta käski tehdä kaikkiin tb-korsuihin kerran vuodessa.

Kaakkois-Suomen sotilasläänin esikunta tarkisti huoltotarvetta seuraavan kerran vasta 1977. Huoltoa keskitettiin olennaisimpiin korsuihin, joissa huoltoväli pidennettiin kolmeen vuoteen ja vähemmän tärkeissä kohteissa 6-8 vuoteen. Vuonna 1985 huoltotoimia supistettiin edelleen loppuakseen viimeistään 1990-luvun alussa kokonaan.

Edellä kerrottu selvittää, miksi osassa Salpalinjan korsuja aseiden tapit, ovien saranat ja salvat ovat vieläkin hyvässä rasvassa. Jatkuva kosteus on asettanut kovat vaatimukset metalliosien ruostesuojaukselle. Monin paikoin se onkin hoidon puutteessa pettänyt.

Monelle facebookia kirosanana pitävälle voin kertoa, että juuri sen Salpavaeltajat-ryhmän (tervetuloa jäseneksi) kautta olen muiden ryhmässä olevien tavoin saanut muistitietoa 1960-luvun korsujen kunnostuksista. Korsujen kunnostus tarjosi kesätyötä lukiolaisille erityisesti Kouvolassa, josta töitä johdettiin. ”Etuoikeutettuja” korsujen kunnostusryhmään olivat ”kapiaisten kakarat” heidän omaa kieltä käyttääkseni.

Ryhmän kautta on paljastaunut, että Salpalinjan korsujen kunnostustöissä ovat olleet muun muassa Juha (Ension poika) Siilasvuo ja puolustusvoimissa palvellut Heikki Hulkkonen. Viime mainittu kommentoi viimeksi eilen facebookissa kondensioveden kastelemien metallipintojen huollon vaikeutta.

”Metallipinnat olivat tosiaan monesti märkiä, kun korsuun mentiin. Ruoste raaapattiin pois, harjattiin teräsharjalla ja sitten kuivattiin trasselilla ja pohjamaali päälle. Sen kuivuttua sitten panssarimaali. Kestävää tulosta ei aina varmaan saatu”, Hulkkonen kertoo

Edellä mainittujen herrojen ja muutamien muiden puumerkkejä löytyy tänäkin päivänä korsujen sisäseinistä jopa huoltopäivämäärineen ruosteenestomaalilla pensselöitynä. Muita graffiteja ei sitten korsuista juuri löydykään.

Pyhällön kylän sota-ajan historiaa

Tulipa käytyä lauantaina kylätoimikunnan pyynnöstä Haminan kaupungin puolella naapurikyläni Pyhällön kesätorilla pitämässä Salpalinja-standyä pystyssä ja tietysti esittelemässä linnoitusta. Paikka oli otollinen. Kuulijoita ja keskustelijoita riitti enemmän kuin ennakkoon tohdin odottaa.

Pyhältö oli vahva sotilas- ja linnoituskylä, jossa välirauhan aikana arvellaan olleen 2000 sotilasta ja linnoittajaa. Salpa-asemaan syvyyttä antava tukilinja, Hamina-Taavetti -linja kulkee nykyiseen Pyhällön talousalueseen kuuluvien Turkian, Lankilan ja Salo-Turkian kylien kautta. Turkian alue oli HT-linjan yksi neljästä painopistealueesta. Ne muut tämän linjan puolustuksen painopistesuunnat olivat Salpausselkä Luumäellä, Kannusjärvien välinen kannas silloisella Vehkalahdella ja rantamaatien suunta Haminan päässä.

Sain kuulla kyläläisiltä monia asioita, joita en ennen paikallisesti tiennyt. Mustaniemen ja Lintukodon leirialueiden parakit kyllä tiesin, mutta en sitä, että ne olivat vain osa kahta ”korpivaruskuntaa”. Turkialta Sippolan Haapalaan johtava ”Tykkitie” rakennettiin ja sai kai nimensäkin silloin. Tykkitie sijaitsee nykyään Lintukotona kutsutun leirikeskuksen vieressä ja jos en väärin kuullut kyseinen varuskunta olisi ollut nimenomaan tykistöjoukon käytössä.

Kertoipa minulle eräs paikallinen, että ”Tiltukin” oli omassa radiolähetyksessään maininnut tuon noin viiden kilometrin pituisen Tykkitien: ” Oli hyvä, että teitte se. Kohta me sitä tarvimme”, oli Tiltu huudellut suomalaisille. Ei auta kuin uskoa, kun en muuta voi.

Edellä kerrottu juttu voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä Stalinin tarkoituksena oli, että pääosa Salpalinjan läpäisseistä joukoista etenisi (tässä tapauksessa Sippolan kautta) Kouvolaan ja sieltä kohti Lahtea ja edelleen rautatien suunnassa Riihimäelle ja sieltä Helsingin kimppuun pohjoisesta. Neuvostoliitto nimittäin laski, että tsaarin Venäjän Helsingin edustalle rakentama rannikkotykistö olisi suomalaisten käsissä maihinnousulle liian suuri riski.

Monien estekivilouhosten sijainnin sain karttasanoina kyläläisiltä tietää. Ja että kivien poiskuljetuksista huolimatta (vrt seuraava kappale) Turkian metsistä löytyy ainakin kilometrin pätkä koskematonta kiviesterivistöä. Paikallinen Osuusliike Jylhä oli rakentanut ja perustanut oikein oman leipomon kylässä olevan sotilas- ja linnoitusväen muonitustarpeita varten. Sittemmin kansan radio- ja tv-tuttu Niilo Tarvajärvi vaikutti myös Pyhällössä noihin aikoihin ja jopa kihlautui siellä.

Varmistuipa minulle oheisen SA-kuvan tarkka paikka Turkiantien ja edellä puhutun Tykkitien risteyksessä. Kuvan pyöräileväyt naiset ovat Tykkitiellä keula kohti Haapalaa ja Turkiantie menee etummaisen kiviesteen takana. Oikealla yläkulmassa olevan riihen nykyinen isäntä kertoi, että hänen muistinsa mukaan kuvassa näkyviä kiviä ei olisi ainakaan kaikkia viety VT-asemaan Kannakselle (sinne kuskattiin kesällä 1943 noin 40 000 HT-linjaan valmiiksi pystytettyä kiveä), vaan että hän on ainakin taaimmaisen kiviesteen raivauttanut puskutraktorilla pelloltaan lähimetsään. Kuvan naisia ei Pyhällössä enää tunnettu, epäiltiin siirtolaistytöiksi.

Ja paljon muutakin ehdin kuulla lyhyessä ajassa, mutta kaikki ei tarttunut muistiini ylöskirjattavaksi.

Kävi myös ilmi, että Pyhällön kyläryhmän laaja ja monipuolinen sota-ajan historia on kokoamatta. Ainakaan kukaan juttusillani piipahtaneista monista kyläläisistä ei tiennyt sellaisen olemassa olosta. Kenties joitakin yksittäisiä muisteluksia saattaa olla kirjattuna, mutta kattavaa teosta ei ole. Olisi vahinko, jos joku tai jotkut eivät kokoasi kansien väliin Pyhällön seudun rikasta sotilas-ja linnoitushistoriaa.

Nimittäin 10-15 vuoden päästä aikalaisia ei ole enää kertomassa ja sen jälkeen tarinoiden uskottavuudelta alkaa olla pohja pois. Muistivarainen tieto alkaa aikojen saatossa vääristyä ja tai kaunistua. Paikallisesti teoksella olisi ainakin merkityksensä. Sama pätee varmasti moneen muuhunkin vastaavaan kylään tai paikkaan. Asiat alkavat kiinnostaa vasta siinä vaiheessa, kun niistä ei ole enää kukaan kertomassa.

Tuossapa olisi aihekokonaisuus jollekin opiskelijalle, aloitteelliselle historian lopputyön tekijälle tai -harrastajalle. Miksi ei myös kylän koulu tai kaupungin lukio voisi ottaa asiaa historiankeräystalkoon kohteeksi ja opiskelun tueksi, niin kuin asiaa jo facebookissakin ehdittiin huolestuneena kommentoimaan. Luulisi Haminan kaupungin kulttuuri- ja museotointakin perinnetiedon taltiointi kiinnostavan.

Harri Ukkosen 4.8.2012 otos tuosta samasta paikasta. Taaempi kivieste oli tuon sähköpylvään takana.

RUK:n johtajan puhe Salpavaelluksella

RUK:n johtaja, eversti Vesa Kangasmäki Salpavaelluksen päättäneessä maanpuolustusjuhlassa 1.7.2012 Miehikkälän Salpalinja-museolla:

Arvoisat 19. Salpavaelluksen osanottajat, naiset ja miehet.

Tervehdin ja onnittelen teitä vaellusurakan ollessa nyt takanapäin. Olette varmasti kaikki montaa kokemusta rikkaampia. Salpavaellus on mielestäni monella tapaa oikea kulttuuriteko. Kävely itsessään on tietysti ruumiinkulttuuria ja kunnonkohotusta parhaimmillaan. Salpalinjan rakenteisiin tutustuminen on taas rakennuskulttuurista nautiskelemista hyvässä muodossa. Vaikka vaellus huipentuikin komeasti sotilasmarssin soidessa ohimarssiin, laittaisin pääpainon tapahtumassa nimenomaan kulttuurin piikkiin. Salpalinja kuuluu nimittäin Museoviraston määrittelemiin Suomen valtakunnallisesti merkittäviin rakennettuihin kulttuuriympäristöihin

Valtiovarainministeriön Museovirastolta tilaama Salpalinjan linnoitteiden inventointihanke on valmistunut tänä keväänä. Kolmivuotisen inventoinnin tavoitteena on ollut kartoittaa toisen maailmansodan jälkeen valtion omistukseen jääneen puolustusketjun olemassa olevien rakenteiden sijainti ja yleiskunto. Salpalinjaa koskeva selvitystyö – yksi suurimpia arkeologisia inventointeja Suomessa – palvelee paitsi valtion kiinteistöhallinnon kehittämistä, voidaan sitä myös hyödyntää laajasti eri kohteiden ylläpidossa, maankäytön suunnittelussa kuin matkailussakin. Kohteiden tiedot on tallennettu Museoviraston muinaisjäännösrekisteriin ja ne ovat näin myös yleisön vapaasti hyödynnettävissä.

Arkistoista kuvattiin satoja vanhoja sotilaskarttoja, joiden avulla laadittiin digitaalisessa muodossa oleva maastotietokanta nykypäivän karttapohjalle. Kenttätutkimuksia tehtiin kahden vuoden aikana kaikkiaan 32 työviikkoa. Tutkimuksia tehtiin 29 kunnan alueella ja muinaisjäännösrekisteriin lisättiin 315 kohdetta. Inventoinnin mukaan Salpalinja muodostaa linnoitekokonaisuuden, jossa betonikorsut, kallioon louhitut majoitustunnelit ja kiviesteet ovat säilyneet hyvässä kunnossa.

Inventoinnin ensisijainen tarkoitus on palvella valtion kiinteistöhallintoa, mutta koska linnoitteet on huomioitava maankäytön suunnittelussa, saatu kartta-aineisto helpottaa myös kuntien kaavoitustyötä. Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää myös kohteiden ylläpidossa ja mahdollisissa entisöimishankkeissa. Tietoa Salpalinjasta voitaisiin hyödyntää lisäksi matkailussa – onhan Salpalinja todennäköisesti yksi parhaiten säilyneistä toisen maailmansodan aikaisista puolustusketjuista Euroopassa ja siten merkittävä nähtävyys. Voitaneen todeta, että täällä Kaakonkulmalla Salpalinjasta on osattu ottaa kaikki hyöty irti – vai voitaisiinko vieläkin enemmän tehdä?

Senhän me tiedämme, ettei Salpalinjalla koskaan taisteltu. Kesällä 1944 Neuvostoliiton hyökkäys saatiin pysäytetyksi ennen linjaa. Aseman merkitys oli siis välillinen: se ehkä vähensi Neuvostoliiton haluja lähteä koko maan miehittämisyritykseen. Toisaalta kannaksen taisteluissa se muodosti puolustustaistelujen henkisen selkärangan kesällä 1944. Nykyajan termeillä Salpa-asema oli siis niin sanottu kynnysjärjestelmä. Samalla tavalla kuin tänä päivänä eräät hankinnassa olevat kauaskantoisia asejärjestelmät ovat kynnysasejärjestelmiä. Toivottavasti niitäkään ei koskaan tarvitse käyttää tositarkoituksella.

Salpalinja oli myös sotataidollisesti viimeinen kiinteisiin puolustusasemiin perustuva linnoitusketju. Salpalinjaan päättyi monia satoja vuosia kestänyt linnoitusperinne. Näin massiivisia puolustusasemia ei enää ole. Toisen maailmansodan jälkeen sotataito on muuttunut merkittävästi. Linjapuolustuksesta on luovuttu ja siirrytty aluepuolustukseen. Salpalinjaa voidaankin perustellusti sanoa viimeiseksi puolustuslinjaksi.

Puolustusvoimat kuitenkin harjoittelee edelleen Salpalinjan tuntumassa, mutta itse linjalla on korkeintaan suojaa antava arvo tänä päivänä. Ja koska harjoittelemme jatkuvasti näissä maastoissa, on meillä myös erinomainen mahdollisuus näyttää tätä sota- ja kulttuurihistoriallisesti merkittävää kohdetta tuleville reservinupseereille. RUK onkin päätynyt käyttämään Salpa-aseman eteläisimpiä kohteita upseerioppilaiden sotahistorian opetuksen keskeisenä tutustumiskohteena.

Tämänkertaisen Salpavaelluksen suojelijana toivon tapahtumalle pitkää ikää ja paljon osallistujia tuleville vuosille. Ensi vuoden juhlavaelluksen suojelijana pv:n komentaja varmaan takaa puolustusvoimien tuen tapahtumalle. Nyt haluan kiittää järjestäjiä hienosta tapahtumasta ja erikseen Savon sotilassoittokuntaa sekä itsekin vanhana faitterina rauhanturvaajien Faitterit -soittokuntaa päivän musisoinneista. Hyvää maanpuolustusjuhlaa kaikille.