Tämä kirjoitus käsittelee Salpalinjaa vain välillisesti ja
on oikeastaan tarkoitettu Salpavaelluksen järjestäjille, sen sisäpiiriin. Jos
tämän joku ”ulkopuolinen” sattuisi lukemaan, voin vakuuttaa, että häntä ei edes
yritetä saattaa edesvastuuseen.
Salpavaelluksen osanottajamäärän kasvaminen viime kesänä
kahteen sataan näkyi ainakin meidän järjestäjien silmissä ajoittaisena
”työvoimapulana”. Kymmenen vuotta pakerrettiin selvästi alhaisemmissa, jopa yli
puolet pienemmissä osanottajaluvuissa ja vaellustoimitsijoiden määrä sopeutui
siihen varsin luontaisesti. Kun joku jäi rivistä pois, kaveria ei tilalle
tarvittu; viime kesänä olisi jo tarvittu.
Ainoa asia joka hoksattiin hoitaa ajoissa oli vuonna 2011
järjestetty varsin perusteellinen opaskoulutus. Se on pelastanut paljon ja
mahdollistanut vaelluksen kasvu-uralle palaamisen. Opaskoulutusideasta on
kiittäminen Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon puheenjohtajaa Petri
Rajajärveä.
Tässä tullaankin toiseen pullonkaulaan. Vaelluksen
pääjärjestäjinä ovat Luumäen, Miehikkälän ja Virolahden reserviupseeri- ja
reserviläiskerhot. Päävastuu toimitsijoiden tuottamisesta on heillä. Sanoin
päävastuu siksi, että oppaissa ja vähän muissakin tehtävissä on jo
ilahduttavasti myös muitakin kuin em. kerhojen jäseniä ja vielä muualta kuin
ao. kerhojen toimialueelta. Nämä ihmiset ovat suorastaan tarjoutuneet
tehtäviin.
Ukkoutuva jäsenkunta
Ei ole salaisuus, että edellä mainittujen kaikkien kerhojen
ongelma on ”ukkoutuva”, vanheneva ja jossain määrin ainakin toimivien osalta
myös määrällisesti laskeva jäsenkunta. Tätä tautia saattaa olla liikkeellä
laajemminkin Suomessa vapaaehtoisen maanpuolustusalan harrastajapiireissä.
Maanpuolustusyhdistysten ukkoutuvaan jäsenkehitykseen voi
olla syy myös niiden omassa toiminnassa. Se (vähä) mikä tehdään kohdistuu
tietenkin jäljellä olevaan jäsenkuntaan. Ja kaikki se ei ole välttämättä
mielekästä ja mieleen nuoremmalle väelle. Ukkoutumisen kierre sen kuin jatkuu
ja ”pakollinen” toiminta (kunniakäynnit, edustukset yms.) jäävät yhä harvempien
harteille. Hekin väsyvät.
No niin, alamme lähestyä itse tämän kirjoituksen asiaa.
Reserviläiskerhot tarvitsevat kahta asiaa. Ne ovat nuorta jäsenkuntaa ja
mielekästä tekemistä heille. Kaakonkulman reserviläisyhdistyksillä on jo
jälkimmäistä. Ja sen huomasi myös Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko
Halkilahti viime kesän puheessaan salpavaeltajille käsitellessään
tapahtuman järjestelyjä:
”Salpavaellus on teidän juttunne ja Salpa-asema osa
teidän identiteettiänne. Olette hienosti oivaltaneet miten teette Salpalinjaa
tunnetuksi koko maamme reserviläisille ja sitä kautta myös koko Suomen
kansalle. Lisäksi tällä esimerkillä luotte mallin myös muille yhdistyksille,
miten toimia aktiivisesti ja yhteistyössä tällä reserviläissaralla.”
Aivan oikein, Luumäen Reserviupseerit, Luumäen
Reserviläiset, Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerit ja Kaakonkulman
Reserviläiset, meillä on todella mielekästä tekemistä, mikä kelpaa malliksi
jopa koko valtakuntaan. Mutta meiltäkin puuttuvat tekijät, ne nuoret ja
nuorehkot maanpuolustuksesta kiinnostuneet miehet ja naiset, jotka eivät ole
vielä tietään joukkoomme löytäneet. Vastaus on, että heidät
pitää etsiä, pyytää ja vetää mukaan!
Liikkeelle lyhyin askelin
Reserviläistoimintaan ei ole kenenkään pakko tulla tekemään
täyslaidallista tulenavausta ja tukehtua siihen. Ihan hyvin homman voi aloittaa
pienestä ja, sikäli kun toiminta alkaa kiinnostaa, tulla mukaan vähän
kerrallaan. Esimerkiksi Salpavaelluksen toimitsijana useimmat tehtävät ovat
sellaisia, että niihin sitoutuminen vie vuodesta 1-3 harrastuspäivää ja
niistäkin vain osan. Ajankohtakin tiedetään, se on viikko jälkeen juhannuksen.
On aivan turha yrittää uskotella, että ”minulla ei ole aikaa tai tuo ajankohta
ei satu”. Se kenellä on halu olla mukana, pystyy järjestämään sekä tarvittavan
ajan että ajankohdan – ihan varmasti kun ajoissa aloittaa. Ja ketkä eivät
pysty, harrastavat sitten jotain muuta heitä kiinnostavaa ja sekin on ihan hyvä
juttu. Vapaaehtoisuus ei ole pakkoa.
Kaakonkulman reserviläisjärjestöjen olisi minun mielestäni
otettava jo oman toiminnan tulevaisuudenkin takia itseään niskasta kiinni ja
käytävä ankaraan jäsenrekrytointiin. Se on raakaa työtä. Yhdistysten
hallitusten on tehtävä suunnitelma ja työnjako, millä paikkakunnalla asuvat
potentiaaliset jäsenehdokkaat talo talolta kartoitetaan, etsitään koloistaan,
esitetään asia ja pyydetään henkilökohtaisesti toimintaan mukaan.
Ainakin maaseutukunnissa reserviläiskerhojen olemassa oleva
jäsenkunta kattaa yhdistysten toimialueen niin, että jokainen paikkakunnalla
asuva reserviupseeri, reservin aliupseeri ja maanpuolustushenkinen
reserviläinen saadaan ”puhuteltua”. Se on vain halusta kiinni, haluaako ao.
yhdistys toimintaansa uusia jäseniä. Nyt muuten siihen on, kiitos Mr Putinin”,
erittäin otollinen maaperä!
Se on selvä, että pyydettävistä läheskään kaikki eivät eri
syistä näe vapaaehtoista maanpuolustusharrastusta omana juttunaan. Mutta
uskallan väittää, että tuolla työllä saadaan merkittävä määrä väkeä mukaan.
Yksi ”pelastettu sielu” puhumattakaan kymmenestä tai kahdesta kymmenestä
uudesta jäsenestä on paljon. Ja he voivat taas tuoda kaveripiiristään uutta
voimaa mukaan. Näin se menee.
Rauhanturvaajien esimerkki
Kerron esimerkin. Olen toiminut muutaman vuoden aktiivisesti
Kymenlaakson rauhanturvaajissa, sen hallituksessa. Kesällä 2013 yhdistyksemme
piti järjestää ja järjestikin Suomen Rauhanturvaajaliiton mestaruusammunnat
Vekaranjärvellä. Toimitsijoita kyllä kilpailun johto peräsi usealla
ilmoituksella ja jäsenviestillä tyyliin ”kisoihin tarvitaan toimitsijoita”.
Vain aktiivisimmat ja velvollisuudentuntoisimmat anonyymit ilmoittautuivat.
Tulos oli liian vähän. Toki kisat menivät läpi, mutta ne harvat toimitsijat
raatoivat itsensä ”verille”. Itse en ilmoittautunut, kun luulin voivani
keskittyä ampumiseen ja sekin meni poskelleen.
Heti vuoden 2013 kisojen jälkeen tarjouduin oma-aloitteisesti
vuoden 2014 kisoja varten hankkimaan yhdistyksen yli 300 jäsenen jäsenkunnasta
tarvittavat toimitsijat. Sain jäsenrekisterin käyttööni. Valitsin kohderyhmäksi
kaikki alle 60-vuotiaat, joilla oli sähköposti. Lähetin viime talvena pitkälti
toistasataa henkilökohtaista sähköpostia, esitin viestissä asiani ja pyysin
nöyränä toimitsija-apua. Sain hieman yli 20 uutta, hyvää ja motivoitunutta
toimitsijaa. Kisatoimitsijamäärä tuplaantui. Kisat onnistuivat hyvin ja silti
pystyin itse kilpailemaan ja tulin mitalit kaulassa kotiin! Mieli oli hyvä
kaikin puolin. Nyt on aika rauhallinen olo ja usko, että myös meille langenneet
2015 mestaruuskisat Vekaralla onnistuvat. Tekijöitä on, kiitos pienen
vaivannäön viime talvena.
Mitä opimme tuosta. Ihmisiä pitää pyytää henkilökohtaisesti,
on se sitten kirje, sähköpostiviesti, puhelinsoitto tai kasvotusten puhuminen.
Se vaiva pitää nähdä ja tehdä. Tulosta tulee, aivan varmasti!
Nyt on sauma näyttää
Jotain tuon tapaista tekemällä Salpavaellus 2015 voi tarjota
mahdollisuuden asiasta kiinnostuneille mielekkääseen maanpuolustusharrastukseen
ja järjestäjäyhdistykset voivat saada vahvistusta ja varmasti myös nuorennusta
jäsenkuntaansa. Se on siis vain kiinni siitä, haluavatko yhdistykset uutta
voimaa riveihinsä.
Salpavaelluksen suojelijana ensi kesänä on
Reserviläisliitto, jonka 60-vuotisjuhlavuoden osatapahtuma vaellus on.
Reserviupseerikerhon jäsenenä käy suorastaan kateeksi, mikä sauma Luumäen ja
Kaakonkulman reserviläisyhdistyksillä on nyt jäsentempaukseen. Uskon, että
vastaavat reserviupseerikerhot eivät aio suosiolla jäädä heikommaksi. Läheskään
kaikki alueen reserviupseeritkaan eivät ole ”järjestäytyneet” niihin tehtäviin,
joihin heidän asemansa ja maanpuolustuskoulutuksensa vapaaehtoisesti
velvoittaa.
Minulle toiminta reserviupseerina on antanut valtavan
paljon!
Terho Ahonen,
majuri, res
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti