Suomalaisjoukkojen vetäydyttyä Talvisodassa Mannerheim-linjaan kävi ilmi, että linnoituksen laitteiden tarkkaa sijaintia ja käyttöä ei joukoissa tunnettu. Suomen linnoittamisen historia -kirjassaan Reino Arimo toteaa joukkojen "löytäneen" linnoituslaitteita puhumattakaan, että ne olisivat tienneet, kuinka niitä käytetään.
Tätä virhettä tai puutetta ei haluttu toistaa uudessa itärajan linnoituksessa. Niinpä jo kesällä 1940 ryhdyttiin miettimään ratkaisua linnoituksen runkomiehitykseksi. Aluksi kaavailtiin värvättyihin nojaavaa järjestelmää, mutta lopulta päädyttiin pääosin reserviläisiin perustuviin linnoituspataljooniin ja erillisiin linnoituskomppanioihin.
Linnoitusjalkaväki piti saada perustetuiksi nopeasti ja siksi sotilasläänit velvoitettiin sijoittamaan niihin mahdollisuuksien mukaan paikallisia suojeluskuntalaisia. Osa linnoituspataljoonien miehistä oli varusmiehiä ja johto kantahenkilökuntaa. Pataljoonat eivät olleet samankaltaisia, vaan ne sovitettiin paikallisten olosuhteiden vaatimiin tarpeisiin.
Itärajalle perustettiin jatkosodan alkaessa kaikkiaan 14 linnoituspataljoonaa ja 16 erillistä linnoituskomppaniaa. Niistä valtaosa lakkautettiin 1941-42 vuoden vaihteessa. Miehikkälässä perustettu LinP 3, Virolahdella perustettu LinP4 ja Luumäellä ja Ylämaalla perustettu LinP5 jatkoivat läpi jatkosodan. Tosin kaksi viime mainittua linnoituspataljoonaa yhdistettiin elokuussa 1944.
Linnoitusjalkaväen tehtävänä oli miehittää alueensa linnoitteet ja perehtyä niiden käyttöön. Jos kenttäarmeija olisi pitänyt ryhmittää linnoitukseen, linnoituspataljoonien tehtävä olisi ollut kouluttaa uudet joukot linnoitteen ja sen laitteiden käyttöön.
Esimerkkinä Miehikkälässä Salpalinja kulkee pitäjän halki 16 kilometrin matkalla. Sinne sijoitettiin Lin.P 3, jossa oli kolme komppaniaa. Miehitys oli siis hyvin harva. Mutta kuten sanottu, heidän ensisijainen tehtävänsä oli pääjoukkojen perehdyttäminen linnoituksen saloihin.
Alistettuina jatkosotaan
Konekiväärein ja myös panssarintorjuntatykein (sikäli kuin aseita oli) varustetut linnoituspataljoonat miehittivät Salpalinjaa sen eteläosassa muutaman viikon kesäkuun 1941 liikekannallepanosta heinäkuulle. Heinä-elokuussa linnoitusjoukot olivat jo pääosin aivan rajanpinnassa varmistustehtävissä. Niitä alistettiin komppanian ja jopa vain joukkueiden kokoisina osina eri jalkaväkiyksiköille.
Yksityiskohtana mainittakoon, että Lin.P 3:n 3. komppanian päällikkönä oli sittemmin yleisradion pääjohtajana tunnettu vänrikki Eino S Repo. Hänen komppaniansa miehitti Salpalinjaa Miehikkälän Muhikossa. Eri vaiheiden jälkeen Revon komppania alistettiin Virolahdella toimineelle Lin.P 4:lle 22. elokuuta 1941 varmistustehtäviin Hämeenkylän estelinjalle. Seuraavana päivänä komppania valmistautui siirtymään autoilla rajan yli Urpalanniemeen ja Satamaniemeen rannikkoa varmistamaan.
Lin.P 3:n yksiköt taistelivat Kannaksella kärkijoukkojen kintereillä aina asemasodan aikaiseen etulinjaan asti. Raskaan aseistuksensa takia linnoituspataljoonat eivät soveltuneet nopeasti liikkuviin etujoukkoihin, vaan niitä käytettiin muun muassa varmistustehtävissä.
Virolahtelaisen Lin.P 4:n yksi komppania osallistui muun muassa Siiranmäen taisteluun 12. kesäkuuta 1944 VT-aseman teräsbetonikorsuissa. Heidän sotapäiväkirjastaan otan tuolta päivältä tähän mielenkiintoisen lainauksen:
"Oli komppania miehittänyt sille annetun n. 1 km pituisen lohkon. Bunkkereissa oli majoitus ja ne olivat varmoja suojia. Ei ankarinkaan tykistötuli tehnyt oloa epävarmaksi. Bunkkereitten välillä oli hyvin rakennettua tst-hautaa, joissa oli tilanteen aikana asemapaikat. Vihollinen ampui herkeämättä sekä tykistöllä että krh:lla linjaamme, mutta hyvien asemien ansiosta tappiot jäivät vähäisiksi."
Edellä olevaan lainaukseen kiteytyy juuri se mitä linnoittamisella haettiin: suojaa vihollisen tulta vastaan.
Valitettavasti eri syistä Kannaksen päälinnoitteeksi tarkoitetun Vammelsuu-Taipale -aseman taistelukokemukset jäivät vain muutaman päivän mittaisiksi. Keskeneräisen linnoituksen tunnetuimmat taistelut olivat Kuuterselässä ja eritoten Siiranmäessä. Kuuterselässä vihollinen teki läpimurron. Siiranmäessä Adolf Ehrnroothin vahvennettu JR 7 torjui puna-armeijan hyökkäyksen, mutta joutui yleistilanteen takia vetäytymään asemistaan.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
tiistai 31. elokuuta 2010
tiistai 24. elokuuta 2010
Työmaan salassapito
Valtavan rakennustyömaan pitäminen täysin salassa oli mahdotonta. Kenttäarmeijan puolustuksessa olevien joukkojen lisäksi työmaalla oli enimmillään 35 000 rakentajaa ja 2 000 lottaa. Armeijan telttojen lisäksi linjalla oli tuhat lautaparakkia. Myös tuhat kuorma-autoa jätti jälkensä.
Järeän teräsbetonikorsun kuoppa, joita oli noin 450 kappaletta, oli jo yksistään noin 20 metriä pitkä, kymmenkunta metriä leveä ja kuusi metriä syvä. Kun kaivumassat oli kuopan reunalla, myllerretty maa-ala oli vieläkin isompi. Ampuma-alat raivattiin 200 - 300 metrin syvyyteen. Ne näkyivät avohakkuukaistoina. Kiviesterivistöjä oli yli 200 kilometrin matkalla.
On selvää, ettei tuollaisia "nähtävyyksiä" pidetty millään piilossa. Työmaa sijaitsi 15- 20 kilometrin päässä rajasta. Sen lentokuvaaminen oli varmasti naapurille mahdollista.
Mutta monin eri keinoin sentään yritettiin suojata työmaan ulottuvuuksia.
Liikkuminen työkohteilla tapahtui kulkuluvin, joita myös tarkastettiin. Rakentajille kävi työn kuluessa tietysti selville mitä he olivat tekemässä. Mutta mitä tehtiin naapurikohteessa, siitä ei ainakaan aktiivisesti kerrottu. Näin yritettiin rajata tietoa, jotta työntekijöille ei syntyisi kokonaiskuvaa edes lähialueelta, puhumattakaan laajemmista kokonaisuuksista.
Rakentajia oli tietysti kielletty puhumasta työn alla olevista sotilaskohteista. Majoitusalueilla oli ehdoton viinanjuontikielto. Sillä pyrittiin järjestyshäiriöiden ja muun pahennuksen lisäksi rajoittamaan hölösuita kertomasta koko totuutta esimerkiksi korttiporukkaan soluttautuneille "vihollisen agenteille".
Työkohteita yritettiin naamioida työn kuluessa. Puita kaadettiin vain se mikä työn kulun kannalta oli välttämätöntä. Joissakin kohteissa paljaaksi kaivettua maata "sammaloitiin". Se oli naisten työtä.
Valmiiden kohteiden naamioiminen on oma lukunsa.
Neuvostoliittoa ilman muuta kiinnosti menossa oleva uuden rajaseudun aktiivisuus. Useita havaintoja tehtiin muistiinpanoja tehneistä hiippailijoista, joista joitakin saatiin kiinni. Myös linnoittajien taustoja vähänkin epäilyttävissä tapauksissa tutkittiin. Jos oli syytä epäillä tietovuotojen mahdollisuutta, sellaiset henkilöt irtisanottiin tekaistuin syin. Todellista potkujen syytä ei kerrottu.
Juttuja linnoitustyömaan arjesta sen paremmin kuin muustakaan asiaan liittyvästä ei tuon ajan sanomalehdistä löydy. Joitakin pikkujuttuja onnettomuuksista tai rikoksista saattoi käräjäuutisten yhteydessä näkyä.
Niin kuin todettu, koko linnoitusoperaatiota ei pystytty pitämään salassa. Nyt tiedetään, että puna-armeija otti Suomen uuden itärajan linnoituksen huomioon hyökkäyssuunnitelmissaan jo niinkin aikaisin kuin syyskuussa 1940. Jatkosodan alkupuolella suomalaisten hyökkäysvaiheessa neuvostosotilailta saatiin saaliiksi karttoja, joissa oli varsin osuvia merkintöjä suomalaisten puolustusryhmityksistä ja linnoitetuista alueista.
Entä sitten tai nykymurteella kysyttynä, so what?
Kun kaikkea ei pystytty salaamaan ja tietoa kiiri yli rajan, oliko se lopulta sitten niin vaarallista. Näin jälkikäteen arvioituna yleisesti ottaen ei. Huikean iso linnoitustyömaa oli viesti mahdolliselle uhkaajalle, että maanpuolustustahto oli Suomessa Talvisodan jälkeen tallella, jos kohta entistä tiiviimpänä.
Ja tiedot vahvasta linnoituksesta voivat hyvinkin olla taustalla Stalinin tehdessä päätöksiä heinäkuun puolivälissä 1944 asevoimiensa suuntaamisesta Suomen rintamalta Keski-Euroopan taistelutantereille.
Salaisuuksien sopiva tahallinen tai tahaton vuotaminen saattoi olla viisautta.
Järeän teräsbetonikorsun kuoppa, joita oli noin 450 kappaletta, oli jo yksistään noin 20 metriä pitkä, kymmenkunta metriä leveä ja kuusi metriä syvä. Kun kaivumassat oli kuopan reunalla, myllerretty maa-ala oli vieläkin isompi. Ampuma-alat raivattiin 200 - 300 metrin syvyyteen. Ne näkyivät avohakkuukaistoina. Kiviesterivistöjä oli yli 200 kilometrin matkalla.
On selvää, ettei tuollaisia "nähtävyyksiä" pidetty millään piilossa. Työmaa sijaitsi 15- 20 kilometrin päässä rajasta. Sen lentokuvaaminen oli varmasti naapurille mahdollista.
Mutta monin eri keinoin sentään yritettiin suojata työmaan ulottuvuuksia.
Liikkuminen työkohteilla tapahtui kulkuluvin, joita myös tarkastettiin. Rakentajille kävi työn kuluessa tietysti selville mitä he olivat tekemässä. Mutta mitä tehtiin naapurikohteessa, siitä ei ainakaan aktiivisesti kerrottu. Näin yritettiin rajata tietoa, jotta työntekijöille ei syntyisi kokonaiskuvaa edes lähialueelta, puhumattakaan laajemmista kokonaisuuksista.
Rakentajia oli tietysti kielletty puhumasta työn alla olevista sotilaskohteista. Majoitusalueilla oli ehdoton viinanjuontikielto. Sillä pyrittiin järjestyshäiriöiden ja muun pahennuksen lisäksi rajoittamaan hölösuita kertomasta koko totuutta esimerkiksi korttiporukkaan soluttautuneille "vihollisen agenteille".
Työkohteita yritettiin naamioida työn kuluessa. Puita kaadettiin vain se mikä työn kulun kannalta oli välttämätöntä. Joissakin kohteissa paljaaksi kaivettua maata "sammaloitiin". Se oli naisten työtä.
Valmiiden kohteiden naamioiminen on oma lukunsa.
Neuvostoliittoa ilman muuta kiinnosti menossa oleva uuden rajaseudun aktiivisuus. Useita havaintoja tehtiin muistiinpanoja tehneistä hiippailijoista, joista joitakin saatiin kiinni. Myös linnoittajien taustoja vähänkin epäilyttävissä tapauksissa tutkittiin. Jos oli syytä epäillä tietovuotojen mahdollisuutta, sellaiset henkilöt irtisanottiin tekaistuin syin. Todellista potkujen syytä ei kerrottu.
Juttuja linnoitustyömaan arjesta sen paremmin kuin muustakaan asiaan liittyvästä ei tuon ajan sanomalehdistä löydy. Joitakin pikkujuttuja onnettomuuksista tai rikoksista saattoi käräjäuutisten yhteydessä näkyä.
Niin kuin todettu, koko linnoitusoperaatiota ei pystytty pitämään salassa. Nyt tiedetään, että puna-armeija otti Suomen uuden itärajan linnoituksen huomioon hyökkäyssuunnitelmissaan jo niinkin aikaisin kuin syyskuussa 1940. Jatkosodan alkupuolella suomalaisten hyökkäysvaiheessa neuvostosotilailta saatiin saaliiksi karttoja, joissa oli varsin osuvia merkintöjä suomalaisten puolustusryhmityksistä ja linnoitetuista alueista.
Entä sitten tai nykymurteella kysyttynä, so what?
Kun kaikkea ei pystytty salaamaan ja tietoa kiiri yli rajan, oliko se lopulta sitten niin vaarallista. Näin jälkikäteen arvioituna yleisesti ottaen ei. Huikean iso linnoitustyömaa oli viesti mahdolliselle uhkaajalle, että maanpuolustustahto oli Suomessa Talvisodan jälkeen tallella, jos kohta entistä tiiviimpänä.
Ja tiedot vahvasta linnoituksesta voivat hyvinkin olla taustalla Stalinin tehdessä päätöksiä heinäkuun puolivälissä 1944 asevoimiensa suuntaamisesta Suomen rintamalta Keski-Euroopan taistelutantereille.
Salaisuuksien sopiva tahallinen tai tahaton vuotaminen saattoi olla viisautta.
tiistai 17. elokuuta 2010
Tulvitusjärjestelmät
Jo Karjalan kannaksen puolustussuunnitelmissa oli varauduttu erilaisten vesiesteiden, patoamisten ja tulvitusjärjestelmien tekoon. Ja niitä tehtiinkin. Patoamisilla nostettiin veden pintoja, pehmennettiin ranta-alueita, jotka estivät panssarivaunujen liikkumista sekä vihollisen kaivautumista. Talvella jäätyneenä tulvitusalueet muodostivat tasaisen ampuma-alan ja estivät niin ikään kaivautumisen.
Salpa-asemaan oli suunniteltu useita tulvitusjärjestelmiä. Niistä kolme rakennettiin.
Virolahden Ravijoella ja Säkäjärvellä tehdyt tulvitukset olivat pienehköjä ja ne lähinnä olisivat tehostaneet vesistöjen estearvoa ja vähentäneet rantapenkassa vihollisen pesiytymiseen sopivia katveita
Luumäelle rakennettu Kivijärven-Urpalanjärven tulvitusjärjestelmä on alueellisesti jo selvästi edellisiä merkittävämpi. Valmiina suunnitelma olisi lisännyt Salpalinjan estearvoa noin kymmenen neliökilometrin alueella Salpausselän harjulta etelään.
Suunnitelman lähtökohtana oli se, että Salpausselän (kuutostien) pohjoispuolella olevan Kymijoen vesistöön laskevan Kivijärven veden pinta on noin 15 metriä korkeammalla kuin harjun eteläpuolella sijaitsevan Urpalanjärven veden pinta. Urpalanjärvi laskee Urpalanjoen kautta suoraan Suomenlahteen.
Ensimmäiset ajatukset Kivijärven veden laskemisesta Salpausselän harjun läpi Urpalanjärveen tulivat esiin jo YH:n eli ylimääräisten harjoitusten aikana syksyllä 1939. Myöhemmin Teknillisen korkeakoulun vesirakennuksen professorina toimineen Viljo Castrenin suunnitelman pohjalta töihin käytiin jo talvisodan viime päivinä. Parin viikon jälkeen työt keskeytyivät ja jatkuivat todenteolla kesällä 1940. Järjestelmä oli valmis itsenäisyyspäivän aattona 1940.
Suunnitelman mukaan Kivijärvestä oli tarkoitus laskea padon ja harjun läpi johdettujen betoniputkien (valtatien alla) läpi vettä viiden kuutiometrin sekuntivauhdilla seitsemän päivän ajan. Tällöin Urpalanjärven veden pinta olisi noussut noin puoli metriä. Tulva-alue olisi laajentunut merkittävästi ja pehmentänyt alavaa maata. Kivijärven veden pinta olisi laskenut muutamia kymmeniä senttejä.
Salpausselän harjun ja Urpalanjärven väliin Vainikkalan radan rautatierumpuun saakka kaivettu lasku-uoma olisi toiminut panssareille kaivantoesteenä, sen etupuolella olevan pääaseman tukilinjana. Lasku-uoman estearvon säilyttämiseksi siihen laskettiin hiljalleen vettä, jotta kaivannon maaperä olisi pysynyt jatkuvasti pehmeänä.
Järjestelmään kuului kuusi patoa, joilla eri vaiheissa olisi voitu tarpeen vaatimalla tavalla aiheuttaa viholliselle hankaluuksia. Pääpadon jälkeen toiseksi tärkein pato oli Urpalanjoen suulla. Sen avulla olisi talvella voitu vaihdella Urpalanjärven veden pinnan korkeutta ja rikkoa jäätä ja siten estää vihollisen raskaan kaluston käyttö tulvitusalueella.
Kivijärven tulvitusjärjestelmän toimivuutta kokeiltiin heinäkuun alussa 1944. Viiden päivän juoksutuksen jälkeen koe oli keskeytettävä, kun padon uoma alkoi syöpyä hallitsemattomasti. Tässä vaiheessa oli ilmeisesti kaikkein lähinnä se vaara, josta on kummunnut hurjia tarinoita, että Kivijärvi olisi kokonaan tyhjentynyt ja avannut uuden lasku-uoman Suomenlahteen!
Lisätäänpä tähän keväältä 2017 uutta tietoa sekä uusimman tulvitusblogin lopussa on pari linkkiä aiempiin blogikirjoituksiin tulvitusaiheesta:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2017/04/tutkielmasta-uutta-tietoa-tulvituksesta.html
Salpa-asemaan oli suunniteltu useita tulvitusjärjestelmiä. Niistä kolme rakennettiin.
Virolahden Ravijoella ja Säkäjärvellä tehdyt tulvitukset olivat pienehköjä ja ne lähinnä olisivat tehostaneet vesistöjen estearvoa ja vähentäneet rantapenkassa vihollisen pesiytymiseen sopivia katveita
Luumäelle rakennettu Kivijärven-Urpalanjärven tulvitusjärjestelmä on alueellisesti jo selvästi edellisiä merkittävämpi. Valmiina suunnitelma olisi lisännyt Salpalinjan estearvoa noin kymmenen neliökilometrin alueella Salpausselän harjulta etelään.
Suunnitelman lähtökohtana oli se, että Salpausselän (kuutostien) pohjoispuolella olevan Kymijoen vesistöön laskevan Kivijärven veden pinta on noin 15 metriä korkeammalla kuin harjun eteläpuolella sijaitsevan Urpalanjärven veden pinta. Urpalanjärvi laskee Urpalanjoen kautta suoraan Suomenlahteen.
Ensimmäiset ajatukset Kivijärven veden laskemisesta Salpausselän harjun läpi Urpalanjärveen tulivat esiin jo YH:n eli ylimääräisten harjoitusten aikana syksyllä 1939. Myöhemmin Teknillisen korkeakoulun vesirakennuksen professorina toimineen Viljo Castrenin suunnitelman pohjalta töihin käytiin jo talvisodan viime päivinä. Parin viikon jälkeen työt keskeytyivät ja jatkuivat todenteolla kesällä 1940. Järjestelmä oli valmis itsenäisyyspäivän aattona 1940.
Suunnitelman mukaan Kivijärvestä oli tarkoitus laskea padon ja harjun läpi johdettujen betoniputkien (valtatien alla) läpi vettä viiden kuutiometrin sekuntivauhdilla seitsemän päivän ajan. Tällöin Urpalanjärven veden pinta olisi noussut noin puoli metriä. Tulva-alue olisi laajentunut merkittävästi ja pehmentänyt alavaa maata. Kivijärven veden pinta olisi laskenut muutamia kymmeniä senttejä.
Salpausselän harjun ja Urpalanjärven väliin Vainikkalan radan rautatierumpuun saakka kaivettu lasku-uoma olisi toiminut panssareille kaivantoesteenä, sen etupuolella olevan pääaseman tukilinjana. Lasku-uoman estearvon säilyttämiseksi siihen laskettiin hiljalleen vettä, jotta kaivannon maaperä olisi pysynyt jatkuvasti pehmeänä.
Järjestelmään kuului kuusi patoa, joilla eri vaiheissa olisi voitu tarpeen vaatimalla tavalla aiheuttaa viholliselle hankaluuksia. Pääpadon jälkeen toiseksi tärkein pato oli Urpalanjoen suulla. Sen avulla olisi talvella voitu vaihdella Urpalanjärven veden pinnan korkeutta ja rikkoa jäätä ja siten estää vihollisen raskaan kaluston käyttö tulvitusalueella.
Kivijärven tulvitusjärjestelmän toimivuutta kokeiltiin heinäkuun alussa 1944. Viiden päivän juoksutuksen jälkeen koe oli keskeytettävä, kun padon uoma alkoi syöpyä hallitsemattomasti. Tässä vaiheessa oli ilmeisesti kaikkein lähinnä se vaara, josta on kummunnut hurjia tarinoita, että Kivijärvi olisi kokonaan tyhjentynyt ja avannut uuden lasku-uoman Suomenlahteen!
Lisätäänpä tähän keväältä 2017 uutta tietoa sekä uusimman tulvitusblogin lopussa on pari linkkiä aiempiin blogikirjoituksiin tulvitusaiheesta:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2017/04/tutkielmasta-uutta-tietoa-tulvituksesta.html
tiistai 10. elokuuta 2010
Tähystys teräsbetonikorsuista
Massiivisten asekorsujen (konekivääri ja pst-tykki) ja joidenkin majoituskorsujen tähystysmahdollisuus järjestettiin teräksestä valettujen tähystyskupujen avulla. Tämän blogin otsikkokuva on juuri sellaisesta.
Tähystyskuvut oli suunniteltu siten, että ne vartiotähystyksen lisäksi mahdollistivat tulenjohtamisen ja lähipuolustuksen. Viestivälineenä kuvusta korsun sisätiloihin oli huutoputki.
Konekiväärikorsuissa oli kuvun lisäksi aseen ampuma-aukon vieressä erillinen tähystysrako. Siitä ampujan apulainen olisi pystynyt ammunnan aikana antamaan ampujalle tietoja tulen vaikutuksesta ja osoittamaan uusia maaleja. Pitkiä vöitä ammuttaessa ampujan näkyvyyttä ja tähtäystä olisivat näet rajoittaneet ruutikaasut ja piipun jäähdytysveden höyryt.
Panssarintorjuntatykin suuntauslaitteena suorasuuntausammunnassa oli optinen "kiikari". Tulenjohtaminen tapahtui tähystyskuvusta.
Teräsbetonikorsuihin asennetut tähystyskuvut painoivat mallista riippuen 9-12 tonnia. Niiden näkyvissä olevan terässeinämän paksuus on noin 30 senttimetriä ja sisähalkaisija mallista riippuen 80 - 100 senttiä. Kuvun rungosta on betonin sisässä metrin verran.
Ympäritähystyksen mahdollistavassa kuvussa tähystysrakoja oli kuusi kappaletta. Tehtiin myös esimerkiksi rinneratkaisuihin soveltuvia kupuja, joissa tähystysrakoja saattoi olla vain kaksi.
Tähystysraothan muodostavat teräsrakenteeseen katkoviivan. Esimerkiksi vuoden 1939 ns. vanhaa mallia oli Talvisodassa Mannerheim-linjassa muutamia katkennut tykistötulessa rakojen kohdalta.
Tähystysrakojen kohdalla kuvun sisällä on ns. sulkurengas. Se on laakereilla oleva noin 30 senttiä korkea ja reilun tuuman paksu teräsrengas. Muuten umpinaisessa renkaassa oli yksi aukko tähystystä ja erikoisrakenteista korsukonepistoolia varten. Näin tähystettäessä tai ammuttaessa mies sisällä käänsi laakereilla olevan renkaan haluamaansa kuvun rakoon ja oli siten suojassa muista raoista mahdollisesti tulevaa tulta vastaan.
Tuon sulkurenkaan ampuma-aukon lisäksi, renkaassa oli myös erillinen tähystysaukko. Siinä oli muutama kapea rako, ikään kuin säleikkö, jonka läpi tähystettiin. Kun ampuma-aukko käännettiin kuvun raon kohdalle, jäi "säleikkö" umpinaiseen kohtaan tähystysrakojen (aukkojen) väliin.
Jopa 12 tonnia painava kupu valmistettiin "yhtenä muruna" ja se oli suurin yksittäinen valukappale, mihin silloinen metalliteollisuus pystyi. Salpa-asemaan viritetyistä 378 erilaisesta teräskuvusta 340 valettiin Karhulan konepajan valimolla ( nyk. Ahlströmin valimo) ja loput Värtsilässä. Tuosta kokonaiskupumäärästä 30 oli tulenjohtokupuja ja 56 kappaletta konekiväärikupuja.
Kun Salpalinjan rakentamisen aikaan tavallisen kuorma-auton kantavuus oli 3-4 tonnia, on ymmärrettävä, että kupujen kuljetuksiin tarvittiin erikoisajoneuvoja. Varsinkin viimeiset metrit painavan kuvun siirtämisessä laudoitetun ja raudoitetun korsumuotin päälle olivat hankalia. Vahinkoja sattui ja saattoipa kupu romahduttaa koko virityksen pudotessaan kuusi metriä syvän korsumontun pohjalle! Rakentajien tuska on arvattavissa.
Jos oli valurautainen teräskupu painava, oli sillä myös hintaa. Kupu maksoi tuolloin 100 000 markkaa kappale. Pelkästään kuvun arvo oli siis 10 prosenttia koko korsun kustannuksista.
Tähystyskuvut oli suunniteltu siten, että ne vartiotähystyksen lisäksi mahdollistivat tulenjohtamisen ja lähipuolustuksen. Viestivälineenä kuvusta korsun sisätiloihin oli huutoputki.
Konekiväärikorsuissa oli kuvun lisäksi aseen ampuma-aukon vieressä erillinen tähystysrako. Siitä ampujan apulainen olisi pystynyt ammunnan aikana antamaan ampujalle tietoja tulen vaikutuksesta ja osoittamaan uusia maaleja. Pitkiä vöitä ammuttaessa ampujan näkyvyyttä ja tähtäystä olisivat näet rajoittaneet ruutikaasut ja piipun jäähdytysveden höyryt.
Panssarintorjuntatykin suuntauslaitteena suorasuuntausammunnassa oli optinen "kiikari". Tulenjohtaminen tapahtui tähystyskuvusta.
Teräsbetonikorsuihin asennetut tähystyskuvut painoivat mallista riippuen 9-12 tonnia. Niiden näkyvissä olevan terässeinämän paksuus on noin 30 senttimetriä ja sisähalkaisija mallista riippuen 80 - 100 senttiä. Kuvun rungosta on betonin sisässä metrin verran.
Ympäritähystyksen mahdollistavassa kuvussa tähystysrakoja oli kuusi kappaletta. Tehtiin myös esimerkiksi rinneratkaisuihin soveltuvia kupuja, joissa tähystysrakoja saattoi olla vain kaksi.
Tähystysraothan muodostavat teräsrakenteeseen katkoviivan. Esimerkiksi vuoden 1939 ns. vanhaa mallia oli Talvisodassa Mannerheim-linjassa muutamia katkennut tykistötulessa rakojen kohdalta.
Tähystysrakojen kohdalla kuvun sisällä on ns. sulkurengas. Se on laakereilla oleva noin 30 senttiä korkea ja reilun tuuman paksu teräsrengas. Muuten umpinaisessa renkaassa oli yksi aukko tähystystä ja erikoisrakenteista korsukonepistoolia varten. Näin tähystettäessä tai ammuttaessa mies sisällä käänsi laakereilla olevan renkaan haluamaansa kuvun rakoon ja oli siten suojassa muista raoista mahdollisesti tulevaa tulta vastaan.
Tuon sulkurenkaan ampuma-aukon lisäksi, renkaassa oli myös erillinen tähystysaukko. Siinä oli muutama kapea rako, ikään kuin säleikkö, jonka läpi tähystettiin. Kun ampuma-aukko käännettiin kuvun raon kohdalle, jäi "säleikkö" umpinaiseen kohtaan tähystysrakojen (aukkojen) väliin.
Jopa 12 tonnia painava kupu valmistettiin "yhtenä muruna" ja se oli suurin yksittäinen valukappale, mihin silloinen metalliteollisuus pystyi. Salpa-asemaan viritetyistä 378 erilaisesta teräskuvusta 340 valettiin Karhulan konepajan valimolla ( nyk. Ahlströmin valimo) ja loput Värtsilässä. Tuosta kokonaiskupumäärästä 30 oli tulenjohtokupuja ja 56 kappaletta konekiväärikupuja.
Kun Salpalinjan rakentamisen aikaan tavallisen kuorma-auton kantavuus oli 3-4 tonnia, on ymmärrettävä, että kupujen kuljetuksiin tarvittiin erikoisajoneuvoja. Varsinkin viimeiset metrit painavan kuvun siirtämisessä laudoitetun ja raudoitetun korsumuotin päälle olivat hankalia. Vahinkoja sattui ja saattoipa kupu romahduttaa koko virityksen pudotessaan kuusi metriä syvän korsumontun pohjalle! Rakentajien tuska on arvattavissa.
Jos oli valurautainen teräskupu painava, oli sillä myös hintaa. Kupu maksoi tuolloin 100 000 markkaa kappale. Pelkästään kuvun arvo oli siis 10 prosenttia koko korsun kustannuksista.
tiistai 3. elokuuta 2010
Sivustatuli ja panssarintorjunta
Konekiväärien yhtenäinen sivustatuliverkko oli siis Salpalinjan puolustuksen runko. Sivustatuli oli viisasta myös panssarintorjunnassa. Tunnettuahan on, että panssarivaunujen panssarointi oli vielä ainakin toisen maailmansodan aikoihin kyljissä heikompi kuin vaunun etuseinässä. Tämä antoi mahdollisuuden heikkotehoisellekin panssarintorjunnalle.
Panssarivaunujen torjunnassa estekivillä ei ollut pelkästään pysäyttävä tai hidastava tarkoitus. Niiden avulla ja maaston hyväksikäytöllä oli pyrkimys ainakin jonkin verran ohjailla vaunuja puolustajan kannalta edullisiin maastonkohtiin. Näihin "sumppuihin" kohdistettiin sitten mahdollisimman tehokas pst-tuli ja nimenomaan sivustatuliasemasta. On selvää, että tällaiset kohdat olivat myös oman tykistön valmiiksi paikannettuja maaleja.
Välirauhan aikana rakennetut teräsbetoniset panssarintorjunta-asemat oli sijoitettu konekiväärien lailla sivustatuliasemiin, ampumaan kiviesteiden suuntaista tulta.
Itse asiassa Salpalinjan 52 betoniin valetusta panssarintorjuntatykin tuliasemasta peräti 47 kappaletta sijaitsee ns. kaksoisasekorsuissa, konekiväärin rinnalla. Tai jos tarkkoja ollaan tiettävästi neljässä kaksoisasekorsussa, kalliorinteisiin tehdyissä, aseet ovat päällekkäin, kk aina alimpana ampumassa maanpinnan myötäistä pyyhkäisevää tulta.
Kaivantoestettä kaivettiin välirauhan aikana eniten Hamina-Taavetti -linjan pohjoispäässä. Kesällä 1944 panssariesteiden rakentamisessa keskityttiin lähes yksinomaan kaivantoihin. Painopistesuunnilla niitä tehtiin varmistukseksi kiviesteiden taakse. Uusissa asemissa kuten Vaalimaan oikaisuasemassa panssariesteenä oli saksalaisperää oleva pikakaivantoeste.
Kaivannon, ikään kuin iso oja, tarkoituksena oli estää vaunun pääsy siitä yli. Joka tapauksessa vihollisvaunu olisi mitä todennäköisemmin joutunut ainakin hetkeksi pysähtymäään kaivannon reunalle miettimään, yrittääkö yli vai ottaako pakkia.
Edellä mainittuihin teräsbetonikorsuihin sijoitetut panssarintorjuntatykit olivat sijaintinsa vankeja ja niitä ei olisi pystytty käyttämään myöhemmin kaivettujen kaivantoesteiden puolustukseen. Sitä vastoin kenttälinnoitteisiin tarkoitetut pst-tykit pystyttiin varsin helposti sijoittamaan kaivantoesteiden suuntaiseen tulitukseen.
Jos vihollisvaunu olisi päässyt kaivannon reunalle, olisi se joutunut todennäköisesti ainakin hetkeksi pysähtymään "tuumaustauolle". Silloin kaivannon päässä olevalla puolustajan pst-tykillä olisi ollut suorasuuntaustähtäimissään paikallinen kylkimaali! Silloin oli ammuttava heti; eli käyttää hyödyksi vihollisen heikko hetki.
Panssarikauhujen ja -nyrkkien myötä vastaanvanlainen taktiikka oli pst-aseen liikkuvuuden johdosta entistä joustavampi tuhoyhdistelmä vihollisvaunuille.
Tyypillisin kenttälinnoitteesta ampuvan pst-tykin tuliasema löytyy Miehikkälässä Salpalinja-museon kupeesta. Alkuperäinen asema on harjanteen takana suojassa vihollisen tykistötulelta ja pst-tykin putken jatkeena on Miehikkälä-Taavetti maantien poikki kaivettu kaivantoeste. Itse pst-tykin tuliasema on myös suojattu esteen päässä y-kirjaimen muotoisella kaivannolla, joten panssarivaunu ei olisi päässyt tallomaan tykkiä alleenkaan.
Panssarivaunujen torjunnassa estekivillä ei ollut pelkästään pysäyttävä tai hidastava tarkoitus. Niiden avulla ja maaston hyväksikäytöllä oli pyrkimys ainakin jonkin verran ohjailla vaunuja puolustajan kannalta edullisiin maastonkohtiin. Näihin "sumppuihin" kohdistettiin sitten mahdollisimman tehokas pst-tuli ja nimenomaan sivustatuliasemasta. On selvää, että tällaiset kohdat olivat myös oman tykistön valmiiksi paikannettuja maaleja.
Välirauhan aikana rakennetut teräsbetoniset panssarintorjunta-asemat oli sijoitettu konekiväärien lailla sivustatuliasemiin, ampumaan kiviesteiden suuntaista tulta.
Itse asiassa Salpalinjan 52 betoniin valetusta panssarintorjuntatykin tuliasemasta peräti 47 kappaletta sijaitsee ns. kaksoisasekorsuissa, konekiväärin rinnalla. Tai jos tarkkoja ollaan tiettävästi neljässä kaksoisasekorsussa, kalliorinteisiin tehdyissä, aseet ovat päällekkäin, kk aina alimpana ampumassa maanpinnan myötäistä pyyhkäisevää tulta.
Kaivantoestettä kaivettiin välirauhan aikana eniten Hamina-Taavetti -linjan pohjoispäässä. Kesällä 1944 panssariesteiden rakentamisessa keskityttiin lähes yksinomaan kaivantoihin. Painopistesuunnilla niitä tehtiin varmistukseksi kiviesteiden taakse. Uusissa asemissa kuten Vaalimaan oikaisuasemassa panssariesteenä oli saksalaisperää oleva pikakaivantoeste.
Kaivannon, ikään kuin iso oja, tarkoituksena oli estää vaunun pääsy siitä yli. Joka tapauksessa vihollisvaunu olisi mitä todennäköisemmin joutunut ainakin hetkeksi pysähtymäään kaivannon reunalle miettimään, yrittääkö yli vai ottaako pakkia.
Edellä mainittuihin teräsbetonikorsuihin sijoitetut panssarintorjuntatykit olivat sijaintinsa vankeja ja niitä ei olisi pystytty käyttämään myöhemmin kaivettujen kaivantoesteiden puolustukseen. Sitä vastoin kenttälinnoitteisiin tarkoitetut pst-tykit pystyttiin varsin helposti sijoittamaan kaivantoesteiden suuntaiseen tulitukseen.
Jos vihollisvaunu olisi päässyt kaivannon reunalle, olisi se joutunut todennäköisesti ainakin hetkeksi pysähtymään "tuumaustauolle". Silloin kaivannon päässä olevalla puolustajan pst-tykillä olisi ollut suorasuuntaustähtäimissään paikallinen kylkimaali! Silloin oli ammuttava heti; eli käyttää hyödyksi vihollisen heikko hetki.
Panssarikauhujen ja -nyrkkien myötä vastaanvanlainen taktiikka oli pst-aseen liikkuvuuden johdosta entistä joustavampi tuhoyhdistelmä vihollisvaunuille.
Tyypillisin kenttälinnoitteesta ampuvan pst-tykin tuliasema löytyy Miehikkälässä Salpalinja-museon kupeesta. Alkuperäinen asema on harjanteen takana suojassa vihollisen tykistötulelta ja pst-tykin putken jatkeena on Miehikkälä-Taavetti maantien poikki kaivettu kaivantoeste. Itse pst-tykin tuliasema on myös suojattu esteen päässä y-kirjaimen muotoisella kaivannolla, joten panssarivaunu ei olisi päässyt tallomaan tykkiä alleenkaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)