Valtiotieteen tohtori, eversti evp Pekka Visurin
esitelmä Suomen kriisikesästä 1944 Miehikkälän Salpalinja-museolla 5.10.2014
sivusi muutamalla lauseella linnoittamista. Irroitan ne asiayhteyksistään tähän
juttuun siinä järjestyksessä kuin ne esiin tulivat. Niin se asiayhteys
tietenkin on, kuinka tehdyt päätökset palvelivat kriisikesästä selviytymistä.
Jatkosodan aikana Suomen linnoitustyövoima oli sitoutunut
vahvasti Itä-Karjalaan, Karhumäkeen ja Aunuksen kannakselle. Linnoitusvoimasta
oli ylivoimainen osa niissä töissä.
Kesällä -44 muun muassa Karhumäestä vetäydyttiin taisteluitta
monista komeista kallioon lähes valloittamattomiksi tehdyistä
kestolinnoitteista. Visurin mukaan oikeutetusti sinne tiensä taistelleet
sotilaat kysyivät: miten tässä näin kävi?
Karjalan kannakselle jatkosodan aikana rakennettiin
linnoitettua VT-asemaa, Vammelsuu-Taipale. Koska kannaksella estekiven
raaka-aineeksi sopivaa kalliota oli vähän, sitä rahdattiin kaukaa.
Hamina-Taavetti –linjasta kesällä 1943 kuljetettiin 40 000 valmiiksi
pystytettyä estekiveä VT-asemaan. Sen lisäksi muualta louhoksilta kuljetettiin
60 000 kiveä samaan paikkaan. Suurin osa kivistä jäi kasoihin tai
pystyttämättä, sillä VT:n aseman panssariesteestä vain 15 prosenttia saatiin
valmiiksi.
Visurin mukaan VT-linjan estekivien siirtoon oli valjastettu
23 000 linnoittajaa 4½ kuukauden ajaksi. Tuona aikana muu linnoittaminen oli
keskeytyksissä!
Kannaksen kenttälinnoitettu pääasema ja sen takana oleva
VT-asema murtuivat molemmat yhdessä päivässä.
Moskovan rauhan linnoitettu puolustusasema (10.7.1944
lähtien Suomen Salpa, Salpa-asema, Salpalinja) tuli esiin 18.6.1944 (jos oikein
muistiin esityksestä merkitsin). Silloin nimittäin kenraali Erik Heinrichs
pyysi saksalaisilta kuutta divisioonaa linnoitetun aseman miehittämiseksi
Suomenlahden ja Saimaan välillä. Niitä Saksa ei luvannut, vaan vaati Suomea
pitämään Viipurin –Vuoksen linjan ja pysymään sodassa Saksan rinnalla.
Suomi eli tuolloin juhannuksen maissa Visurin mielestä
kenties koko historiansa kriittisintä aikaa. Siinä kysyttiin jo rauhanehtoja
Neuvostoliitolta, mutta sieltä vaadittiin ehdotonta antautumista ja
saksalaisten karkottamista maasta. Jo aseavun turvaamiseksi, ehtoja ei voitu
ajatellakaan.
Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta oli annettu
esikäsky 15.6 ja se vahvistettiin 18.6.-44.
Kysyin tutkija Visurin näkemystä, oliko tuossa pahimmassa
vaiheessa otettu Salpa-asema (nimi myöhemmin) millään tavalla huomioon?
Visurin vastaus oli selvä. Hänen mielestään linnoitusta
(Salpalinjaa) ei kannattanut ottaa käyttöön, koska ei ollut saatavissa
merkittäviä vahvistuksia sen miehittämiseksi. Runkoaseistus oli vajaa ja
varsinkin pst-tykkien teho oli välirauhan ajasta jäänyt ratkaisevasti jälkeen.
Myös ampuma-alat olivat pusikoituneet umpeen. Sellaisia joukkoja ei olisi
ollut, joka olisi linnoitukseen perehtynyt. Siihen olisi ollut vaikea vetäytyä.
Tilannehan parani syksyä kohti mentäessä, kun muun muassa rakennustyöt
edistyivät.
- En väitä, etteikö Salpalinjalla ollut mitään merkitystä,
Visuri sanoi.
Edellä oleva perustuu siis tutkijatohtori Pekka Visurin
ajatuksiin. En keskikoulupohjalta käy niitä kritisoimaan. Journalistisen
kokemukseni mukaan erilaisia mielipiteitä pitää tuoda esiin myös blogissa,
vaikka oma ajatus ei niihin aina yhtyisikään.
Sen kuitenkin heitän ilmaan, liittyen tohtorin väitteeseen,
että ei ollut joukkoja, jotka olisivat olleet perehtyneet Salpalinjaan, että
kyllä jossain mitassa oli. Karjalan kannaksella taisteli useita nimenomaan
Salpalinjaan perehtyneitä linnoituspataljoonia ja varmaan erillisiä linnoituskomppanioitakin. Totta kai nekin olivat kovasti kuluneita, mutta kyllä ainakin
teoriassa niistä olisi saanut jonkinlaisen perehdyttävän runkomiehityksen. Se
olisiko käytännössä saanut, vaatisi jo tarkempaa tutkimusta
linnoitusjalkaväkijoukkojen tilasta juhannuksen tienolla 1944.
