Elokuussa 2010 kirjoitin linnoitusjalkaväestä siis linnoituspaljoonista ja erillisistä linnoituskomppanioista. Niiden tehtävänähän oli olla linnoituksen miehitysjoukkojen runkona ja perehdyttäjänä. Jatkosodan alussa tai oikeastaan jo ennen sitä linnoitusjoukot miehittivät muutaman viikon tulevaa Salpalinjaa, ainakin Suomenlahden ja Luumäen välillä. Linnoituspataljoonat ja erilliset –komppaniat perustettiin suojajoukkoina 10.6.1941. Sota alkoi pari viikkoa myöhemmin.
Linnoituspataljoonien pääaseistuksena oli Maxim-konekiväärit, kaliiperi 7,62. Miehikkälässä perustetun LinP 3:n aikalaiskertomuksissa puhutaan linnoituskonekivääreistä. Ja niillä tarkoitettaneen Suomeen keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliiperin MG 08 konekiväärejä. Niitä ostettiin 998 kappaletta.
Suurin osa saksalaiskonekivääreistä sijoitettiin rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa myös Salpalinjan linnoitusaseiksi; ainakin Virolahden Ravijoella niitä asennettiin teräsbetonikorsuihin. Ilmeisen patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.
Linnoituspataljoonien kk-ryhmät olivat täysivahvuisena kuuden miehen ryhmiä. Jorma Liikkasen ja Martti Saarennon konekirjoitustekstissä ”Linnoituspataljoona 3:n mukana jatkosodassa” kerrotaan, että kolmijoukkueisessa komppaniassa oli 12 konekivääriä ja pataljoonassa vähintään 36 konekivääriä. Tuon laskuopin mukaan joukkueessa oli neljä kk-ryhmää. Aluksi ryhmää kohti oli myös yksi konepistooli, myöhemmin enemmän. Muilla miehillä henkilökohtaisena aseena olivat kiväärit.
Minulle on jäänyt vähemmälle huomiolle linnoituspataljoonien panssarintorjuntapuoli. Siinä on ollut paikallisia eroja. Reino Arimon Suomen linnoittamisen historiassa mainitaan, että armeijakuntien linnoitukseen osoittamat pst-tykit ja niihin rinnastettavat sulkutykit sisällytettiin siihen linnoituspataljoonaan tai –komppaniaan, jonka alueella ne olivat.
Sulkutykit olivat vanhoja pienikaliiperisia tykkejä, jotka suorasuuntausasemista oli tarkoitettu jalkaväen torjuntaan. Pst-tykkejä oli useaa mallia, muun muassa talvisodan sotasaalisaseita ja ainakin yhdessä joukkueessa ”Madsen pikatykkejä”.
Linnoituspataljoona 3:ssa oli välirauhan aikana kolme tykkijoukkuetta, jotka vasta sodan sytyttyä yhdistettiin tykkikomppaniaksi. Joka tapauksessa linnoituspataljoonan pst-miehet harjoittelivat suorasuuntausammuntaa talvisodasta saaduilla venäläispiiskoilla ”pelipaikoillaan” muun muassa Miehikkälän Kylmälässä erääseen ”kalliovuoreen”.
LinP 3:n tykkijoukkueet alistettiin eri joukkoyksiköihin 12. divisioonassa. Tykkimiehet uusivat tykkikalustoaan sitä mukaan, kun uutta saatiin sotasaaliina tilalle. Näin LinP 3:n tykkiosat hyökkäsivät Kannakselle linnoitusjalkaväestä erillään, kunnes palasivat taistelukokeneina pataljoonaan myöhemmin syksyllä Koiviston suunnalla. Pataljoonan pääosathan oli edenneet 8. D:n alistuksina pitkin Suomenlahden rannikkoa lähinnä varmistustehtävissä ja olivat selvinneet huomattavasti vähemmin taistelukokemuksin kuin pataljoonan pst-tykkimiehet. Myöhemmästä pataljoonan sotatiestä ehkä joskus tuonnempana lisää.
Kun palataan linnoitusjoukkojen alkuperäiseen tehtävään myöhemmin Salpalinjaksi nimetyssä linnoituksessa, niin nuo edellä mainitut pst-aseet ja tykkijoukkueiden miehistö oli tarkoitettu tietenkin kenttälinnoitettuihin asemiin. Teräsbetoniasemissahan oli kiinteät pst-tykit, ns. korsutykit (näidenkin miehistö oli kai em. tykkijoukkueesta). Mutta hyvin moneen korsuun oli rakennettu sisäänkäynnin yhteyteen pst-tykin suoja juuri tässä puhuttuja ”piiskoja” varten. Sieltä tykkimiehistö olisi sitten miehissä vetänyt tykin asemaan, kun hyökkääjän tulivalmistelu sen salli.
Ja tähän loppuun silmiini omista juttuarkistoistani löytynyt Miehikkälän Hauhian ja Muhikon maisemissa asemaa jatkosodan alussa hetken miehittäneen LinP 3:n 3.K:n I joukkueenjohtajan, vänrikki (sittemmin evl) Veikko Salon muistelus vuodelta 1991.
”Mikäli tilanne olisi pääpuolustusasemassa ajautunut taistelutilanteeseen, olisivat linnoitusjoukot saaneet tuekseen jalkaväkeä, komppanian kutakin linnoitusjoukkuetta kohti.”
”Minun joukkueeni miehitti kahdeksan konekivääri- ja kaksi tykkikorsua ja se olisi taistellut siis korsuista käsin. Jalkaväkikomppania olisi sitten miehittänyt joukkueeni korsujen väliset avopesäkkeet”, Salo kertoi.
Tarkennuksena tuohon edelliseen sen verran, että Salon muisti todennäköisesti pettää noissa korsujen määrissä tai tyypeissä. Sellaisenaan joukkueenjohtajaveteraanin kuvaus ei sovi maastoon, mutta elävää ja arvokasta suuntaa se antaa linnoitusjoukkojen toimintaperiaatteesta, jos Salpa-asemassa olisi taisteltu.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
torstai 29. maaliskuuta 2012
torstai 22. maaliskuuta 2012
Kaksi vuotta ja sata juttua!
Tasan kaksi vuotta sitten osallistuin kahden päivän internet-kurssille Kotkassa. Hieman varauksellisesti lähdin mukaan ajatuksella, että tuskin siellä mitään järkevää ”vanhalle” miehelle eteen tulee, nuorison humputusta. Toisaalta olin kuullut paljon puhetta netin mahdollisuuksista markkinoinnissa ja tiedottamisessa. Salpavaelluksen tiedottajaksi lupautuneena minulla oli pieni velvollisuus osallistua ja yrittää löytää tiedotukselle uusia kanavia ja päivittää osaamiseni nykyaikaan.
No, nyt täytyy tunnustaa, että kaksi myönteistä asiaa internet-kurssilta tarttui mukaan. Toinen oli liittyminen facebookiin ja toinen perustaa blogi. Facebookin rekisteröidyin jo kurssilla ja ensimmäinen blogi oli julkaistu seuraavana päivänä.
Aloitetaanpa tästä Salpalinjan salat –blogista. Ajattelin, että yritänpä lisätä blogin avulla yleistietoutta Salpa-asemasta ja sitä kautta herättää kiinnostusta linnoitusta kohtaan. Aiheita tuntui olevan yllin kyllin, ja on niitä ollutkin. Ilman sen kummempaa etukäteissuunnitelmaa läksin tuottamaan noin yhden aanelosen pituisia juttuja aina kulloinkin päähän pälähtäneestä palasta Salpalinjaa.
Kuvia en tietoisesti lähtenyt liittämään blogiin. Tämä siksi, että silloin minun salaamaton tavoite oli ja on yhä saada lukijat kiinnostumaan Salpalinjasta niin kovasti, että he tulevat tutustumaan siihen paikan päälle. Ei väliä missä, miten ja milloin, kunhan tulevat. Runsas kuvitus veisi pohjaa paikan päällä näkemiseltä. Toisaalta mikään kuva ei täysin korvaa ”elävää” näkymää. Ja taas netin suurkuluttajat kyllä tietävät, että kuvia Salpalinjasta löytyy paljonkin eri sivustoilta.
Nyt on siis kulunut kaksi vuotta tämän blogin perustamisesta ja tämä juttu on täsmälleen sadas, jonka olen bittiavaruuteen singauttanut. Kirjoitettu tekstimäärä vastaa pientä kirjaa. Muutamaa blogijuttua lukuunottamatta kaikki ovat olleet toistaiseksi omaa tuotantoani (edelleen odotan kirjoittajiksi halukkaita vapaaehtoisia). Sata blogia kahdessa vuodessa tarkoittaa, että olen hyvin pysynyt lupauksessani julkaista uusi blogi 1-2 viikon välein. Tähän saakka on siis pysytty lähes täsmälleen lupauksen ylärajassa. Voi olla, että tässä kevät- yms. kiireiden takia tahtia täytyy hivenen helpottaa.
Google analytics – laskentaohjelmaan mukaan tätä sivustoa on käynyt vähintäänkin kerran vilkaisemassa tähän päivään mennessä 7 141 eri henkilöä. Heistä noin 54 prosenttia tulee uudelleen.
Sivustolla on käyty noin 15 500 kertaa. Osa käynneistä on siis ensimmäisiä ja samalla viimeisiä ja osa on niitä, jotka käyvät kurkkaamassa, onko uutta juttua ilmestynyt. Jos lasken vakituiseksi lukijaksi vähintään kymmenen kertaa sivustolla käyneen, niin heitäkin on liki 40 prosenttia kaikista kävijöistä eli noin 2800 henkeä! Ja heistä yli sata kertaa blogissa käyneitä on noin 1500 lukijaa. Minusta se on paljon, jos vain näihin nettilaskureihin on uskominen. Muutakaan keinoa lukijamittauksiin ei ole.
Nuo edellisen kappaleen luvut kertovat, että tällaiselle spesiaaliaiheellekin on kysyntää. Lukijapalaute on ollut vähäistä, onneksi sitäkin sentään on ollut. Mielelläni vastailen palautteeseen ja ainakin kuulisin aihetoivomuksia ja tai täydennystoivomuksia jo kirjoitettuihin juttuihin.
Sitten vielä muutama sana Facebookista. Se on hyvä viestinnän väline, kun lähtökohtaisesti muistaa, että kaikki mitä sinne kirjoitat on julkista ja takertuu kaikenlaisiin muisteihin. Tällä varauksella ainakin minä olen saanut hyviä fb-kavereita, eritoten rauhanturvaaja-viiteryhmästäni, toki muitakin on.
Kutsuin tänään reilut 250 fb-ystävääni Salpavaellukselle suoralla viestillä. Se on tehokas tapa vaivata fb-kavereita ja saada heistä jopa muutamat innostumaan ja osallistumaan tapahtumaan. Totta kai pitää muistaa, että fb-lupaukset eivät ole sitovia, mutta kyllä nekin jotain suuntaa antavat. Itsekin saan monia tapahtumakutsuja (en ole vielä yhteenkään pystynyt osallistumaan), mutta en myöskään ole pahastunut niiden saamisesta. Tapahtumakutsut ja muukin markkinointi kuuluu fb-elämään. Sen ovat poliitikotkin oivaltaneet.
Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä on nyt satakunta jäsentä. Siellä käydään aika ajoin kiinnostavia keskusteluja milloin mistäkin Salpalinjan yksityiskohdasta. Sieltä löytyy myös kuvia linnoituksesta. Tervetuloa mukaan!
Näillä ajatuksilla kohti uusia ajatuksia.
No, nyt täytyy tunnustaa, että kaksi myönteistä asiaa internet-kurssilta tarttui mukaan. Toinen oli liittyminen facebookiin ja toinen perustaa blogi. Facebookin rekisteröidyin jo kurssilla ja ensimmäinen blogi oli julkaistu seuraavana päivänä.
Aloitetaanpa tästä Salpalinjan salat –blogista. Ajattelin, että yritänpä lisätä blogin avulla yleistietoutta Salpa-asemasta ja sitä kautta herättää kiinnostusta linnoitusta kohtaan. Aiheita tuntui olevan yllin kyllin, ja on niitä ollutkin. Ilman sen kummempaa etukäteissuunnitelmaa läksin tuottamaan noin yhden aanelosen pituisia juttuja aina kulloinkin päähän pälähtäneestä palasta Salpalinjaa.
Kuvia en tietoisesti lähtenyt liittämään blogiin. Tämä siksi, että silloin minun salaamaton tavoite oli ja on yhä saada lukijat kiinnostumaan Salpalinjasta niin kovasti, että he tulevat tutustumaan siihen paikan päälle. Ei väliä missä, miten ja milloin, kunhan tulevat. Runsas kuvitus veisi pohjaa paikan päällä näkemiseltä. Toisaalta mikään kuva ei täysin korvaa ”elävää” näkymää. Ja taas netin suurkuluttajat kyllä tietävät, että kuvia Salpalinjasta löytyy paljonkin eri sivustoilta.
Nyt on siis kulunut kaksi vuotta tämän blogin perustamisesta ja tämä juttu on täsmälleen sadas, jonka olen bittiavaruuteen singauttanut. Kirjoitettu tekstimäärä vastaa pientä kirjaa. Muutamaa blogijuttua lukuunottamatta kaikki ovat olleet toistaiseksi omaa tuotantoani (edelleen odotan kirjoittajiksi halukkaita vapaaehtoisia). Sata blogia kahdessa vuodessa tarkoittaa, että olen hyvin pysynyt lupauksessani julkaista uusi blogi 1-2 viikon välein. Tähän saakka on siis pysytty lähes täsmälleen lupauksen ylärajassa. Voi olla, että tässä kevät- yms. kiireiden takia tahtia täytyy hivenen helpottaa.
Google analytics – laskentaohjelmaan mukaan tätä sivustoa on käynyt vähintäänkin kerran vilkaisemassa tähän päivään mennessä 7 141 eri henkilöä. Heistä noin 54 prosenttia tulee uudelleen.
Sivustolla on käyty noin 15 500 kertaa. Osa käynneistä on siis ensimmäisiä ja samalla viimeisiä ja osa on niitä, jotka käyvät kurkkaamassa, onko uutta juttua ilmestynyt. Jos lasken vakituiseksi lukijaksi vähintään kymmenen kertaa sivustolla käyneen, niin heitäkin on liki 40 prosenttia kaikista kävijöistä eli noin 2800 henkeä! Ja heistä yli sata kertaa blogissa käyneitä on noin 1500 lukijaa. Minusta se on paljon, jos vain näihin nettilaskureihin on uskominen. Muutakaan keinoa lukijamittauksiin ei ole.
Nuo edellisen kappaleen luvut kertovat, että tällaiselle spesiaaliaiheellekin on kysyntää. Lukijapalaute on ollut vähäistä, onneksi sitäkin sentään on ollut. Mielelläni vastailen palautteeseen ja ainakin kuulisin aihetoivomuksia ja tai täydennystoivomuksia jo kirjoitettuihin juttuihin.
Sitten vielä muutama sana Facebookista. Se on hyvä viestinnän väline, kun lähtökohtaisesti muistaa, että kaikki mitä sinne kirjoitat on julkista ja takertuu kaikenlaisiin muisteihin. Tällä varauksella ainakin minä olen saanut hyviä fb-kavereita, eritoten rauhanturvaaja-viiteryhmästäni, toki muitakin on.
Kutsuin tänään reilut 250 fb-ystävääni Salpavaellukselle suoralla viestillä. Se on tehokas tapa vaivata fb-kavereita ja saada heistä jopa muutamat innostumaan ja osallistumaan tapahtumaan. Totta kai pitää muistaa, että fb-lupaukset eivät ole sitovia, mutta kyllä nekin jotain suuntaa antavat. Itsekin saan monia tapahtumakutsuja (en ole vielä yhteenkään pystynyt osallistumaan), mutta en myöskään ole pahastunut niiden saamisesta. Tapahtumakutsut ja muukin markkinointi kuuluu fb-elämään. Sen ovat poliitikotkin oivaltaneet.
Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä on nyt satakunta jäsentä. Siellä käydään aika ajoin kiinnostavia keskusteluja milloin mistäkin Salpalinjan yksityiskohdasta. Sieltä löytyy myös kuvia linnoituksesta. Tervetuloa mukaan!
Näillä ajatuksilla kohti uusia ajatuksia.
perjantai 16. maaliskuuta 2012
Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi
Tämä juttu on julkaistu helmikuussa 2011 Kymen Vartio –lehdessä. Koska se ei ole ollut kaikkien saatavissa, julkaisen sen omalla luvalla (kirjoittajan oikeudella) uudelleen osin päivitettynä tähän päivään. Juttu on blogiksi liian pitkä, mutta yrittäkää jaksaa; uskon, että lukeminen on silti pienempi vaiva kuin kirjoittaminen.
Suomen kansa osoitti viime sotien aikana yhteistuumin vertaansa vailla olevaa maanpuolustustahtoa. Se mahdollisti Suomen selviytymisen itsenäisenä kylmän sodan syövereiden läpi ja kehittyä maailman huippuyhteiskunnaksi. Salpa-asema tai kansanomaisemmin Salpalinja on kaikessa monumentaalisuudessaan huikea muistomerkki suomalaisten sisusta ja tahdonlujuudesta.
Voisiko Salpalinja olla väline kertoa ja näyttää nykypolville, mihin kaikkeen sodanaikaiset sukupolvet olivat valmiit, mitä he tekivät lastensa tulevaisuuden hyväksi? Tätä mietittiin myös puolustusvoimissa noin 20 vuotta sitten.
Maailma, tai pikemminkin totalitäärinen sosialismi oli tuolloin murroksessa. Kun sen padot murtuivat omaan mahdottomuuteensa, oli aika vihdoin muistaa ja kunnioittaa niitä, joille kunnia kuuluu, sotiemme veteraaneja, sodan ajan naisia ja miehiä, Salpalinjan rakentajia.
Vuoden 1996 alussa Kymen sotilasläänin esikunta pyysi tämän kirjoittajaa tekemään jutun Salpavaelluksesta Kouvolan sotilaspiirin perinneyhdistyksen Kymen Vartio -lehteen. Juttu julkaistiin heti helmikuun lopulla otsikolla "Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi". Takana oli tuolloin kaksi vaellusta! Kolmas oli työn alla.
Syksyllä 2010 Itä-Suomen sotilasläänin esikunnasta tuli pyyntö Salpavaellus-tapahtuman johtajalle Risto Sivulalle tuottaa juttu Salpavaelluksesta johonkin ISSLE:n julkaisuun (sama Kymen Vartio) 2011. Sivula pani allekirjoittaneen, tapahtuman tiedottajaksi uudelleen ajautuneen miehen jutun kirjoittajaksi.
Tämä selvä. Päätin kertoa miten Salpalinjaa yhä hyödynnetään ja käyttää samaa otsikkoa kuin 15 vuotta aikaisemmin, nyt ehkä jo perustellummin. Takana on nyt 17 vaellusta ja 18. tapahtuma on valmiiksi suunniteltu (tätä blogia julkaistaessa toteutettukin).
Senkin uhalla, että vanhojen muistelijaa pistetään tikulla silmään, palaan alkuun.
Berliinin muuri murtui siis syksyllä 1989 ja Neuvostoliitto romahti lopullisesti 1991. Vuonna 1990 Kaakkois-Suomen sotilasläänin silloinen komentaja Gustav Hägglund käski tai ainakin otti esille, että puolustusvoimien tulisi valmistella juhlatilaisuuksia 50-vuotiaan Salpa-aseman ja sen rakentajien kunniaksi. Tosin jälkeenpäin kenraali oli epäillen kysynyt lähimmiltä alaisiltaan, olinko näin käskenyt! Joka tapauksessa hänen piikkiinsä asia meni.
Salpalinjan juhlia ei tohdittu kuitenkaan ajoittaa vielä linnoituksen rakentamisen aloittamisvuoteen. Annettiin suosiolla kuuman murroksen vanhan rautaesiripun takana hieman seestyä ja päädyttiin juhlimaan vasta vuonna 1994. Silloin oli kulunut 50 vuotta Salpalinjan rakentamistöiden päättymisestä!
Kymen sotilasläänin silloinen komentaja, edesmennyt kenraalimajuri Matti Suokas kävi Salpalinjan juhlavuoden kimppuun ilmeisesti alkuvuodesta 1993. Hän kutsui vanhan Kymen läänin kuntien ja maanpuolustusjärjestöjen edustajat palaveriin Kouvolaan ideoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlatapahtumien sarjaa vuodelle 1994.
Vaellusidea Miehikkälästä
Tuossa kokouksessa Miehikkälän kunnan toisena edustajana mukana ollut everstiluutnantti evp Arto Lavento heitti ajatuksen juhlavaelluksen järjestämisestä Salpalinjaan. Miehikkälässähän oli muutaman vuoden järjestetty joitakin pikkuvaelluksia ja todettu ne toimiviksi.
Lavennon idea sai tulta alleen. Asia eteni virkatietä. Sotilasläänin komentaja otti yhteyttä Virolahden ja Miehikkälän reserviupseerikerhon puheenjohtajaan Seppo Pylvänäiseen ja heitti toteuttamistoiveen Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen reserviläisjärjestöille. No eihän tunnollisen reserviupseerin auttanut muu kuin luvata ja tehdä "työtä käskettyä".
Lavento ei ole vielä tänä päivänä tohtinut kertoa Pylvänäiselle vaelluksen todellista sylttytehdasta. Siksi työlääksi Seppo tehtävää myöhemmin luonnehti.
Omakohtaisesti tiedän, että Pylvänäinen yritti etsiä vaelluksen järjestämisen vetäjäksi halukkaita. Niitä ei onneksi löytynyt ja niin Seppo kutsui ensimmäisen palaverin koolle 8.4.1993. Siitä se alkoi.
Vekselivedolla alkuun
Tarkoitus oli siis järjestää sotilasläänin esikunnan masinoiman juhlavuoden yhtenä tapahtumana yksi Salpavaellus ja sillä siisti. Yhteen rutistukseen varsin pienissä toimintaympyröissä pyörineet reserviläiskerhot katsoivat voivansa osallistua, varsinkin kun aloitteen tekijänä oli sentään puolustusvoimat.
Tyhjästä oli lähdettävä liikkeelle. Mitään ei ollut valmiina, ei organisaatiota, ei reittejä, ei juuri kokemustakaan. Eikä ollut rahaakaan; intoa oli sitäkin enemmän. Onneksi vaelluksen johtajaksi nimetty Seppo Pylvänäinen oli paikallispankin johtaja Miehikkälässä. Hän otti pankistaan henkilökohtaisen 10 000 markan vekselin pakollisiin etukäteiskuluihin.
Ensimmäinen tapahtuma ajoitettiin Miehikkälän suurtapahtuman, pelimannipäivien kanssa samaan viikonloppuun ja päätösjuhla osaksi pelimannipäiviä. Vaellukselle osallistui komeat 205 maksavaa osanottajaa. Pylvänäinen maksoi seuraavana arkipäivänä vekselinsä pois.
Homman piti olla selvä. Mitä vielä?
Palaute pakotti
jatkamaan
Vaelluksen välitön palaute oli murhaava, nimittäin tapahtuman kertakäyttöidealle. Kaikkine virheineen, yli- ja alimitoituksineen, vaellus sai paljon kiitosta. Erilaisena, opastettuna retkenä pikkupuutteet painuivat yleisvaikutelman alle. Kahdella eri reitillä vaeltaneet ihmiset halusivat heti seuraavana vuotena nähdä ja kokea sen toisen ja päinvastoin.
Aavistuksen pitkin hampain, hieman jo levättyään, organisaatio päätti kuitenkin panna pystyyn sitten vielä toisen vaelluksen. Sekin onnistui ja keräsi 183 vaeltajaa. Suuruusluokka pysyi siis samana. Pohja ainakin yritykselle tehdä tapahtumasta toistuva oli luotu.
Välillä jotostellen
Salpavaelluksen yli maakuntarajan ulottunut järjestelyorganisaatio sai jo kahden ensimmäisen vaelluksen järjestämisen jälkeen ison lisätehtävän. Sen tulisi vahvennettuna Etelä-Karjalan kadettipiirillä ja Virolahden rajavartioalueella järjestää Reserviläisurheiluliiton valtakunnallinen syysjotos syksyllä 1997!
Hyvin onnistuneiden vaellusten yllyttämänä "puolihullu" vaellusorganisaatio päätti tarttua härkää sarvista ja tehdä jotoksenkin. Mutta samana vuonna ei kyllä vaellettaisi. Näin päätettiin.
Mutta kuinka ollakaan. Kansaneläkelaitoksen, Kelan, liikuntaihmiset halusivat päästä tutustumaan Salpalinjaan juuri vuonna 1997. Mitä tehdään, tämän kirjoittaja kysyi? Pylvänäinen sanoi, että vaelletaan. Tilausvaelluksella kesäkuussa oli noin 170 vaeltajaa Kelan toimistoista ympäri maan!
Salpajotokselle syyskuussa 1997 osallistui 145 partiota ja niissä peräti 542 jotostelijaa. Luvut olivat tuolloin jotoshistorian aivan kärkipäätä. Jotoksen johti reservin majuri, myöhemmin kansanedustajaksi valittu Seppo Lahtela. Hannu Koski oli kiitosta saanut ratamestari. Palaute veti liki 300 hengen järjestelyorganisaation hymyn korviin. Salpavaellusten järjestäminen tämän jälkeen olisi leikin tekoa.
Uutta putkeen
Patikkareittien oheen Salpavaellukselle haettiin myös muita tapoja liikkua Salpa-asemassa. Polkupyörillä on kieputeltu korsujen lomassa useana vuonna. Moottoripyörät ja kerran myös mopot ovat saaneet oman reittinsä. Parina viimeisenä vuotena on metsäteillä nähty myös vanhoja maataloustraktoreita jotoskulkupeleinä. Myös meloen on vesiosuuksilla tutustuttu linnoitukseen. Ja onpa tarjottu vanhemmalle väelle linja-autoretkiä osana vaellustapahtumaa. Kerran on myös ratsastettu kiviesteitä myötäillen.
Osanottajamäärät ovat spontaanisti vaihdelleet kahden sadan molemmin puolin. Ääripäätkin ovat olemassa. Osanottajaennätys on vuodelta 2003, jolloin Reino Pietikäisen johdolla päästiin jopa noin 350 osanottajaan. Lukuun sisältyy patikoijien lisäksi melojia, polkupyöräilijöitä ja pari bussillista linja-autoretkeläisiä. Pohjanoteeraus sattui vuoteen 2009, jolloin eri syistä poluille saatiin vain reilut 60 osallistujaa. Viime kesänä (2010) suunta muuttui ja kävijämäärä tuplaantui 125 vaeltajaan.
Salpavaelluksen johtajana ensimmäiset neljä vuotta oli siis Seppo Pylvänäinen. Hänen jälkeensä tapahtumaa johti niin ikään neljä kertaa ansiokkaasti Seppo Hallikainen (blogin kirjoittajan lisäys: Sepon poika, tangokuningas Jukka Hallikainen esiintyy Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2013.) Reino Pietikäisen kolmen vaelluksen kaudella päästiin edellä mainittuihin ennätyslukuihin.
Vuodesta 2005 alkaen ja edelleen vaelluksenjohtajana on toiminut mallikkaasti ja uutta sitkeästi ideoiden Risto Sivula. Hänen estyneenä ollessa viime kesän (2010) tapahtuman aikana tämän jutun kirjoittaja sai hetken sijaisena tuntea vaellusjohtajan kunniakkaiden saappaiden suuruuden; isot ne olivat.
Tekijöiden
taidot karttuvat
Tähänastiset vaellusjohtajat ovat toistaiseksi löytyneet pienestä Miehikkälästä. Se on ollut myös käytännöllistä, sillä onhan vaelluksen lähtö- ja päättymispaikkana ollut koko ajan Salpalinja-museo.
Vaikka vaelluksen johto on ollut tiukasti Miehikkälässä, ovat naapurikerhot työpanoksellaan olleet mahdollistamassa tapahtuman onnistumisen. Kaikkinensa Salpavaellus on tarjonnut Kaakonkulman reserviläisjärjestöille mielekästä ja luontevaa maanpuolustustekemistä. Sen ovat kerhot itsekin ymmärtäneet. Jokainen tekijä on entisestään kouliintunut tehtäviinsä. Niillä taidoilla tarvittaessa puolustettaisiin myös maata.
Huomionarvoista on valtakunnan tason maanpuolustusjärjestöjen herääminen Salpavaellukselle. Suomen Rauhanturvaajaliiton toimintasuunnitelmassa vaellus on ollut vuodesta 2008 lähtien. Reserviläisliitto tuli mukaan vaelluksen tiedotukseen vahvasti vuonna 2010 ja tapahtuma sisältyy vuonna 2011 myös liiton toimintasuunnitelmaan.
Reiteille teemat (päivitetty vuodelle 2012)
Vuoden 2012 vaelluksen suunnitelmat ovat valmiina. 19. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen esittelee Salpa-asemaa perusteellisesti kolmella erilaisella teemareitillä Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan (nyk. Lappeenrannan) ja Luumäen alueella.
Kaikille avoimen vaellustapahtuman lähtö- ja päättymispisteenä on Miehikkälän Salpalinja-museo, yön yli reittien parkkipaikkana on viereinen ravirata.
Pisin, kahden yön yli kestävä reitti, Luumäen linja, tutustuttaa osanottajia Salpalinjan kohteisiin niin Luumäellä, Ylämaalla kuin Miehikkälässäkin.
Yhden yön reitti, Mereltä maalle, tutkailee linnoitusta Suomenlahden rantamaisemissa ja sieltä Ravijoen Harjun kautta kohti Miehikkälää.
Uusin reittivaihtoehto on vain kolmen tunnin ”Pätkä Miehikkälää”. Se pyörii Salpalinja-museon lähimaastossa ja antaa todella helpon tavan osallistua vaellukseen ja sen päättävään juhlaan.
Vaellus huipentuu 1.7.2012 klo 13. alkavaan maanpuolustusjuhlaan, johon vaeltajat marssivat komeasti Sillanpään marssilaulun tahdissa. Tilaisuus on avoin myös kaikelle kansalle. Vaellustapahtuman suojelijajoukko-osasto RUK esittelee juhlan yhteydessä jalkaväkiryhmän uuttaa taistelutapaa ja varustusta. Kymenlaakson aluetoimisto on mukana järjestelyissä.
Lisätietoja vaelluksesta, muun muassa reittiselostukset, löytyy netistä www.salpavaellus.net .
Terho Ahonen
Miehikkälä
Suomen kansa osoitti viime sotien aikana yhteistuumin vertaansa vailla olevaa maanpuolustustahtoa. Se mahdollisti Suomen selviytymisen itsenäisenä kylmän sodan syövereiden läpi ja kehittyä maailman huippuyhteiskunnaksi. Salpa-asema tai kansanomaisemmin Salpalinja on kaikessa monumentaalisuudessaan huikea muistomerkki suomalaisten sisusta ja tahdonlujuudesta.
Voisiko Salpalinja olla väline kertoa ja näyttää nykypolville, mihin kaikkeen sodanaikaiset sukupolvet olivat valmiit, mitä he tekivät lastensa tulevaisuuden hyväksi? Tätä mietittiin myös puolustusvoimissa noin 20 vuotta sitten.
Maailma, tai pikemminkin totalitäärinen sosialismi oli tuolloin murroksessa. Kun sen padot murtuivat omaan mahdottomuuteensa, oli aika vihdoin muistaa ja kunnioittaa niitä, joille kunnia kuuluu, sotiemme veteraaneja, sodan ajan naisia ja miehiä, Salpalinjan rakentajia.
Vuoden 1996 alussa Kymen sotilasläänin esikunta pyysi tämän kirjoittajaa tekemään jutun Salpavaelluksesta Kouvolan sotilaspiirin perinneyhdistyksen Kymen Vartio -lehteen. Juttu julkaistiin heti helmikuun lopulla otsikolla "Salpavaellus ei jäänyt juhlakaluksi". Takana oli tuolloin kaksi vaellusta! Kolmas oli työn alla.
Syksyllä 2010 Itä-Suomen sotilasläänin esikunnasta tuli pyyntö Salpavaellus-tapahtuman johtajalle Risto Sivulalle tuottaa juttu Salpavaelluksesta johonkin ISSLE:n julkaisuun (sama Kymen Vartio) 2011. Sivula pani allekirjoittaneen, tapahtuman tiedottajaksi uudelleen ajautuneen miehen jutun kirjoittajaksi.
Tämä selvä. Päätin kertoa miten Salpalinjaa yhä hyödynnetään ja käyttää samaa otsikkoa kuin 15 vuotta aikaisemmin, nyt ehkä jo perustellummin. Takana on nyt 17 vaellusta ja 18. tapahtuma on valmiiksi suunniteltu (tätä blogia julkaistaessa toteutettukin).
Senkin uhalla, että vanhojen muistelijaa pistetään tikulla silmään, palaan alkuun.
Berliinin muuri murtui siis syksyllä 1989 ja Neuvostoliitto romahti lopullisesti 1991. Vuonna 1990 Kaakkois-Suomen sotilasläänin silloinen komentaja Gustav Hägglund käski tai ainakin otti esille, että puolustusvoimien tulisi valmistella juhlatilaisuuksia 50-vuotiaan Salpa-aseman ja sen rakentajien kunniaksi. Tosin jälkeenpäin kenraali oli epäillen kysynyt lähimmiltä alaisiltaan, olinko näin käskenyt! Joka tapauksessa hänen piikkiinsä asia meni.
Salpalinjan juhlia ei tohdittu kuitenkaan ajoittaa vielä linnoituksen rakentamisen aloittamisvuoteen. Annettiin suosiolla kuuman murroksen vanhan rautaesiripun takana hieman seestyä ja päädyttiin juhlimaan vasta vuonna 1994. Silloin oli kulunut 50 vuotta Salpalinjan rakentamistöiden päättymisestä!
Kymen sotilasläänin silloinen komentaja, edesmennyt kenraalimajuri Matti Suokas kävi Salpalinjan juhlavuoden kimppuun ilmeisesti alkuvuodesta 1993. Hän kutsui vanhan Kymen läänin kuntien ja maanpuolustusjärjestöjen edustajat palaveriin Kouvolaan ideoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlatapahtumien sarjaa vuodelle 1994.
Vaellusidea Miehikkälästä
Tuossa kokouksessa Miehikkälän kunnan toisena edustajana mukana ollut everstiluutnantti evp Arto Lavento heitti ajatuksen juhlavaelluksen järjestämisestä Salpalinjaan. Miehikkälässähän oli muutaman vuoden järjestetty joitakin pikkuvaelluksia ja todettu ne toimiviksi.
Lavennon idea sai tulta alleen. Asia eteni virkatietä. Sotilasläänin komentaja otti yhteyttä Virolahden ja Miehikkälän reserviupseerikerhon puheenjohtajaan Seppo Pylvänäiseen ja heitti toteuttamistoiveen Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen reserviläisjärjestöille. No eihän tunnollisen reserviupseerin auttanut muu kuin luvata ja tehdä "työtä käskettyä".
Lavento ei ole vielä tänä päivänä tohtinut kertoa Pylvänäiselle vaelluksen todellista sylttytehdasta. Siksi työlääksi Seppo tehtävää myöhemmin luonnehti.
Omakohtaisesti tiedän, että Pylvänäinen yritti etsiä vaelluksen järjestämisen vetäjäksi halukkaita. Niitä ei onneksi löytynyt ja niin Seppo kutsui ensimmäisen palaverin koolle 8.4.1993. Siitä se alkoi.
Vekselivedolla alkuun
Tarkoitus oli siis järjestää sotilasläänin esikunnan masinoiman juhlavuoden yhtenä tapahtumana yksi Salpavaellus ja sillä siisti. Yhteen rutistukseen varsin pienissä toimintaympyröissä pyörineet reserviläiskerhot katsoivat voivansa osallistua, varsinkin kun aloitteen tekijänä oli sentään puolustusvoimat.
Tyhjästä oli lähdettävä liikkeelle. Mitään ei ollut valmiina, ei organisaatiota, ei reittejä, ei juuri kokemustakaan. Eikä ollut rahaakaan; intoa oli sitäkin enemmän. Onneksi vaelluksen johtajaksi nimetty Seppo Pylvänäinen oli paikallispankin johtaja Miehikkälässä. Hän otti pankistaan henkilökohtaisen 10 000 markan vekselin pakollisiin etukäteiskuluihin.
Ensimmäinen tapahtuma ajoitettiin Miehikkälän suurtapahtuman, pelimannipäivien kanssa samaan viikonloppuun ja päätösjuhla osaksi pelimannipäiviä. Vaellukselle osallistui komeat 205 maksavaa osanottajaa. Pylvänäinen maksoi seuraavana arkipäivänä vekselinsä pois.
Homman piti olla selvä. Mitä vielä?
Palaute pakotti
jatkamaan
Vaelluksen välitön palaute oli murhaava, nimittäin tapahtuman kertakäyttöidealle. Kaikkine virheineen, yli- ja alimitoituksineen, vaellus sai paljon kiitosta. Erilaisena, opastettuna retkenä pikkupuutteet painuivat yleisvaikutelman alle. Kahdella eri reitillä vaeltaneet ihmiset halusivat heti seuraavana vuotena nähdä ja kokea sen toisen ja päinvastoin.
Aavistuksen pitkin hampain, hieman jo levättyään, organisaatio päätti kuitenkin panna pystyyn sitten vielä toisen vaelluksen. Sekin onnistui ja keräsi 183 vaeltajaa. Suuruusluokka pysyi siis samana. Pohja ainakin yritykselle tehdä tapahtumasta toistuva oli luotu.
Välillä jotostellen
Salpavaelluksen yli maakuntarajan ulottunut järjestelyorganisaatio sai jo kahden ensimmäisen vaelluksen järjestämisen jälkeen ison lisätehtävän. Sen tulisi vahvennettuna Etelä-Karjalan kadettipiirillä ja Virolahden rajavartioalueella järjestää Reserviläisurheiluliiton valtakunnallinen syysjotos syksyllä 1997!
Hyvin onnistuneiden vaellusten yllyttämänä "puolihullu" vaellusorganisaatio päätti tarttua härkää sarvista ja tehdä jotoksenkin. Mutta samana vuonna ei kyllä vaellettaisi. Näin päätettiin.
Mutta kuinka ollakaan. Kansaneläkelaitoksen, Kelan, liikuntaihmiset halusivat päästä tutustumaan Salpalinjaan juuri vuonna 1997. Mitä tehdään, tämän kirjoittaja kysyi? Pylvänäinen sanoi, että vaelletaan. Tilausvaelluksella kesäkuussa oli noin 170 vaeltajaa Kelan toimistoista ympäri maan!
Salpajotokselle syyskuussa 1997 osallistui 145 partiota ja niissä peräti 542 jotostelijaa. Luvut olivat tuolloin jotoshistorian aivan kärkipäätä. Jotoksen johti reservin majuri, myöhemmin kansanedustajaksi valittu Seppo Lahtela. Hannu Koski oli kiitosta saanut ratamestari. Palaute veti liki 300 hengen järjestelyorganisaation hymyn korviin. Salpavaellusten järjestäminen tämän jälkeen olisi leikin tekoa.
Uutta putkeen
Patikkareittien oheen Salpavaellukselle haettiin myös muita tapoja liikkua Salpa-asemassa. Polkupyörillä on kieputeltu korsujen lomassa useana vuonna. Moottoripyörät ja kerran myös mopot ovat saaneet oman reittinsä. Parina viimeisenä vuotena on metsäteillä nähty myös vanhoja maataloustraktoreita jotoskulkupeleinä. Myös meloen on vesiosuuksilla tutustuttu linnoitukseen. Ja onpa tarjottu vanhemmalle väelle linja-autoretkiä osana vaellustapahtumaa. Kerran on myös ratsastettu kiviesteitä myötäillen.
Osanottajamäärät ovat spontaanisti vaihdelleet kahden sadan molemmin puolin. Ääripäätkin ovat olemassa. Osanottajaennätys on vuodelta 2003, jolloin Reino Pietikäisen johdolla päästiin jopa noin 350 osanottajaan. Lukuun sisältyy patikoijien lisäksi melojia, polkupyöräilijöitä ja pari bussillista linja-autoretkeläisiä. Pohjanoteeraus sattui vuoteen 2009, jolloin eri syistä poluille saatiin vain reilut 60 osallistujaa. Viime kesänä (2010) suunta muuttui ja kävijämäärä tuplaantui 125 vaeltajaan.
Salpavaelluksen johtajana ensimmäiset neljä vuotta oli siis Seppo Pylvänäinen. Hänen jälkeensä tapahtumaa johti niin ikään neljä kertaa ansiokkaasti Seppo Hallikainen (blogin kirjoittajan lisäys: Sepon poika, tangokuningas Jukka Hallikainen esiintyy Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2013.) Reino Pietikäisen kolmen vaelluksen kaudella päästiin edellä mainittuihin ennätyslukuihin.
Vuodesta 2005 alkaen ja edelleen vaelluksenjohtajana on toiminut mallikkaasti ja uutta sitkeästi ideoiden Risto Sivula. Hänen estyneenä ollessa viime kesän (2010) tapahtuman aikana tämän jutun kirjoittaja sai hetken sijaisena tuntea vaellusjohtajan kunniakkaiden saappaiden suuruuden; isot ne olivat.
Tekijöiden
taidot karttuvat
Tähänastiset vaellusjohtajat ovat toistaiseksi löytyneet pienestä Miehikkälästä. Se on ollut myös käytännöllistä, sillä onhan vaelluksen lähtö- ja päättymispaikkana ollut koko ajan Salpalinja-museo.
Vaikka vaelluksen johto on ollut tiukasti Miehikkälässä, ovat naapurikerhot työpanoksellaan olleet mahdollistamassa tapahtuman onnistumisen. Kaikkinensa Salpavaellus on tarjonnut Kaakonkulman reserviläisjärjestöille mielekästä ja luontevaa maanpuolustustekemistä. Sen ovat kerhot itsekin ymmärtäneet. Jokainen tekijä on entisestään kouliintunut tehtäviinsä. Niillä taidoilla tarvittaessa puolustettaisiin myös maata.
Huomionarvoista on valtakunnan tason maanpuolustusjärjestöjen herääminen Salpavaellukselle. Suomen Rauhanturvaajaliiton toimintasuunnitelmassa vaellus on ollut vuodesta 2008 lähtien. Reserviläisliitto tuli mukaan vaelluksen tiedotukseen vahvasti vuonna 2010 ja tapahtuma sisältyy vuonna 2011 myös liiton toimintasuunnitelmaan.
Reiteille teemat (päivitetty vuodelle 2012)
Vuoden 2012 vaelluksen suunnitelmat ovat valmiina. 19. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen esittelee Salpa-asemaa perusteellisesti kolmella erilaisella teemareitillä Virolahden, Miehikkälän, Ylämaan (nyk. Lappeenrannan) ja Luumäen alueella.
Kaikille avoimen vaellustapahtuman lähtö- ja päättymispisteenä on Miehikkälän Salpalinja-museo, yön yli reittien parkkipaikkana on viereinen ravirata.
Pisin, kahden yön yli kestävä reitti, Luumäen linja, tutustuttaa osanottajia Salpalinjan kohteisiin niin Luumäellä, Ylämaalla kuin Miehikkälässäkin.
Yhden yön reitti, Mereltä maalle, tutkailee linnoitusta Suomenlahden rantamaisemissa ja sieltä Ravijoen Harjun kautta kohti Miehikkälää.
Uusin reittivaihtoehto on vain kolmen tunnin ”Pätkä Miehikkälää”. Se pyörii Salpalinja-museon lähimaastossa ja antaa todella helpon tavan osallistua vaellukseen ja sen päättävään juhlaan.
Vaellus huipentuu 1.7.2012 klo 13. alkavaan maanpuolustusjuhlaan, johon vaeltajat marssivat komeasti Sillanpään marssilaulun tahdissa. Tilaisuus on avoin myös kaikelle kansalle. Vaellustapahtuman suojelijajoukko-osasto RUK esittelee juhlan yhteydessä jalkaväkiryhmän uuttaa taistelutapaa ja varustusta. Kymenlaakson aluetoimisto on mukana järjestelyissä.
Lisätietoja vaelluksesta, muun muassa reittiselostukset, löytyy netistä www.salpavaellus.net .
Terho Ahonen
Miehikkälä
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Aina ei voi onnistua
Salpalinjan rakentaminen lyhyessä ajassa on vähintään pieni ihme; maailman seitsemään ihmeeseen se ei tietysti mahdu. Rakentamisen saavutuksia arvioitaessa on mietittävä aikaa, paikkaa ja tilannetta, jossa se tehtiin. Pääosin työ eteni suunnitelman mukaan ja tulosta tuli. Mutta yhtä varmaa kuin oli onnistuminen, niin varmasti myös vastoinkäymisiä oli, ehkä paljonkin.
Otanpa esimerkiksi vain pari tapausta koskien noin kymmenen tonnia painavien tähystyskupujen siirtoa ja asennusta.
Ensinnäkin noinkin painavien kappaleiden siirtäminen vaati erikoiskalustoa; tavallisen kuorma-auton kantavuus oli tuolloin vain 3-4 tonnia. Painavien kupujen siirtäminen autoihin ja sieltä pois on vaatinut joko voimaa ja kekseliäisyyttä tai molempia. Maastossa liikkumaan pystyviä nosturiautoja ei ollut.
Oman hankaluutensa kupujen siirtämiseen toivat tiet, jotka suureksi osaksi kuljetuksen loppupäässä olivat juuri tehtyjä ja varmasti paikoin pehmeitäkin. Ja joka paikassa ei ollut mahdollista käyttää nykytientekijän massat tasan –periaatetta, eli että nyppylät tasataan painanteisiin ja saadaan tasaista tietä.
Miehikkälän Muhikossa, nykyisen karttasana Korsumäen päälle rakennettiin 30 miehen majoituskorsu, johon kuului myös tähystyskupu katolle. Paikka on jyrkän mäen päällä. Autotietä ei ollut ja kun sellainen tehtiin, piti ajoluiskan jyrkkyyttä loiventaa puurakenteisella sillalla. Ainoa keino saada kupu korsun katolle oli saada se autolla perille.
Kun auto lähti kupu lavalla nousemaan loivennuksen jälkeen vielä varsin jyrkkää rinnettä ylös, oli kuljettajan vaihdettava mäessä vaihdetta pienempään. Vaikka kuljettaja oli varmasti taitava, tuli ratkaisevaan hetkeen kytkimen nostamisesta johtuva auton nykäys. Tuolla nykäyksellä oli kohtalokas vaikutus lavalla olleeseen, ehkä vähän huonosti sidottuun kupuun. Painovoima otti omansa ja kupu pyörähti lavalta alas ja saman tien pyöri pitkin rinnettä korkeussuunnassa ainakin noin 15 metriä alemmas.
Voi vain kuvitella paikalla olevan työnjohtajan tuskaa miettiä, millä 100 000 markkaa (10 % korsun koko hinnasta) maksava arvokappale saadaan mäenrinteestä uudelleen auton lavalle ja edelleen mäen päälle. Sitä tietolähteeni ei kertonut, kuinka se sinne saatiin, mutta siellä se on.
Toinen tapaus menee Virolahdelle Pihlajan kylään. Eräs linnoittajaveteraani sen minulle kertoi.
Työväki oli saanut hilattua painavan kuvun rautakangin pyöreiden puiden ja lankkujen päällä pikkuhiljaa paikalleen, sentilleen. Pitää muistaa, että kupu piti asentaa paikoilleen ennen valua laudoituksen ja tukipuiden päälle raudoituksen lomaan. Siirtoalustana betonilaudoitus ei varmasti ollut kaikken tukevin. (Osa kuvuista on kylläkin valettu jälkivaluna kattoon jätettyyn aukkoon, kun kupu ei ole ehtinyt aikataulussa paikalle).
Mutta kupu löysi suurella vaivalla paikkansa ja työväki veti huojentuneena henkeensä raittiin ilman ohella suuren määrän ansaittua onnistumiseniloa, euforiaa.
Ja juuri silloin kuului pieni narahdus ja saman tien kova räsähdys ja 10 000 kiloa valuterästä oli sekunnin murto-osissa kuusi metriä alempana, betoniraudoituksen, -laudoituksen ja töttipuiden sekamelskassa. Seuraavat äänet paikalla olivat mitä todennäköisemmin luetteloa toispuoleisen elämän hirviöiden nimistä ja synonyymeistä!
Linnoittajat olivat sitkeitä. Jollakin konstilla ja erikoisnosturein he saivat hilatuksi arvometallin syvältä montusta ylös. Vääntynyt ja rikkoutunut valumuotti piti purkaa ja rakentaa entiselleen ja aloittaa kuvun asennus uudelleen. Ja tietolähteeni kertoman mukaan kyseinen kupu on tiukasti kiinni teräsbetonikorsun kattorakenteessa vielä tänäkin päivänä ja siellä se pysyy.
Ja niin kuin taisin syksyllä kirjoittaa, ainakin yksi kupu on, oliko se nyt Kivijärven vai Jängynjärven, joka tapauksessa, järven pohjassa. Vastaavia tapauksia saattaa olla muitakin.
Mielellään kuulen muistakin vastoinkäymisistä, mitä laaja työmaa pitää sisällään. Niitä voi kertoa suoraa kommetteina tai kirjoittaa omaksi blogikseen ja lähettää minulle terho.ahonen@haminetti.net, niin minä ne julkaisen alkuperäisen kirjoittajan nimellä.
Otanpa esimerkiksi vain pari tapausta koskien noin kymmenen tonnia painavien tähystyskupujen siirtoa ja asennusta.
Ensinnäkin noinkin painavien kappaleiden siirtäminen vaati erikoiskalustoa; tavallisen kuorma-auton kantavuus oli tuolloin vain 3-4 tonnia. Painavien kupujen siirtäminen autoihin ja sieltä pois on vaatinut joko voimaa ja kekseliäisyyttä tai molempia. Maastossa liikkumaan pystyviä nosturiautoja ei ollut.
Oman hankaluutensa kupujen siirtämiseen toivat tiet, jotka suureksi osaksi kuljetuksen loppupäässä olivat juuri tehtyjä ja varmasti paikoin pehmeitäkin. Ja joka paikassa ei ollut mahdollista käyttää nykytientekijän massat tasan –periaatetta, eli että nyppylät tasataan painanteisiin ja saadaan tasaista tietä.
Miehikkälän Muhikossa, nykyisen karttasana Korsumäen päälle rakennettiin 30 miehen majoituskorsu, johon kuului myös tähystyskupu katolle. Paikka on jyrkän mäen päällä. Autotietä ei ollut ja kun sellainen tehtiin, piti ajoluiskan jyrkkyyttä loiventaa puurakenteisella sillalla. Ainoa keino saada kupu korsun katolle oli saada se autolla perille.
Kun auto lähti kupu lavalla nousemaan loivennuksen jälkeen vielä varsin jyrkkää rinnettä ylös, oli kuljettajan vaihdettava mäessä vaihdetta pienempään. Vaikka kuljettaja oli varmasti taitava, tuli ratkaisevaan hetkeen kytkimen nostamisesta johtuva auton nykäys. Tuolla nykäyksellä oli kohtalokas vaikutus lavalla olleeseen, ehkä vähän huonosti sidottuun kupuun. Painovoima otti omansa ja kupu pyörähti lavalta alas ja saman tien pyöri pitkin rinnettä korkeussuunnassa ainakin noin 15 metriä alemmas.
Voi vain kuvitella paikalla olevan työnjohtajan tuskaa miettiä, millä 100 000 markkaa (10 % korsun koko hinnasta) maksava arvokappale saadaan mäenrinteestä uudelleen auton lavalle ja edelleen mäen päälle. Sitä tietolähteeni ei kertonut, kuinka se sinne saatiin, mutta siellä se on.
Toinen tapaus menee Virolahdelle Pihlajan kylään. Eräs linnoittajaveteraani sen minulle kertoi.
Työväki oli saanut hilattua painavan kuvun rautakangin pyöreiden puiden ja lankkujen päällä pikkuhiljaa paikalleen, sentilleen. Pitää muistaa, että kupu piti asentaa paikoilleen ennen valua laudoituksen ja tukipuiden päälle raudoituksen lomaan. Siirtoalustana betonilaudoitus ei varmasti ollut kaikken tukevin. (Osa kuvuista on kylläkin valettu jälkivaluna kattoon jätettyyn aukkoon, kun kupu ei ole ehtinyt aikataulussa paikalle).
Mutta kupu löysi suurella vaivalla paikkansa ja työväki veti huojentuneena henkeensä raittiin ilman ohella suuren määrän ansaittua onnistumiseniloa, euforiaa.
Ja juuri silloin kuului pieni narahdus ja saman tien kova räsähdys ja 10 000 kiloa valuterästä oli sekunnin murto-osissa kuusi metriä alempana, betoniraudoituksen, -laudoituksen ja töttipuiden sekamelskassa. Seuraavat äänet paikalla olivat mitä todennäköisemmin luetteloa toispuoleisen elämän hirviöiden nimistä ja synonyymeistä!
Linnoittajat olivat sitkeitä. Jollakin konstilla ja erikoisnosturein he saivat hilatuksi arvometallin syvältä montusta ylös. Vääntynyt ja rikkoutunut valumuotti piti purkaa ja rakentaa entiselleen ja aloittaa kuvun asennus uudelleen. Ja tietolähteeni kertoman mukaan kyseinen kupu on tiukasti kiinni teräsbetonikorsun kattorakenteessa vielä tänäkin päivänä ja siellä se pysyy.
Ja niin kuin taisin syksyllä kirjoittaa, ainakin yksi kupu on, oliko se nyt Kivijärven vai Jängynjärven, joka tapauksessa, järven pohjassa. Vastaavia tapauksia saattaa olla muitakin.
Mielellään kuulen muistakin vastoinkäymisistä, mitä laaja työmaa pitää sisällään. Niitä voi kertoa suoraa kommetteina tai kirjoittaa omaksi blogikseen ja lähettää minulle terho.ahonen@haminetti.net, niin minä ne julkaisen alkuperäisen kirjoittajan nimellä.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Tietotyhjiötkin täyttyvät
Edellistä blogia, Kuinka olisivatkaan voineet tietää, voisi jatkaa pohdiskelemalla, mitä rajattu tieto ja toisaalta ihmisten mielikuvitus saivat yhdessä aikaan. Tietotyhjiöilläkin on tapana täyttyä, jos ei totuudella, niin muunnellulla sellaisella.
Parisen viikkoa sitten minulta kysyttiin, tiedänkö missäpäin Hauhialla (Miehikkälää) on se saksalaisten rakentama kaksikerroksinen iso betonikorsu? Minun oli pakko tunnustaa tietämättömyyteni.
Sen tiesin, että kesällä 1944 saksalaisen 122. Divisioonan eli Greif-divisioonan osia oli reservissä Miehikkälässä, Kalliokosken lasitehtaalla ja osin ilmeisesti myös Salpalinjassa. Siten kysymys ei ollut aivan mahdoton. Mutta mahdottomaksi tuon saksalaiskorsun tekee se, että kesällä 1944 Miehikkälässä ei Salpalinjaan rakennettu betonista juuri muita kuin pallokorsuja. Ja niitäkään ei tehty Hauhialla.
Niin kauan kun en saa todisteita tuon esitetyn saksalaiskorsun olemassaolosta, lasken sen aikalaismielikuvituksen tuotokseksi.
Miehikkälässä kiertää vahva huhu, että vielä Salpalinja-museon alkuaikoina 1980-luvun lopulla olisi täkäläinen, nyt jo edesmennyt veteraaniopas kertonut vieraille hurjista taisteluista museoalueen kohdalla. Miehikkälä-Taavetti –tie olisi ollut täynnä hevosenraatoja ja mitä lie muuta. En itse ole asiasta kuullut samoja huhuja kummempaa. No, kaikki tiedämme, että mahdollinen taistelu on käyty aivan jossain muualla kuin Salpalinjassa, jos yleensä missään. Siinä sinänsä arvostetun kertojan mielikuvitus tai muisti sopivasti sekaantuivat ja tuloksena oli kuulijoille väärää ja värikästä informaatiota.
Tuon edellisen episodin taustalla voi olla myös se, että asianomaisella kertojalla ei vielä tuolloin ollut Salpalinjasta juuri muuta tietoa käytettävissään kuin aikalaiskuvaukset. Ja niin kuin edellisessä kirjoituksessa kerroin, ne olivat sangen rajallisia. On ollut houkutus täydentää tietoja olettamuksilla.
Uskallan väittää, että vastaavia omia ”uutisankkoja” kiertää muodossa jos toisessa jokaisella linnoituspaikkakunnalla. Salpalinjan uskottavuuden kannalta on siksi tärkeää, että me kaikki voisimme välittää oikeata tietoa ja tarvittaessa kumota väärää. Väärä tietoa tarpeeksi kauan kulkiessaan muuttuu vähitellen totuudeksi ja sotkeutuu todellisen tiedon mukaan ja pilaa osaltaan kokonaiskeitosta.
Ja lopuksi. En ole koskaan tervaa juonut, mutta tätä kirjoittaessani sellainen maku suuhun tuli. Toista viikkoa vaivannut influenssa on vienyt paitsi fyysiset myös henkiset voimat; arvaatte mitä tietotyhjiötä nyt tarkoitan. Olo on niin väsynyt, että ei jaksa edes levätä! No, eiköhän lääkekuuri ala hiljalleen vaikuttaa.
Parisen viikkoa sitten minulta kysyttiin, tiedänkö missäpäin Hauhialla (Miehikkälää) on se saksalaisten rakentama kaksikerroksinen iso betonikorsu? Minun oli pakko tunnustaa tietämättömyyteni.
Sen tiesin, että kesällä 1944 saksalaisen 122. Divisioonan eli Greif-divisioonan osia oli reservissä Miehikkälässä, Kalliokosken lasitehtaalla ja osin ilmeisesti myös Salpalinjassa. Siten kysymys ei ollut aivan mahdoton. Mutta mahdottomaksi tuon saksalaiskorsun tekee se, että kesällä 1944 Miehikkälässä ei Salpalinjaan rakennettu betonista juuri muita kuin pallokorsuja. Ja niitäkään ei tehty Hauhialla.
Niin kauan kun en saa todisteita tuon esitetyn saksalaiskorsun olemassaolosta, lasken sen aikalaismielikuvituksen tuotokseksi.
Miehikkälässä kiertää vahva huhu, että vielä Salpalinja-museon alkuaikoina 1980-luvun lopulla olisi täkäläinen, nyt jo edesmennyt veteraaniopas kertonut vieraille hurjista taisteluista museoalueen kohdalla. Miehikkälä-Taavetti –tie olisi ollut täynnä hevosenraatoja ja mitä lie muuta. En itse ole asiasta kuullut samoja huhuja kummempaa. No, kaikki tiedämme, että mahdollinen taistelu on käyty aivan jossain muualla kuin Salpalinjassa, jos yleensä missään. Siinä sinänsä arvostetun kertojan mielikuvitus tai muisti sopivasti sekaantuivat ja tuloksena oli kuulijoille väärää ja värikästä informaatiota.
Tuon edellisen episodin taustalla voi olla myös se, että asianomaisella kertojalla ei vielä tuolloin ollut Salpalinjasta juuri muuta tietoa käytettävissään kuin aikalaiskuvaukset. Ja niin kuin edellisessä kirjoituksessa kerroin, ne olivat sangen rajallisia. On ollut houkutus täydentää tietoja olettamuksilla.
Uskallan väittää, että vastaavia omia ”uutisankkoja” kiertää muodossa jos toisessa jokaisella linnoituspaikkakunnalla. Salpalinjan uskottavuuden kannalta on siksi tärkeää, että me kaikki voisimme välittää oikeata tietoa ja tarvittaessa kumota väärää. Väärä tietoa tarpeeksi kauan kulkiessaan muuttuu vähitellen totuudeksi ja sotkeutuu todellisen tiedon mukaan ja pilaa osaltaan kokonaiskeitosta.
Ja lopuksi. En ole koskaan tervaa juonut, mutta tätä kirjoittaessani sellainen maku suuhun tuli. Toista viikkoa vaivannut influenssa on vienyt paitsi fyysiset myös henkiset voimat; arvaatte mitä tietotyhjiötä nyt tarkoitan. Olo on niin väsynyt, että ei jaksa edes levätä! No, eiköhän lääkekuuri ala hiljalleen vaikuttaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)