Oesch ymmärsi kantalinnoitteiden merkityksen

Joulukirjana luin Vesa Määtän kirjoittaman  K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa (Gummerus). Kirjassa tuodaan suomalaisen kenraalin elämänkerraksi esiin tavallista enemmän linnoittamista. Syy siihen selviää luonnollisesti päähenkilöstä. Muun muassa Salpalinjan rakentamisen aikaan kenraaliluutnantti Oech oli II armeijakunnan komentaja, jonka vastuualueena oli Salpalinjan vahvimmaksi rakennettu Suomenlahden ja Kivijärven välinen kannas. Hänen ja hänen esikuntapäällikkönsä, silloinen everstiluutnantti, Valo Nihtilän voidaan sanoa olleen linnoitusmiehiä!

Opiskellessaan Ranskassa sotakorkeakoulussa ja tutustuessaan ensimmäisen maailmansodan taistelupaikkoihin vuonna 1926 Oesch kiinnostui entisestään linnoitteista. Hän oli ihmetellyt matkansa aikana sodan lukuisia, turhalta tuntuneita uhreja ja tuhoa:

”50 000 miestä ilman mitään erikoista tulosta, ranskalaiset menettivät 60 000 miestä, kilometrien laajuudella kranaattikuoppia toisensa vieressä, todellakin erämaita, joissa ei näkynyt kiveä kiven päällä”, hän kirjoittaa näkemästään.

Erityisesti saksalaisten kantalinnoitteet olivat Oeschin mielestä hyvin suunniteltuja ja rakennettuja. Niihin oli käytetty runsaasti teräsbetonia. Hän mainitsee eräänkin divisioonan sidontapaikan, jonka  teräsbetonikatto oli vahvistettu ratakiskoilla ja se oli kaksi metriä paksu!

Vasta itsenäistyneen Suomen puolustusvalmiutta ajateltaessa metsäinen maasto tarjosi itärajalla suojaa muualla mutta ei Karjalan kannaksella.  Lyhyet etäisyydet, tiheä tieverkko ja vähämetsäiset alueet puolsivat ilman muuta  linnoittamista. Oeschin mielestä raskaasti aseistautuneen hyökkäysarmeijan pysäyttämisessä kantalinnoitteilla oli keskeinen merkitys.

”Heikostikin aseistetun puolustusjoukon taistelukapasiteetti moninkertaistuu linnoitteiden myötä”, kirjassa todetaan Oeschin ajatelleen.

Kirjan mukaan lähinnä Oesch ja Airo olivat myötävaikuttamassa 1931 tehtyyn päätökseen, että tuleva pääasema, ”Mannerheim-linja”,  pääosin sijoitettiin 1920-luvun alussa rakennetulle Enckell´n linjalle. Sittemmin talvisodan alla Oesch oli katkera poliitikkojen nuivalle suhtautumiselle linnoittamismäärärahoihin.

Tunnettuahan on, että talvisodassa Mannerheim-linja pidätteli Neuvostoliittoa kahden kuukauden ajan, ennen kuin vihollinen onnistui läpimurrossaan Summassa Lähteen lohkolla.

10.2.1940, viisi päivää ennen linnoituksen murtumista, oli ylipäällikön johdolla hänen lähimmät kenraalinsa ja valtiojohto pohtineet sotatilannetta. Siinä asetettiin tärkeimmäksi päämääräksi tavoitella rauhaa. Puolustusneuvosto päätyi samana päivänä samoihin ajatuksiin. Samassa kokouksessa puolustusneuvosto esitti jo toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta:

”Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat”, Vesa Määttä kirjoittaa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa –kirjassaan.

Tähän saakka olen ollut siinä käsityksessä, että päätös itärajan linnoittamisesta heti kohta talvisodan jälkeen olisi ollut Mannerheimin idea. Edellä kerrottuhan ei sitä kumoa, nyt en varmuudella tiedä, mutta oletan Mannerheimin edelleen johtaneen puolustusneuvostoa! Wikipedian mukaan se kokoontui talvisodan aikana vain tuon yhden kerran.

Mutta on selvää, että Marskin päätöstä ainakin helpotti edellä kerrottu puolustusneuvoston periaatekanta 10.2.1940. Se oli varmasti myös hiljainen siunaus sille, että rauhan tultua määrärahat eivät tulisi olemaan enää linnoittamisen esteenä.

Palaan Oeschin näkemyksiin Salpalinjasta seuraavassa blogikirjoituksessani.

TERHO AHONEN

Kiitos sotiemme veteraaneille tänäkin jouluna!

Tämä kirjoittamani teksti julkaistiin kesäkuussa 2014 ilmestyneessä Miehikkälän Sotaveteraanien historiikkikirjassa Kotikontujen sota ja rauha.  Vaikka tekstissä ei ole sanaakaan Salpalinjasta, katson kirjoituksen sanoman olevan aina ajankohtainen ja sopivan myös tähän blogiin näin jouluna.

Kiitos sotiemme veteraaneille!

Sota on ihmiskunnan suurimpia onnettomuuksia. Sitä tulee välttää viimeiseen asti, mutta ei kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä. Suomen kannalta olisi ollut vielä suurempi onnettomuus, jos maamme ei olisi taistellut toisen maailman sodan aikana. Kukaan ei voi tietää, olisiko käsien ylös nostaminen säästänyt yhtään enempää ihmishenkiä, mitä sodassa menetettiin. Se on varmaa, että Neuvostoliiton tahtoon taipuminen olisi merkinnyt Suomelle ja suomalaisille ainakin 50 vuoden suunnatonta kurjuutta ja alisteista elämää viime sotien jälkeen.

Tämä Miehikkälän Sotaveteraanien historiikki tulee ihan liian myöhään kertoakseen myös sotiemme veteraaneille itselleen heidän työnsä arvon ja merkittävyyden niin Miehikkälälle kuin koko Suomelle. Osa kansastamme suorastaan syyllisti 1960 - 1970 –luvuilla veteraanejamme siitä työstä, jolla Suomi ja sen kansalaisten vapaus ja hyvinvointi pelastettiin. Onneksi valtaosa suomalaisista ajatteli ja ajattelee toisin; he ottavat nöyränä vastaan kaiken sen, minkä veteraanisukupolviemme taistelu meille on antanut. Me olemme sitä tulevaisuutta, jonka takia he taistelivat. Meidän on ymmärrettävä arvostaa sitä ja viedä veteraanien perintöä eteenpäin.

Vaikkakin tämä kirja pystyy kertomaan vain osan sota-ajan tapahtumista, osan veteraaniemme tarinaa ja heidän vertaistoimintaansa, on se ja sen tekeminen sotien jälkeen syntyneiden sukupolvien kiitos sotiemme veteraaneille Miehikkälässä. Kirja ei tavoita enää kaikkia sen sankareita, mutta viestittäköön se heidän suvuilleen nykypolven kiitollisuuden kaikkien veteraanien teoille.

Maan ja paikkakunnan tulevaisuus ja selviytyminen lähtee historian tuntemisesta. Niin kauan kuin miehikkäläläiset jaksavat käydä sankarihaudalla ja kirkkomaalla muistamassa kaatuneitaan ja sota-ajan eläneitä omaisiaan, meillä on pohja ponnistaa eteenpäin.

Olen rauhanturvaajana nähnyt maailmalla sodan tuoreet jäljet ja jopa sotaa. Osaan arvostaa rauhaa. Siksi annan erityisen arvon sotiemme veteraaneille, jotka taistelivat meille suomalaisille ja miehikkäläläisille elämisen arvoisen rauhan. Minäkin saan muistaa läheisiäni ja sukuani oman syntymäseurakuntani ja asuinkuntani kirkkomaalla Miehikkälässä.

Kiitos sotiemme veteraaneille!

TERHO AHONEN

                                                                                                              

Salpalinjan Oppaat ry valmistautuu palvelukseen

Salpalinjan esilletuomisessa vuosi 2015 on merkittävä siksi, että tuolloin perustettiin Salpalinjan Oppaat ry. Yhdistys on perustettu välittämään oppaita, ylläpitämään heidän ammattitaitoaan ja levittämään tietämystä Salpalinjassa. Yhdistyksen jäseneksi hyväksyttäviltä edellytetään Salpalinjan opaskoulutusta tai käytännön kokemusta Salpalinja-opastuksista. Jäseniä yhdistyksellä on jo 27 henkilöä!

Salpalinjan Oppaat ry:n perustaminen on johdonmukainen jatko Lappeenrannassa vuonna 2014 järjestetylle Salpalinjan opaskoulutukselle. Sille osallistui yli 30 henkeä, joista valtaosa oli Lappeenrannasta. Opaskurssin aikana selvisi jo aiemmin tiedostettu asia, että Lappeenrannassa ei ole käytännössä toimijaa, joka pystyisi tarjoamaa opaspalveluja Salpalinjaan. Ratkaisuna päädyttiin em. yhdistykseen.

Vaikka yhdistyksen toiminta alkoi Lappeenrannan tarpeesta ja sitä se tulee ensitöikseen myös täyttämään, on yhdistys valtakunnallinen, koko Salpalinjaa käsittävä. Yli kaupunginrajan ulottuvasta toiminnasta on hyvä esimerkki yhdistyksen jäsenten asuinpaikkojen sijaintiluettelo. Siellä löytyy muun muassa Helsinkiä, Lahtea, Luumäkeä, Miehikkälää, Virolahtea ja Haminaa.

Niin kuin Salpalinjaakaan eivät rakentamisvaiheessa kylä-, kunta- eivätkä maakuntarajat pidätelleet, eivät ne sitä tee myös opasyhdistyksen toiminnassa.

Yhdistyksen toimintaa on aloitusvuotena leimannut luonnollisesti toiminnan käynnistäminen ja toimintamuotojen hakeminen. Parhaillaan yhdistys rakentaa internettiin kotisivujaan. Kun ne alkuvuodesta julkaistaan, on silloin jo paljon suuntaviivoja selvillä, paljon on varmasti vielä silloinkin kesken ja työn alla. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu!

En käy tässä luettelemaan kaikkea niitä moninaisia tehtäviä, joita yhdistyksen ylösajaminen ja toiminnan käynnistäminen vaatii. Ne selviävät sitten alkuvuonna yhdistyksen nettisivuilta ja vähitellen toiminnan muotoutuessa uomiinsa.

Salpalinjaa on esitelty matkailijoille säännöllisesti vuodesta 1980, jolloin Virolahden Bunkkerimuseon toiminnan katsotaan alkaneen. Ylämaan Hostikalla oli Salpalinjaa esitelty jo 1970-luvulla, mutta pienemmässä mitassa.

Noin 35 vuoden aikana Salpalinjaan on tutustunut paljon suomalaisia. Ensimmäisten parin vuosikymmenen aikana vierasjoukon ydin rakentui tavalla tai toisella sotiemme veteraaneihin. Sen jälkeen vuorossa ovat olleet heidän jälkikasvunsa ja ovat edelleen. Mutta entistä suurempi osa Salpalinjan kävijäpotentiaalista on niitä suomalaisia, joilla ei ole enää yhteyttä sota-ajan tapahtumiin.

Matkailutarjonnassa on viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut paljon. Tarjontaa on tullut lisää. Kova kilpailu on pakottanut nostamaan myös tarjonnan laatua ja kohteen vetovoimaista kestävyyttää; ilmapalloideat puhkeavat helposti.

Salpalinjan vetovoima on sen historiassa, sen merkityksessä yhtenä osana itsenäistä Suomea. Salpalinja heijastaa sitä suomalaista maanpuolustustahtoa, jonka ansiosta ja mahdollistuksella Suomi on noussut maailman kansojen valioluokkaan. Sota-ajan ponnistukset ja uhraukset sietävät tulla oikein kerrottuina ja totuuteen pohjautuen suomalaisten tietouteen kauas tulevaisuuteen. Tätä tehtävää varten Salpalinjan Oppaat ry on perustettu. Tehtävä on vaativa mutta samalla kunniakas!

Salpalinjan Oppaat ry tulee lähivuosina olemaan merkittävä valtakunnallinen toimija Salpalinjan ja sen perinteen ikkunana yhdessä ja rinnalla Salpalinjan Perinneyhdistyksen kanssa ja myös sen työrukkasena!

Tarkennuksena vielä, että tämän kirjoittajalla ei ole osuutta Salpalinjan Oppaat ry:n perustamiseen. Anoin jäsenyyttä hyvään yhdistykseen ja se hyväksyttiin. Nyt olen yhdistyksessä mukana kuten muutkin jäsenet, autan ja toimin siinä missä voin!

Hyvää joulua ja uutta vuotta!

TERHO AHONEN

Salpalinjalla kohti ”tuntematonta”

Paikallisen uutisoinnin (Kaakonkulma 10.12.2015) mukaan kolmannen Tuntemattoman sotilaan (ohjaus Aku Louhimies) elokuvan tuotantoyhtiö etsiin kuvauspaikkoja Kotkan-Haminan seudulta. Taistelukohtauksethan kuvataan Pahkajärvellä.

Kaakonkulman uutisen mukaan elokuvan filmauksiin etsitään sopivia kohteita myös Salpalinjalta, lähinnä Salpalinja-museolta Miehikkälästä ja Bunkkerimuseolta Virolahdelta. Salpalinjallahan ei Väinö Linnan kertomuksessa ole osaa eikä arpaa. Taistelu-/yhteyshautakohtauksiin Salpalinjan kaivannot tietenkin sopivat entisöityinä. Miksi ei myös kenttälinnoitettuja korsuja voitaisi rakentaa täydentämään Salpalinjan museoiden tarjontaa.

Lehtijutun mukaan elokuvassa kenttälinnoitteiden pitää näyttää vastatehdyiltä, uusilta. Olisi tietenkin erinomaista, jos elokuvassa tarvittavat kulissit voisivat jäädä hyödyntämään paikallista matkailutarjontaa.

Miehikkälän Salpalinja-museolla on entisöityä, puuverhoiltua taisteluhautaa 1-4 vuoden vanhana pikku pätkiä. Viimeiset kolme vuotta taisteluhaudan puuverhousta ovat olleet talkoilla uusimassa rauhanturvaajat. Ensi kesänä työ jatkuu vuorostaan Virolahdella sekä Bunkkerimuseolla että Harjun Oppimiskeskuksen maisemissa. Linnoitustalkoot toteutetaan 2016 MPK-linnoittamiskurssina ja sille voivat osallistua kaikki reserviläiset.

Bunkkerimuseolla uusitaan puuverhousta yhteyshautaan. Se palvelee tietenkin museokävijöitä.

Harjussa puolestaan entisöinnin tarpeen selittää Reserviupseerikoulun reserviupseerikurssien perehdyttäminen Salpalinjaan. Ravijoella, osin Harjun Oppimiskeskuksen mailla on erinomaisen monipuolinen kierros esitellä kestolinnoitteita. Sen sijaan kunnostettuja kenttälinnoitteita ei ole upseerioppilaille näyttää lainkaan. Sen takia linnoittamiskurssin toisena kohteena on Harju, jonne on tarkoitus autenttiseen paikkaan rakentaa katettu kk-pesäke ja pätkä taisteluhautaa.

Edellä kerrotut kohteet on sovittu tehtäväksi jo viime kesänä, jolloin ei ollut mitään tietoa Tuntemattoman sotilaan elokuvan tekemisestä. Totta kai, jos edellä puhutut kohteet palvelevat elokuvaa, niin ne ilman muuta, näin uskoisin, ovat käytettävissä. Edellinen tietysti varauksella, että juhannuksen jälkeisellä viikolla toteutettavan linnoittamiskurssin työn tulokset sopivat kuvausaikatauluihin.

Linnoittamiskurssin ohjelma on työn alla ja se tulee MPK:n kurssitarjontaan näkyville alkuvuodesta. Kurssille otetaan noin 35 osallistujaa. Nyt on jo tiedossa, että ainakin noin 15 rauhanturvaajaa on joka tapauksessa töihin tulossa. Mutta lisää innokkaita tarvitaan!

Salpalinjasta on jäämässä E18-moottoritien alle yksi järeä teräsbetonikorsu, 30 miehen majoituskorsu. Se on tiesuunnitelmassa määrätty tuhottavaksi. Vahvistamattoman tiedon mukaan tientekijät aikovat delegoida korsun räjäyttämisen puolustusvoimille. Se on erinomainen ajatus. Puolustusvoimilla ei liene ollut juurikaan aiemmin tarjolla vastaavan lujuusluokan, ainakaan Salpalinjan kaltaisia korsukohteita räjäytettävänä. Ja me, jotka tunnemme Salpalinjan teräsbetonikorsujen rakenteen, tiedämme, että ihan pienellä latingilla homma ei onnistu.

Tuntemattoman sotilaan tuotantoyhtiölle on tietääkseni väläytetty, että em. korsun räjäyttämisen voisi myös ikuistaa filmille. No korsu pitäisi tietysti lavastaa ”ryssän korsuksi”, jonka Koskela kasapanoksellaan tuhoaa. Korsun yli kaksimetriä paksun betonikaton jyräyttäminen pölyksi on taatusti näyttävä episodi, mutta onko liian näyttävä? Jos näin tapahtuu, haluan kyllä silminnäkijäksi, mutta en ihan lähelle kohdetta!

TERHO AHONEN

Mistä joukot Salpalinjalle? osa 3

Tässä Osmo Kimmon kirjoituksen kolmannessa osassa kirjoittaja päätyy varsin käytännölliseen johtopäätökseen: ”On ajateltavissa, että kenttäarmeijan siirtyminen tehokkaasti viivyttäen Salpalinjalle, olisi voitu toteuttaa niillä joukoilla, jotka olivat käytettävissä.” Kannattaa lukea! Painavaa tekstiä!

Kaikkia Kannakselle keskitettyjä yksiköitä – myös saksalaisia – tarvittiin VKT-linjan torjuntataisteluissa ja Viipurinlahdella, samoin sinne saatuja henkilötäydennyksiä. Mitään helppoa ratkaisua Salpalinjan runkomiehitykseksi ei siis ollut, ehkä lukuun ottamatta 122.Divisioonaa ennen sen sitoutumista torjuntataisteluihin Viipurinlahdella. Tästä huolimatta voidaan olettaa, että vetäytyminen Salpalinjalle sitkeästi viivyttäen ja joukot hallinnassa, olisi ollut mahdollista.

Vastaava operaatio VT-linjalta VKT-linjalle onnistui huolimatta sen lähes olemattomasta vastaanottomiehityksestä. Tosin silloin oli vahvennuksia tulossa, mutta vastaavasti tässä tilanteessa Kannaksella oli merkittävästi enemmän omia joukkoja ja suhde vihollisvoimiin oli tasoittunut. Taistelutaktiikka oli hiottu tilanteen tasalle. Lisäksi rekyylittömät pst-aseet oli jaettu joukoille ja niitä osattiin myös käyttää.

Ongelmaksi jäisi kuitenkin rintaman venyminen Vuoksen alajuoksulta Saimaaseen Laatokan pohjoispuolella taistelevien omien joukkojen suojaamiseksi. Vastapainona olisi kuitenkin ollut Viipurinlahdella taistelevien joukkojen vapautuminen.

Operaatiota voidaan pitää mahdollisena, mutta kuinka pitkään tilanne olisi ollut hallittavissa joukkojen kulumisen kannalta. Lisäksi Saksan reaktiot vetäytymiseen VKT-linjalta olisivat olleet ainakin kielteiset. Mikä vaikutus sillä olisi ollut Saksalta saatavaan apuun, jää avoimeksi kysymykseksi. VKT-linjan pitäminen oli Hitlerin lupaaman tuen ehtona.

Kannaksella Talin-Ihantalan suurtaistelu alkoi 25.6. Neuvostojoukot aloittivat hyökkäyksen myös Viipurinlahdella 1.7. ja tunkeutuivat 5.7. Vuosalmella suomalaisten sillanpääasemaan. Ihantalan taistelut päättyivät 9.7. suomalaisten torjuntavoittoon. Saksalainen 122.D torjui 9.7. neuvostojoukkojen maihinnousuyritykset Viipurinlahdella ja Vuosalmella taistelut vaimenivat 10.7. Neuvostoliiton Karjalan kannaksella olevat joukot saivat 11.7.1944 käskyn ryhmittyä puolustukseen.

Laatokan pohjoispuolella torjuntataistelut päättyivät Nietjärvellä 17.7.1944, jolloin suomalaiset valtasivat takaisin menettämänsä osat U-asemasta ja neuvostoliittolainen 114.D menetti taistelukykynsä.

Laatokan ja sen pohjoispuolen puolustukseen liittyen kenraalimajuri Järvinen sai Päämajassa 8.7.1944 käskyn suunnitella Laatokan rannikkoprikaatin siirron Salpa-asemaan Kivijärven ja Pielisen välisen alueen runkomiehitykseksi sekä valmistautua johtamaan rannikkoprikaatin siirtymistä asteittain.

Tässä Mannerheimin ja Airon allekirjoittamassa käskyssä määrätään lisäksi yhteistyöstä uutta sijoitusta ja materiaalia koskevissa kysymyksissä Tykistön tarkastajan ja Merivoimien komentajan kanssa sekä linnoitustöitä koskevissa kysymyksissä Linnoitustöiden johtajan kanssa (T-5761/5, Kannaksen joukkojen komentajan arkisto).

Laatokan rannikkoprikaatin sijoitussuunnitelma valmistui 28.7. ja yksityiskohtainen suunnitelma 22.8. Laatokan saarilla olleen raskaan kaluston siirto alkoi 3.9. ja välirauhansopimuksen tultua voimaan 19.9. annettiin käsky joukkojen lopullisesta siirtymisestä Salpa-asemaan. (Jatkosodan historia, osa 6, s. 122-123.)

Voidaan ajatella, että tarvittaessa joukkojen vetäytyminen Laatokan pohjoispuolelta Salpalinjalle olisi voitu suorittaa hallitusti jo aikaisemmin, viimeistään Nietjärven taistelujen päätyttyä, tosin raskasta kalustoa ja varastoja menettäen.

Tämä siis siinä tapauksessa, että Laatokan eteläpuolella olisi jouduttu vetäytymään Salpalinjalle ja pitämään asemat Saimaasta Vuoksen alajuoksulle tai viivytetty sieltä Laatokkaa myötäillen siihen saakka, että Laatokan Karjalassa olleet joukot olisivat ehtineet vetäytyä Salpalinjalle. Muistamme, että Salpalinjan puolustus järvialueella tukeutui vahvasti tykistön käyttöön. Tämän takia oli tärkeää saada Laatokan rannikkoprikaatin raskas kalusto miehistöineen siirrettyä ajoissa Salpalinjalle puolustuksen rungoksi.

Kivijärven ja Suomenlahden välisen Salpalinjan osan puolustus perustui normaaleihin jalkaväkiyhtymiin liikkuvine kenttätykistöyksiköineen. Tälle alueelle jatkosodan alkaessa keskitetyt linnoitustykistön yksiköt olivat asemasotavaiheen aikana muodostaneet Syvärin linnoitustykistön, jonka kalusto oli jouduttu tuhoamaan Neuvostoliiton hyökkäyksen alkaessa.

Tapahtuneita tosiasioita lukuun ottamatta tämä on tietysti spekulaatiota ja vaikka suunnitelmia on ollutkin, niin sodassa ne yleensä ensimmäisenä tuhoutuvat. On ajateltavissa, että kenttäarmeijan siirtyminen tehokkaasti viivyttäen Salpalinjalle, olisi voitu toteuttaa niillä joukoilla, jotka olivat käytettävissä. Toki se olisi vaatinut johtajilta huippusuoritusta sekä joukoilta sitkeyttä ja taistelutahtoa, mutta niistä kyllä saatiin näyttöä käydyissä torjuntataisteluissa. 

OSMO KIMMO

Blogin puolesta lämmin kiitos Osmolle em. juttusarjasta! Myös muiden Salpalinja-harrastajien tai muuten Salpalinjasta näkemystä omaavien lyhyet kirjoitukset ovat tervetulleita. Julkaisen mielelläni.  terho.ahonen@haminetti.net