Suomen uutta itärajaa linnoitti 70 vuotta sitten 35 000 palkattua miestä ja 2 000 naista. Lisäksi kenttäarmeija teki kolme päivää viikossa linnoitustöitä. Työmaa oli kasvanut Suomen ja pohjoismaiden suurimmaksi. Syntyi sotiemme maanpuolustustahdon pysyvä muistomerkki, Salpa-asema.
Kansan suussa Salpalinjaksi nimetty linnoitus on alkavana kesänä kaakonkulmalla kahden maailmanluokan urheilutapahtuman näyttämönä.
Suunnistuksen Jukolan viesti, Salpa-Jukola, juostaan Virolahdella heti kohta, viikko ennen juhannusta. Kilpailukeskus on lähes kirjaimellisesti keskellä Salpalinjaa Harjun oppimiskeskuksen maastossa. Paikalle tulee kymmeniä tuhansia ihmisiä.
Enduro-moottoripyöräilyn MM-joukkuekilpailun Salpalinja-erikoiskoe ajetaan kahtena päivänä Miehikkälässä elokuun puolivälin alla. Reitti puikkelehtii teräsbetonikorsujen ja kiviesteiden lomassa. Kisa vetänee paikalle ihmisiä tuhansittain.
On hienoa, että nykypäivän urheileva nuoriso arvostaa historiaamme ja tuo kansalliset ja kansainväliset vieraansa olemassaolomme ja tahdonlujuutemme peruslähteille. Suunnistajat ja moottoripyöräilijät näyttävät ja viestittävät tässä hyvää esimerkkiä.
Kilpailijat eivät linnoituslaitteita varsinaisen suorituksen aikana näe. Suunnistajien rastit on ”piilotettu” turvallisuussyistä vaarallisen linnoitusvyöhykkeen ulkopuolelle. Kaivannot, poterot ja syvät kuilut eivät todellakaan ole yösuunnistusmaastoa. Moottoripyöräkuskien vauhti on taas niin kova, etteivät he ehdi korsuja vilkuilla.
Mutta halutessaan kilpailijatkin voivat ennen tai jälkeen kisaosuutensa tutustua itärajalle arpeutuneisiin linnoitteisiin. Sen sijaan yleisöllä siihen on mahdollisuus koko tapahtuman ajan.
Ihmettelisin, jos esimerkiksi Salpa-Jukolaan osallistuva kilpailija tai katsoja ei miettisi, mitä kilpailunimen etuliite tarkoittaa. Jukolan viestin järjestäjä, satavuotias ja kunniakas Vehkalahden Veikot on tehnyt suuren palveluksen sotiemme veteraanien ja linnoittajien työlle ottaessaan Salpa-sanan viestin nimeen.
Salpa-Jukolan järjestäjät ovat sopineet Salpavaellus-tapahtuman kanssa Salpalinjan esittelystä kilpailun aikana. Salpavaelluksen oppaat ovat tähän onnen omiaan, tuntevathan he alueen linnoituksen salat vuosien kokemuksella. Oppaina on toki myös viime talvena koulutettuja uusia Salpalinja-oppaita, joista muutamat ovat jo aikaisemmin olleet ammattioppaita muilla matkailun kohteilla. Kielitaitoakin löytyy.
Salpavaelluksen oppaat kävelyttävät yleisöä kisakeskuksen lähistöllä muutaman sadan metrin päässä olevilla kohteilla ja luonnollisesti esittelevät linnoituslaitteita. Opastus ei maksa mitään. Siltä varalta, että kierrokset herättävät osallistujissaan kunnioitusta sotiemme veteraaneja kohtaan, vapaaehtoisen kiitoksen opastuksesta voi kilauttaa tai sujauttaa keräystonkkaan. Tuotto menee sellaisenaan paikkakunnan sotiemme veteraanien hyväksi.
Salpalinjan perinneyhdistys on tuottanut Salpa-Jukolaa varten varta vasten esitteen Salpa-asemasta keskittyen erityisesti Harjun alueeseen Virolahden Ravijoella. Esite on yksi osa jaettavaa Salpalinja-tietoutta.
Kaiken kaikkiaan Salpa-Jukola nyt kohta ja Enduro-kisa myöhemmin kesällä viestittävät oman kilpailullisen päätarkoituksensa ohella erinomaisella tavalla Suomen lähihistoriaa. Se on hyvä.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Lappeenrannassa meno päällä
Lappeenrannassa on vuoden alusta ollut menossa Salpalinjan mahdollisuudet –esiselvityshanke. Se on tosin puolen vuoden mittainen ja vaatii ilman muuta jatkoa, johon esiselvitys-sana viittaakin. Tarkemmin tietoa projektin tavoitteesta löytyy vaikkapa www.salpakeskus.fi -portaalista. Tuo sivusto löytyy klikkaamalla tämän jutun otsikkoa ja sitten oikealta kohdasta ”uutiset ja tapahtumat” asia alkaa valjeta.
Hankkeen tiimoilta oli toukokuun alkupuoliskolla Rutolan kylässä seminaari-ilta, joka minut iloisesti hämmästytti. Väkeä oli paikalla puolensataa. Se on paljon ja osoittaa edelleen sen, että Salpalinjassa on kiehtovuutensa. Myös hankkeen vetäjillä oli aito into päällä.
Lappeenrannassa on Salpalinjaa pidetty esillä tietysti jo ennenkin. Edellä mainitun hankkeen perustaminen viittaa siihen, että enemmänkin olisi linnoituksesta irti otettavissa. Se on hyvä.
Erityisesti Rutolan kylässä olisi paljon tehtävissä. Siellä on runsaasti linnoituslaitteita, joka taas kertoo paikan sotilaallisesta tärkeydestä Saimaan länsipuolen kannaksena ja ”kuivan maan” väylänä kohti sisämaata.
Salpalinjahan on vedetty ikään kuin Lappeenrannan kaupungin taakse. Toisin sanoen, jos Salpalinjan päälinnoituksessa olisi taisteltu, pääosa kaupungista olisi ollut siinä vaiheessa vihollisen hallussa. Linnoituksen sijaintiin löytyy maantieteellisiä ja maastollisia selityksiä. Karttaa katsomalla esimerkiksi selviää, että Virolahden ja Luumäen välillä olevan pääaseman jatkeen kiertäminen Lappeenrannan itäpuolelta olisi pidentänyt ja ”mutkistanut” linnoituslinjaa.
Lappeenrannan puolustus ei tietenkään ollut Salpalinjan suunnittelijoilta unohtunut. Kaupungin etelä- ja itäpuolella oli tärkeimpien teiden, siis todennäköisten hyökkäysurien poikki tehty monia peräkkäisiä puolustusvalmisteluja, pääosin kenttälinnoitettuja asemia. Syvyyttä puolustuksessa oli eli paraatimarssilla vihollinen ei olisi kaupunkiin päässyt.
Edellytykset Lappeenrannan Salpalinja-kohteiden matkailulliseksi esillenostamiseksi ovat hyvät. Pienen, vähän yli 2000 asukkaan Miehikkälän kunnan asukkaana kateeksi käy ajatusta, että vaikkapa vain kymmenen kilometrin säteellä Lappeenrannan linnoituskohteista asuu kymmeniä tuhansia ihmisiä! Kun päälle pannaan alueen liikennevirrat, niin ihme on, jos ei kävijöitä mielenkiintoisiin kohteisiin riittäisi.
Vaikka meillä Miehikkälässä Salpalinja on erinomaisesti tuotteistettu ja tarjottavissa, suurin ongelma on saada ihmiset sinne matkustamaan, huom. matkustamaan! Miehikkälään ei joudu vahingossa. Kilpailu ihmisistä ja heidän mielenkiinnostaan on suuri. Kohteiden saavutettavuuden helppous on avainkysymys. Siinä maantieteellisellä sijainnilla ja muulla vetovoimalla on merkityksensä. Lappeenranta on tuhannen taalan paikalla.
Toivon kovasti, että Lappeenrannassa Salpalinjan mahdollisuudet hoksataan käytännön toteutukseen saakka. Ei ole mitään väliä, missä ihmiset tutustuvat Salpalinjaan ja missä saavat siihen kipinän. Pääasia että tutustuvat. Ja kun se kipinä syttyy, se pakottaa käymään sitten myös muissa kohteissa ja Miehikkälä on huikean tarjontansa vuoksi aina ja myös silloin vahvoilla.
Hankkeen tiimoilta oli toukokuun alkupuoliskolla Rutolan kylässä seminaari-ilta, joka minut iloisesti hämmästytti. Väkeä oli paikalla puolensataa. Se on paljon ja osoittaa edelleen sen, että Salpalinjassa on kiehtovuutensa. Myös hankkeen vetäjillä oli aito into päällä.
Lappeenrannassa on Salpalinjaa pidetty esillä tietysti jo ennenkin. Edellä mainitun hankkeen perustaminen viittaa siihen, että enemmänkin olisi linnoituksesta irti otettavissa. Se on hyvä.
Erityisesti Rutolan kylässä olisi paljon tehtävissä. Siellä on runsaasti linnoituslaitteita, joka taas kertoo paikan sotilaallisesta tärkeydestä Saimaan länsipuolen kannaksena ja ”kuivan maan” väylänä kohti sisämaata.
Salpalinjahan on vedetty ikään kuin Lappeenrannan kaupungin taakse. Toisin sanoen, jos Salpalinjan päälinnoituksessa olisi taisteltu, pääosa kaupungista olisi ollut siinä vaiheessa vihollisen hallussa. Linnoituksen sijaintiin löytyy maantieteellisiä ja maastollisia selityksiä. Karttaa katsomalla esimerkiksi selviää, että Virolahden ja Luumäen välillä olevan pääaseman jatkeen kiertäminen Lappeenrannan itäpuolelta olisi pidentänyt ja ”mutkistanut” linnoituslinjaa.
Lappeenrannan puolustus ei tietenkään ollut Salpalinjan suunnittelijoilta unohtunut. Kaupungin etelä- ja itäpuolella oli tärkeimpien teiden, siis todennäköisten hyökkäysurien poikki tehty monia peräkkäisiä puolustusvalmisteluja, pääosin kenttälinnoitettuja asemia. Syvyyttä puolustuksessa oli eli paraatimarssilla vihollinen ei olisi kaupunkiin päässyt.
Edellytykset Lappeenrannan Salpalinja-kohteiden matkailulliseksi esillenostamiseksi ovat hyvät. Pienen, vähän yli 2000 asukkaan Miehikkälän kunnan asukkaana kateeksi käy ajatusta, että vaikkapa vain kymmenen kilometrin säteellä Lappeenrannan linnoituskohteista asuu kymmeniä tuhansia ihmisiä! Kun päälle pannaan alueen liikennevirrat, niin ihme on, jos ei kävijöitä mielenkiintoisiin kohteisiin riittäisi.
Vaikka meillä Miehikkälässä Salpalinja on erinomaisesti tuotteistettu ja tarjottavissa, suurin ongelma on saada ihmiset sinne matkustamaan, huom. matkustamaan! Miehikkälään ei joudu vahingossa. Kilpailu ihmisistä ja heidän mielenkiinnostaan on suuri. Kohteiden saavutettavuuden helppous on avainkysymys. Siinä maantieteellisellä sijainnilla ja muulla vetovoimalla on merkityksensä. Lappeenranta on tuhannen taalan paikalla.
Toivon kovasti, että Lappeenrannassa Salpalinjan mahdollisuudet hoksataan käytännön toteutukseen saakka. Ei ole mitään väliä, missä ihmiset tutustuvat Salpalinjaan ja missä saavat siihen kipinän. Pääasia että tutustuvat. Ja kun se kipinä syttyy, se pakottaa käymään sitten myös muissa kohteissa ja Miehikkälä on huikean tarjontansa vuoksi aina ja myös silloin vahvoilla.
sunnuntai 15. toukokuuta 2011
Sananvapaus ja Salpalinja
Etelä-Kymenlaaksossa ilmestyvä 7-päiväinen Kymen Sanomat peräsi viikko sitten lukijoiltaan mielipiteitä sananvapaudesta. Hyvin tietoisena siitä, että minun tuottama isänmaallinen paatos tuskin menisi kotkalaiseen sanomalehteen läpi, ajattelin koittaa kepillä jäätä. Kirjoitin ja lähetin.
Ja kas kummaa, kun tänään lehden avasin, niin siellähän se juttu oli. Sananvapaus toimii sittenkin. Siitä kiitos. Koska lehden levikki on rajallinen, tohdin liittää kirjoitukseni tähän blogiin. Se on toivottavasti kunniaksi niin Kymen Sanomille kuin Salpalinjan salat –blogillekin.
Sananvapaus on
kaiken hyvän alku
Tämän jutun tätä edeltävät ensimmäiset tuhat merkkiä on kirjoitettu kuvitteellisessa Suomen neuvostotasavallassa. Niin kuin näette, niitä ei ole julkaistu. Ei vaikka kuinka yritin jutussa vedota, että länsimaissa, ja myös Suomessa ennen talvisotaa, sananvapaus kuuluu jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin!
Ei auttanut, sensuuri iski. Rakentava ja kielellisesti lähes virheetön kritiikkini totalitaarista yhteiskuntaa vastaan poistettiin. Jouduin mustalle listalle. Kaikkea sanomisiani seurataan hyvin tarkasti. Olen merkitty mies vailla vaikutusvaltaa. Yksikin poikkisana lisää ja minut vietäisiin kaiken parantavaan kasvatuslaitokseen – Siperiaan.
Mutta talvisodassa kävi toisin. Suomea ei miehitetty kahdessa viikossa, eikä muutettu maamme yhteiskuntajärjestelmää. Kiitos sotiemme veteraanien. Myös sananvapaus säilyi. Siksi tämä teksti näkyy ja on luettavissa.
Välirauhan aikana, nurinkurista kyllä, sananvapaudeltakin salassa rakennettiin Suomen itärajalle Salpalinja, muuriksi totalitarismille. Sitä ei suoranaisesti tarvittu jatkosodassa. Veteraanimme taistelivat Suomen säilymään itsenäisenä. Salpalinja jäi maanpuolustustahtomme muistomerkiksi ja sananvapautemme symboliksi. Se teki välillisesti tehtävänsä olemassaolollaan. Nyt saa kirjoittaa Salpalinjastakin.
Sananvapaus on lupa kirjoittaa ja puhua asioista, hyvistä ja huonoista, onnistumisista ja epäkohdista, kiittää ja moittia. Sananvapaus on myös vastuuta. Sanoilla on merkityksensä. Niillä ei saa loukata. Tiedonvälityksessä sanaan on voitava luottaa.
Yhteiskunnan kaiken kehittymisen perusedellytys on vapaus sanoa. Kuinka kävikään sille itäiselle maailmankatsomukselle, jonka sotiemme veteraanit torjuivat?
Sananvapauden ainoa ankea puoli on se, että siihen kuuluu velvoite sietää omista ajatuksista poikkeavia mielipiteitä. Mutta ei hätää. Se pakottaa jalostamaan omat mielipiteet niin pitäviksi, että niitä ei mikään vapaa sana kyseenalaista. Se on sitä kehitystä.
Terho Ahonen
Miehikkälä
Ja kas kummaa, kun tänään lehden avasin, niin siellähän se juttu oli. Sananvapaus toimii sittenkin. Siitä kiitos. Koska lehden levikki on rajallinen, tohdin liittää kirjoitukseni tähän blogiin. Se on toivottavasti kunniaksi niin Kymen Sanomille kuin Salpalinjan salat –blogillekin.
Sananvapaus on
kaiken hyvän alku
Tämän jutun tätä edeltävät ensimmäiset tuhat merkkiä on kirjoitettu kuvitteellisessa Suomen neuvostotasavallassa. Niin kuin näette, niitä ei ole julkaistu. Ei vaikka kuinka yritin jutussa vedota, että länsimaissa, ja myös Suomessa ennen talvisotaa, sananvapaus kuuluu jokaisen kansalaisen perusoikeuksiin!
Ei auttanut, sensuuri iski. Rakentava ja kielellisesti lähes virheetön kritiikkini totalitaarista yhteiskuntaa vastaan poistettiin. Jouduin mustalle listalle. Kaikkea sanomisiani seurataan hyvin tarkasti. Olen merkitty mies vailla vaikutusvaltaa. Yksikin poikkisana lisää ja minut vietäisiin kaiken parantavaan kasvatuslaitokseen – Siperiaan.
Mutta talvisodassa kävi toisin. Suomea ei miehitetty kahdessa viikossa, eikä muutettu maamme yhteiskuntajärjestelmää. Kiitos sotiemme veteraanien. Myös sananvapaus säilyi. Siksi tämä teksti näkyy ja on luettavissa.
Välirauhan aikana, nurinkurista kyllä, sananvapaudeltakin salassa rakennettiin Suomen itärajalle Salpalinja, muuriksi totalitarismille. Sitä ei suoranaisesti tarvittu jatkosodassa. Veteraanimme taistelivat Suomen säilymään itsenäisenä. Salpalinja jäi maanpuolustustahtomme muistomerkiksi ja sananvapautemme symboliksi. Se teki välillisesti tehtävänsä olemassaolollaan. Nyt saa kirjoittaa Salpalinjastakin.
Sananvapaus on lupa kirjoittaa ja puhua asioista, hyvistä ja huonoista, onnistumisista ja epäkohdista, kiittää ja moittia. Sananvapaus on myös vastuuta. Sanoilla on merkityksensä. Niillä ei saa loukata. Tiedonvälityksessä sanaan on voitava luottaa.
Yhteiskunnan kaiken kehittymisen perusedellytys on vapaus sanoa. Kuinka kävikään sille itäiselle maailmankatsomukselle, jonka sotiemme veteraanit torjuivat?
Sananvapauden ainoa ankea puoli on se, että siihen kuuluu velvoite sietää omista ajatuksista poikkeavia mielipiteitä. Mutta ei hätää. Se pakottaa jalostamaan omat mielipiteet niin pitäviksi, että niitä ei mikään vapaa sana kyseenalaista. Se on sitä kehitystä.
Terho Ahonen
Miehikkälä
lauantai 7. toukokuuta 2011
Miksi tutustua Salpalinjaan?
Salpalinjan matkailukausi on vähitellen alkamassa. Miehikkälän Salpalinja-museo on jo auki keskiviikosta sunnuntaihin, kesäkuusta lähtien joka päivä. Lunta ja jäätä ei museoalueella enää ole. Paikat ovat hyvässä kunnossa. Ja ruuhkiakaan ei ole. Oppaita ei tarvitse odotella. Tutustuminen kohteeseen käy helposti.
Sen sijaan maastossa Salpapolun varjoisissa kaivannoissa ja korsujen suulla lunta ja jäätä paikoin vielä on, mutta varovaisesti liikkuen tutkimusmatkat onnistuvat niissäkin.
Miksi sitten ylipäätään pitäisi nähdä vaivaa ja tutustua Salpalinjaan? Hyviä syitä on paljon. Niitä syitä, miksi Salpa-asemaan ei kannattaisi tutustua, ei ole lainkaan!
Salpalinja on monessa mielessä nähtävyys.
Se on sitä ilman muuta fyysisenä rakenteena. Pelkästään yhdessä maavaraisessa teräsbetonikorsussa saattaa olla betonia 560 silloista autokuormaa. Sellaisia korsuja Salpalinjassa on kymmeniä. Osittain kallioon louhittuina järeysluokaltaan saman kokoisia korsuja on yhteensä noin 450 kappaletta. ”Kevyempiä” pallokorsujakin on 254 kappaletta.
Panssariesteessä on vähintään kolmen tonnin painoisia kalliosta louhittuja kivenlohkareita 350 000 – 400 000 kappaletta. Se on kivi ja kuorma, siis yhtä monta silloista autokuormaa! Esimerkkejä huikeista luvuista löytyy vaikka millä mitalla.
Teknisenä rakenteena linnoituksen nähtävyysarvoa nostaa tieto siitä, että sen yleissuunnitteluun käytettiin aikaa vain muutamia viikkoja. Koko projekti oli esiteltävissä valtioneuvostolle reilusti alle kahdessa kuukaudessa ylipäällikkö Mannerheimin ensimmäisestä käskystä. Ja siihen mennessä rakennustöitäkin oli tehty jo liki kuukausi!
Tämä kaikki tilanteessa, jossa maa oli palaamassa rauhanaikaan raskaasta talvisodasta. Samaan aikaan otettiin vastaan ja asutettiin yli 400 000 evakkoa, siirtolaista ja nuoltiin muutenkin sodan haavoja, raivattiin ja korjattiin pommitusten tuhoja. Kenttäarmeija pidettiin selvästi normalivahvuutta suurempana. Työvoimaa sitoutui siis myös armeijaan.
Rakentamisorganisaatio luotiin tyhjästä. Linnoitustöihin soveltuva kone- ja ajoneuvokanta oli haalittava kasaan. Koneista oli huutava pula. Sitä korvattiin lapiolla ja rautakangella, hiellä ja ruisleivällä. Oli palkattava suurimmillaan jopa 35 000 ihmiseen kohoava työvoima. Heille oli rakennettava majoitteet, yhteensä noin tuhat lautaparakkia!
Tehollinen työaika Salpalinjan rakentamisessa oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Minkähänlainen pätkä esimerkiksi moottoritietä siinä ajassa nykyisin valmistuisi?
Entäpä rahoitus. Maassa ei ollut poliitikkojen mielestä rahaa varusteluun ennen sotaa. Mistä sitä ”hävityn” sodan jälkeen muutaman kuukauden päästä siunaantui. Ei tietenkään mistään. Asiat pantiin vain uuteen tärkeysjärjestykseen. Raha ei ollut Salpa-aseman rakentamisessa ongelma. Motivaatio tuli isä aurinkoiselta, Josif Stalinilta!
Eli kaiken kaikkiaan kun suhteuttaa Salpa-aseman saavutukset omaan aikaansa, kehykseen ja tilanteeseen, ei voi kuin hämmästellä. Ja sitä mukaan kuin tässä itsellenikin Salpalinja-kokonaisuus vähän kerrassaan hahmottuu, sen suurempi on ihmetys.
Tällaista nähtävyyttä on ilo esitellä. Ja rohkenen myös väittää, että tarinaa Salpalinjan kaltaisesta maanpuolustustahdon heijastumasta on myös ilo kuunnella. Tervetuloa tutustumaan.
Sen sijaan maastossa Salpapolun varjoisissa kaivannoissa ja korsujen suulla lunta ja jäätä paikoin vielä on, mutta varovaisesti liikkuen tutkimusmatkat onnistuvat niissäkin.
Miksi sitten ylipäätään pitäisi nähdä vaivaa ja tutustua Salpalinjaan? Hyviä syitä on paljon. Niitä syitä, miksi Salpa-asemaan ei kannattaisi tutustua, ei ole lainkaan!
Salpalinja on monessa mielessä nähtävyys.
Se on sitä ilman muuta fyysisenä rakenteena. Pelkästään yhdessä maavaraisessa teräsbetonikorsussa saattaa olla betonia 560 silloista autokuormaa. Sellaisia korsuja Salpalinjassa on kymmeniä. Osittain kallioon louhittuina järeysluokaltaan saman kokoisia korsuja on yhteensä noin 450 kappaletta. ”Kevyempiä” pallokorsujakin on 254 kappaletta.
Panssariesteessä on vähintään kolmen tonnin painoisia kalliosta louhittuja kivenlohkareita 350 000 – 400 000 kappaletta. Se on kivi ja kuorma, siis yhtä monta silloista autokuormaa! Esimerkkejä huikeista luvuista löytyy vaikka millä mitalla.
Teknisenä rakenteena linnoituksen nähtävyysarvoa nostaa tieto siitä, että sen yleissuunnitteluun käytettiin aikaa vain muutamia viikkoja. Koko projekti oli esiteltävissä valtioneuvostolle reilusti alle kahdessa kuukaudessa ylipäällikkö Mannerheimin ensimmäisestä käskystä. Ja siihen mennessä rakennustöitäkin oli tehty jo liki kuukausi!
Tämä kaikki tilanteessa, jossa maa oli palaamassa rauhanaikaan raskaasta talvisodasta. Samaan aikaan otettiin vastaan ja asutettiin yli 400 000 evakkoa, siirtolaista ja nuoltiin muutenkin sodan haavoja, raivattiin ja korjattiin pommitusten tuhoja. Kenttäarmeija pidettiin selvästi normalivahvuutta suurempana. Työvoimaa sitoutui siis myös armeijaan.
Rakentamisorganisaatio luotiin tyhjästä. Linnoitustöihin soveltuva kone- ja ajoneuvokanta oli haalittava kasaan. Koneista oli huutava pula. Sitä korvattiin lapiolla ja rautakangella, hiellä ja ruisleivällä. Oli palkattava suurimmillaan jopa 35 000 ihmiseen kohoava työvoima. Heille oli rakennettava majoitteet, yhteensä noin tuhat lautaparakkia!
Tehollinen työaika Salpalinjan rakentamisessa oli vain puolitoista vuotta, 18 kuukautta. Minkähänlainen pätkä esimerkiksi moottoritietä siinä ajassa nykyisin valmistuisi?
Entäpä rahoitus. Maassa ei ollut poliitikkojen mielestä rahaa varusteluun ennen sotaa. Mistä sitä ”hävityn” sodan jälkeen muutaman kuukauden päästä siunaantui. Ei tietenkään mistään. Asiat pantiin vain uuteen tärkeysjärjestykseen. Raha ei ollut Salpa-aseman rakentamisessa ongelma. Motivaatio tuli isä aurinkoiselta, Josif Stalinilta!
Eli kaiken kaikkiaan kun suhteuttaa Salpa-aseman saavutukset omaan aikaansa, kehykseen ja tilanteeseen, ei voi kuin hämmästellä. Ja sitä mukaan kuin tässä itsellenikin Salpalinja-kokonaisuus vähän kerrassaan hahmottuu, sen suurempi on ihmetys.
Tällaista nähtävyyttä on ilo esitellä. Ja rohkenen myös väittää, että tarinaa Salpalinjan kaltaisesta maanpuolustustahdon heijastumasta on myös ilo kuunnella. Tervetuloa tutustumaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)