Siipimuurin suojassa

Salpalinjan teräsbetonisten asekorsujen yksittäisistä toiminnallista rakenneosista kallein on tähystyskupu. Sen hintahan on karkeasti kymmenesosa miljoonan markan korsusta. Sen sijaan massiivisin ja samalla painavin asekorsun tai -pesäkkeen osa on mitä ilmeisimmin siipimuuri. Niitä ei ole pelkissä majoituskorsuissa lainkaan, vain siis asekorsuissa ja niissäkin vain sivustatuliasemasta ampuvissa.

Siipimuurin yksiselitteinen tehtävä on sivustatuliasemaan sijoitetussa kantalinnoitetussa teräsbetonikorsussa tai -pesäkkeessä suojata ampuma-aukkoa vihollisen suorasuuntaustulelta. Siksi siipimuuri on aina sijoitettu korsun ampuma-aukon vihollisen puoleiseen reunaan.

Mannerheim-linjan ensimmäisessä vaiheessa ns Enckellin linjassahan säästösyistä konekiväärikorsut pantiin ampumaan suoraan rintamaan. Ampuma-aukot olivat alttiina suora-ammunnalle ja niissä ampujien ”työturvallisuus” ei ollut paras mahdollinen.

Vasta 1932 rakennettuja ensimmäisiä ns. ink-korsuja alettiin sijoittaa sivustatuliasemaan ja niihin rakennettiin vihollisen puolen seinän jatkeisiin siipimuurit. 1938 lähtien vanhoja Enckellin linjan korsuja muutettiin sivustatulta ampuviksi. Työ oli hankalaa ja vaati osin lähes koko uuden korsun valumäärän ja myös erillisiä ”vasikkaratkaisuja”. Vasikka tarkoittaa erillistä kk-aseman uloketta sivuseinälle.

Talvisodan kokemusten perusteella Salpalinjaan rakennettavat konekivääriasemat sekä myös panssarintorjuntatykkiasemat pantiin kaikki sivustatuliasemaan ja ne saivat aina kiinteät siipimuurit suojakseen.

Ampuma-aukkoa suojaava siipimuuri on viiden metrin pituinen vihollisen puoleisen etuseinän jatke. Sillä on paksuutta kaksi metriä. Korkeus muurin tyvessä on sama kuin korsun seinän korkeus, noin viisi metriä madaltuen parilla metrillä muurin kärkeen mentäessä. Ampuma-aukossa siipimuurin näkyvä osan korkeus on kolmen metrin luokkaa. Siipimuurin vihollisen puoli sai vielä vahvistukseksi vahvan suojakiveyksen samalla tavalla kuin korsun seinätkin suojattiin.

Siipimuuri antaa ampuma-aukon seinälle massiivista näyttävyyttä. Jokainen Salpalinjan korsuihin tutustunut ymmärtää, että vihollisen tulosuunnasta on mahdoton ampua suora-ammuntatulta ampuma-aukolle. Esimerkiksi päästäkseen ampumaan korsun tuliaukkoon on panssarivaunun ajettava kiinni panssarikiviesteeseen ja käännettävä tykkitorninsa korsua kohtia. Tuolloin se on itse alttiina kohdalla olevalla puolustajan pst-tulelle.

Konekiväärikorsujen ampuma-aukon yläpuolella oleva korkea otsa vaati luonnollisesti yhtä korkean siipimuurin. Myöhempi kehitysvaihe, valuteräksestä tehdyt kk-kuvut mahdollistivat korsujen maastouttamisen paljon huomaamattomammin. Samalla siipimuurin näkyvä korkeuskin voitiin tiputtaa noin yhteen metriin ja näin säästyi huomattava määrä betonia.

Tämä kuva on Hurtanmaalta kaksoisasekorsun suojaamattomasta siipimuurista. Näkyvän osan korkeus on luokkaa viisi metriä! Tämmöisen näkymän maastouttamisessa ja naamioinnissa on työtä kerrakseen.

Tämä kuva on Harjusta kk-kupupesäkkeestä. Kupu helpottaa maastouttamista ja betonilautajäljistä  voi laskea siipimuurin olevan vain noin yhden metrin korkuinen. Se on huomattavan helppo häivyttää maastoon.

Kertausharjoituksessa Salpalinjassa kylmän sodan aikana

”Tulikasteen” Salpalinjaan tämän blogin kirjoittaja sai kesäkuussa 1972 ensimmäisissä kertausharjoituksissani. Olin silloin 20-vuotias. Ne järjesti Haminassa Kouvolan sotilaspiirin esikunta. Harjoitus oli kohdennettu Haminan sotilasalueelle ja sille osallistui vain reserviupseereita eli se oli vain johdon harjoitus. Ennen tätä olin nähnyt Salpalinjasta korkeintaan Kylmälän aukean panssariestekivet, en mitään muuta.

Mukana oli upseereita monista Salen (sotilasalue) yksiköistä. Sen muistan, että ainakin Miehikkälän pitäjän alueelle Salpalinjaan sijoitetut kaksi torjuntakomppaniaa, Kylmälän ja Myllylammen (nimet kuvaavat sijaintia) komppaniat olivat edustettuna. Ehkä oli Virolahdenkin torjuntakomppanioita, mutta ainakaan päälliköt eivät jääneet mieleeni. En kerta kaikkiaan muista.

Minut oli sijoitettu Miehikkälän Kylmälässä Salpalinjaa puolustuvan torjuntakomppanian sissijoukkueen johtajaksi; aselajikoulutukseni oli rannikkotykistön tulenjohtaja! Vaikka aselaji oli väärä, paikallisuus puolsi minua tehtävään, asuinhan karkeasti reilun 15 kilometrin päässä mahdollisista tulevista taistelutantereistani.

En todellakaan ja valitettavasti valtavan paljoa kyseisestä harjoituksesta muista, vaikka olin tuon viiden päivän harjoituksen varmasti selvin päin. Tuon ajan kertausharjoituskulttuuri oli sen suhteen vielä huomattavan paljon vapaampaa kuin myöhemmin. No, onneksi järki tuli käteen aikanaan kaikille. Niin, yksi syy huonoon muistiin on se, että kaikki kh:ssa tehdyt muistiinpanot ja kartat kerättiin pois ja taltioitiin sotilaspiirin kassakaappeihin. Leima oli salainen.

Salpalinja-yksiköiden osalta en muista kuulleeni minkäänlaista yleisesitystä Salpalinjaa puolustavien ja puolustusta kenties tukevien joukkojen kokoonpanoista, tehtävistä ja vastuualueista. Ei myöskään kerrottu linnoituksen erityispiirteistä, korsutyypeistä, ei juuri mistään.

Torjuntakomppaniaan kuului ainakin kolme torjuntajoukkuetta ja mainittu sissijoukkue. Oliko komppaniassa huoltojoukkuetta tai muuta vastaavaa, en muista. Se on varmaa, että torjuntajoukkueet tukeutuivat teräsbetonikorsuihin, sitä kuinka moneen keskimäärin, en pysty sanomaan.

Kertausharjoituksen viidestä päivästä ainakin yksi paleltiin Ravijoella Harjussa korsussa 181 (nyt sen tiedän, en silloin), panssarintorjuntatykki-, konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsussa. Siellä oli aseet sisällä ja niihin saimme koulutuksen. Kouluttajana oli vihreälaattainen vanha aliupseeri, ylivääpeli tai sotilasmestari. Kesäkuun alussa korsut olivat todella kylmiä. Se on jäänyt paremmin mieleen kuin aseiden toimintojen yksityiskohdat. Voi olla, että asekoulutuksen ohessa meille myös esiteltiin korsun sisätiloja ja laitteita. Mitään en niistäkään tosin muista.

Ainakin yksi päivä uhrattiin varsinaiseen linjan tiedusteluun. Minä sain tiedustelukaverikseni vänr Jorma Tulikouran. Jos en väärin muista, Jomppa asui tuolloin Vehkalahden Husulassa. Kun kävin keskikoulua Haminan yhteislyseossa, Jomppa oli ylemmillä luokilla. No, me saimme allemme sinivihreän vuokratun kuplavolkkarin. Sillä kahdestaan rilluttelimme Säkäjärven ja Kylmälän maisemissa. Tutkimme Jompan joukkueen korsuja ja minun sisseille ylläkkö- ja kätköpaikkoja, yms. Huomionarvoista oli se, että minkäänlaista kouluttajaa, päällystakkia ei mukanamme ollut. Huollosta muistan sen, että kävimme Pitkäkoskella Vuorelan (liikennöitsijä) baarissa kahvilla.

Yhtään en muista minkälaiset kartat meille oli annettu. Muutamassa korsussa käynnistä on mielikuva, joista varmaa on se, että ainakin 304:ssa Kylmälänlammin rannassa kävimme. Voi olla mahdollista, että emme edes kaikkia meille tarkoitettuja kohteita löytäneet. Sen tunnustan, että ei meillä kyllä liioin ollut hajuakaan, mitä pitäisi etsiä ja mitä löytää. Kun yhden korsun löysimme, sitten tiesimme jo enemmän. Kai myös torjuntajoukkueenjohtaja joutui piirtelemään kartalle puolustussuunnitelmiaan.

Koulutuksen ja tiedustelun lisäksi tuosta kertausharjoituksesta muistan myös kantakortit. Nimittäin yksikkömme kantakortit joukkueittain lyötiin eteemme ja meille annettiin mahdollisuus tutkia keitä joukoissamme tositilanteessa taistelisi ja myös puuttua, jos paikallistuntemuksemme perusteella sijoituksissa olisi selviä virheitä.

Kyseessä oli selkeästi paikallisjoukko. Tunsin kymmeniä miehiä koti- ja lähikylistä, jotka oli torjuntakomppaniaan sijoitettu. Heidän ikänsä oli neljänkympin kahtapuolen, minua tuplasti vanhempia. Sen tiedän hyvin, kun nyt jo edesmennyt isäni kuului samaan sakkiin, hän oli silloin 43-vuotias. Johtopäätös on se, että reservin vanhinta päätä tuolloin Salpalinjaan miehistön osalta syötettiin!

Suurin osa silloin Salpalinjaan sijoitetusta miehistöstä ainakin Miehikkälässä ja Virolahdella oli maataloustaustaista. Koneellistuminen ei ollut vielä maataloudessa 1970-luvun alussa niin pitkällä, etteivätkö nuo sotilaat olisi sitkeitä ja vahvoja olleet. Mutta vähemmällä ruumillisella työllä itsensä elättäneet olisivat joutuneet sitten Salpalinjan sotatoimissa tiukemmalle, jos niin olisi käynyt.

Tuo johdon kertausharjoitus sai jatkoa seuraavana vuonna Pahkajärvellä, jolloin ”reserviin” kutsuttiin myös yksikköjemme alipäällystö. Silloin keskityttiin ainakin ammuntoihin, ase- ja miinakoulutukseen. Ja silloin jo minäkin osasin kokeilla, miten isot pojat kertausharjoituksissa oikein harjoittelee. Uskaltaisin väittää, että sen koommin ei Salpalinjaan ole reserviä koulutettu.

Kirjoitin tämän jutun hatarana muistitietona nyt ylös, kun en ole sitä älynnyt aiemmin tehdä. Ehkä tarina suurine puutteineenkin hieman heijastaa sitä aikaa, jota tuolloin todellisen kylmän sodan aikana rautaesiripun helmassa elettiin.

Upseerioppilaat Salpalinjalla

Reserviupseerikoulun oppilaat ovat kolmessa vuodessa nouseet yhdeksi merkittävimmäksi ”asiakasryhmäksi” Salpalinjalla. Ensi sunnuntaina menee 4000 upseerioppilaan raja rikki, kun Kärkikomppania perehtyy Salpalinjaan Virolahden Ravijoella Harjun ja Ventonvuoren maisemissa.

Upseerioppilaiden koko kurssia kattavat opastukset Salpalinjaan alkoivat 13.11.2011. Kurssi 239 oli ensimmäinen, joka tutustui kokonaisuudessaan itärajamme puolustuslinnoitukseen. Nyt on menossa kurssi 245. Sen perehdyttäminen alkoi eilen, jolloin tarkistuslaskennan mukaan 203 upseerioppilasta 17 opastusryhmässä tutustui kolmen tunnin ajan linnoitukseen.

Salpalinjaan tutustuminen on  osa ru-kurssin sotahistoriallista pakettia ja nimenomaan sen käytännön osuutta. Aiemminhan osa kurssista teki sotahistoriallisen matkan Karjalan kannakselle, mutta eri syistä siitä luovuttiin. Tilalle tuli Salpalinja, johon nyt vakiintuneen käytännön mukaan RUK:n kurssiyksiköt tutustuvat ns. kiinnioloviikonloppuina.

Vaikkakin Salpalinja on nykysodankäyntiä ajatellen vanhentunut, ei upseerioppilaiden käynnin peruste jää vain historian varaan.

- Linnoituksesta löytyy loistavia esimerkkejä tähän päivään. Maaston käyttö, suojautuminen, naamiointi ja tulenkäyttö ovat asioita, joita voidaan mainiosti soveltaa nykypäivän taistelussa. Näin linnoitteesta on opiksi otettavaa historian ohella myös sotataidollisesti, sanoi joulukuussa 2011 ilmestyneessä Kymen Salpa –lehdessä silloinen kurssinjohtaja Saku Muona.

Upseerioppilaiden opastukset toteuttaa Salpavaellus-organisaatio vapaaehtoisena maanpuolustustyönä. RUK ja sen oppilaskunnan kannatusyhdistys maksaa pienen opastuspalkkion Salpavaellukselle. Varat on käytetty viikko jälkeen juhannuksen vuosittain järjestetyn suurelle yleisölle tarkoitetun vaellustapahtuman kuluvajeen kattamiseen ja opastusmateriaalin tuottamiseen. Nyt eilen otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön oppaille hankitut yhtenäiset tunnukset, opastusliivi ja päähineet.

Opastukseen sitoutuneet vapaaehtoiset maanpuolustusharrastajat tulevat laajalta alueelta. Opastusoperaation johtajana Salpavaelluksen puolelta tämän blogin kirjoittaja ei voi kuin hattua nostaa sille uskollisuudelle, velvollisuuden tunnolle ja ammattitaidolle, jota oppaat työssään osoittavat. Kaiken aikaa joukkoon koulutetaan uutta verta helpottamaan mukana olevien työtaakkaa. Nyt RUK:n yksikköjärjestelyjen jälkeen enimmillään oppaat käyttävät opastukseen kymmenen viikonlopun päivää vuoden aikana. Edellisvuosina käytettiin opastuksiin kaksi päivää enemmän.

Vapaaehtoistyön näkökulmasta yksi merkittävä motiivi oppaiden työlle on iskostaa nuoriin miehiin ja naisiin Salpalinjan kautta sitä valtavaa maanpuolustustahtoa, jota se sotavuosilta yhä heijastaa. Salpalinja-opastukset upseerioppilaille ovat myös aatteellista maanpuolustustyötä parhaimmillaan. Tätä tukee Salpalinjan perinneyhdistys, jonka painattamaa kahta eri Salpalinja-esitettä jaetaan oppilaille muistin tueksi.

On myös nähtävä upseerioppilaiden perehdyttäminen Salpalinjaan myös linnoituksen pitkän tähtäimen markkinointityönä. Kun aikanaan vuosien kuluttua varusmiesikäluokkiensa parhaimmistoa edustavat reserviupseerit omissa työtehtävissään esimiesasemissa etsivät alaisilleen sopivaa tyky- tai muun virkistysmispäivän ohjelmaa, ei ole kaukaa haettu, että kohteeksi juolahtaisi Salpalinja mieleen. Se merkitsisi asiakkaita Salpalinjaa esitteleville museoille ja ohjelmapalveluyrityksille. Sillä taas on yhteiskuntataloudellista merkitystä.

Kaikesta edellä kerrotusta voi vetää johtopäätöksen, että RUK, sen oppilaskunnan kannatusyhdistys ja Salpavaellus tukijoineen, erikseen mainiten Harjun Oppimiskeskus tekevät merkittävää yhteiskunnallista työtä. Siinä on etuoikeus olla mukana niin tämän kirjoittajalla kuin kuvassa olevilla oppailla ja nimeltä mainiten myös niillä, jotka eivät kuvauspäivänä opasvuorossa olleet.

Kuvateksti: Salpavaelluksen RUK-oppaat isänpäivänä 2014 Virolahdella. Vasemmalta opaskokelaat Sirpa Huttunen LPR ja Heikki Rongas Miehikkälä sekä ryhmäoppaat Hannu Ilves ja Kari Tahvanainen Luumäki, Heikki Savolainen, Jukka Lappi ja Erkki Rikkola Virolahti, Kari Suoknuuti Miehikkälä, Esa Punkkinen Virolahti, Antti Vanhoja ja Hannu Lavonen Miehikkälä, Antti Katainen Lahti, Kauko Tykkyläinen Hamina, Osmo Kimmo Helsinki / Miehikkälä, Jorma Mänttäri ja Matti Kuukka Luumäki, Mauno Sirén LPR, Jarkko Tawast Hamina ja Juha Huttunen LPR . Opastusvuorossa kuvauspäivänä eivät olleet ryhmäoppaat Petri Rajajärvi Virolahti, Sami Forsström Hamina, Antti Lankinen Luumäki ja Juha Kilpeläinen Lahti. Kuva Terho Ahonen.

Salpalinjan matkailuajatuksia Kotkassa 3.11.2014

Minua pyydettiin mukaan tänään Kotkassa järjestettävään kasvuyrittäjätapahtumaan kertomaan ja keskustelemaan asioista luontomatkailuyrittäjän näkökulmasta. Minun tuli valmistautua sanomaan jotain neljästä kysymysalueesta. Se mitä minulta tänään iltapäivällä ehkä kysytään, käy ilmi seuraavasta ja myös se, mitä ehkä niihin vastaan. Vaikka keskustelu ei sujuisikaan käsikirjoituksen mukaan, niin tässä on kuitenkin osaksi kokemusta ja opiksi otettavaa, ainakin niin että noin ei kannata missään tapauksessa kenenkään toisen tehdä.

1. Mikä sai sinut ryhtymään luontomatkailuyrittäjäksi?

Vastaus: Reserviupseerina olin ja olen kiinnostunut maanpuolustusasioista. Miehikkälässä avattiin 1987 Salpalinjaa esittelevä museo, nykynimeltään Salpalinja-museo. Kaksi vuotta myöhemmin 1989 museo kehitti yhteistyössä Miehikkälän kunnan elinkeinotoimen kanssa ajatuksen tutustumisesta Salpalinjaan vaelluksin museoalueen ulkopuolella. Tulin lähteneeksi yhden päivän kestäneelle vapaaehtoisten Salpalinja-oppaiden perehdyttämiskurssille. Homma vaikutti kiinnostavalta.

Keikkoja ei ollut joka kesäkään. Kunnes Miehikkälän elinkeinoasiamieskin huomasi, ettei vaellustoiminnasta tule kuntavetoisena mitään ja alkoi penämään, että enkö minä voisi ottaa hommaa hoitaakseni.

Olin silloin maanviljelijä ja osa-aikainen toimittaja Etelä-Saimaassa ja päädyin siihen, että meneehän se kolmaskin homma siinä ohessa, varsikin kun oli pelko, että toimittajan työ saattaa lehtien keskittymisen myötä loppua. Maaseudulla on oltava nöyrä, kun ei ole yhtä kokopäivätyötä, elanto pitää koota monesta osa-aikatyöstä, muru kerrallaan.

Rekisteröin Korsumatkat –Bunker Tours –toiminimen kaupparekisteriin loppuvuodesta 1995 ja ensimmäinen keikka oli toukokuussa 1996. Erikoistuin puhtaasti Salpalinjan esittelyyn puolesta päivästä reiluun vuorokauteen kestävillä vaelluksilla. Ajatus oli tehdä työtä osa-aikatoimisesti ja käytännön syistä se ajoittui sulanmaan kauteen toukokuusta –lokakuuhun.

Osa-aikaisen toimittajan työn lopetin syksyllä 1997, osin siitäkin syystä, että jokainen alueen navetan pääty oli jo kertaalleen kuvattu! Kynähomma vaihtui kevättalvesta 1998 alkaen kokopäiväiseksi sahatavaran jatkojalostamiseksi osakasyrittäjänä Miehikkälään perustetussa osakeyhtiössä. Silti jatkoin matkailuyrittämistä siltä osin kuin kauppaa syntyi ja olihan sitä väsyneelle miehelle sivutyöksi ihan tarpeeksi, vaikka rankkaa se kieltämättä oli. Omaa vapaa-aikaa ei ollut lainkaan. Mutta silloin kunto hämmästyttävästi kesti.

2. Miten luontomatkailu on kehittynyt näiden vuosien aikana: onko tullut uusia ryhmiä, ovatko tarpeet muuttuneet, mitä muutoksia uskot lähitulevaisuudessa tapahtuvan?

Vastaus: Ensimmäiset vuodet olivat lähes pelkästään edellä kuvaamiani vaelluksia ja merkittävä osa niistä yli yön kestäviä, majoitteena varmasti mieliinjäävä teräsbetonikorsu ja muutenkin toimittiin kenttäoloissa. Vähitellen yön yli vaellukset ja saunomiset erämaajoen varrella jäivät pois ja edes koko päivän kestävää vaellusta en ole tehnyt enää moneen vuoteen. Nyt maksimikesto on 4-5 tuntia, 3-5 kilometriä! Siis ihmisten luontoretkeen käytettävissä oleva aika on selvästi lyhentynyt. En osaa sanoa miksi, ehkä kenttäkäymälä, sääsket ja mäkäräiset ovat muotitermiä käyttääkseni nykyihmisten mukavuusalueen ulkopuolella.

Osanottajien palaute on edelleen mieltähykerryttävää, aina ennakko-odotukset on pystytty ylittämään yllin kyllin – Salpalinja vie mennessään. Pitää olla tosi huono opas, joka pystyy Salpalinja-elämyksen pilaamaan!

Voi olla, että lähitulevaisuudessa on entisestään tiivistettävä luontomatkailutuotetta, ainakin Salpalinjan kaltaista sotahistoriapakettia. Kesto joku 2-3 tuntia pakottaa lyhentämään maasto-osuuden johonkin 1-2 kilometriin ja tiivistämään sanottavaa kaikkein oleellisimpaan ja linjan kiintoisimpiin näkökulmiin.

3. Tärkeimmät oppisi yrittäjävuosilta?

Vastaus: Luontomatkailupakettia tuottavan pienyrittäjän on oltava moniosaaja. On osattava tuotteistaa, markkinoida, myydä ja ennen kaikkea toteuttaa tuote turvallisesti ja mielenkiintoisesti. Lisäksi toteutusvaiheessa on selkeästi johdettava sitä ryhmää, jolle aiot laskun lähettää. Yrittäjän vastuu on suuri ja se on kannettava. Onnistuminen on mahdollista, kun valmistautuu ja ennakoi asiat huolellisesti. On osattava asiansa ja silti on oltava nöyrä asiakkaiden palvelija; se kaikkein vaikeinkin asiakas on oikeassa, vaikka olisikin itse piru!

Yrittäjän pitää tehdä edellä sanotusta moniosaamisesta huolimatta itse vain ne asiat, jotka varmasti osaa. Mitä et osaa, pitää ostaa siltä joka osaa. Rahastettavassa tuotteessa ei saa olla heikkouksia, korkeintaan liian halpa hinta!

4. Mitä sinun mielestäsi pitäisi tehdä Kaakon Rannikon, Etelä-Kymenlaakson kuntien matkailun? Mikä oma ajatuksesi on?

Vastaus: Edelleen Salpalinja-matkailun osalta suurin ongelma on kohteen tuntemattomuus. Salpalinjaa ei tunneta. Ja vaikka nimen olisikin kuullut, se ei vielä sano mitään, se ei herätä minkäänlaista intohimoa. Kohteen tiedottaminen ja markkinoiminen sekä tietysti jatkuva tuotekehittely vaati vielä paljon paljon työtä. Paljon on saatu aikaan, mutta vielä työtä riittää. Yrittäjä yksin ei pysty tuota kaikkea tekemään. Salpapolku on iso apu, joka sentään mahdollistaa liikkumisen kohteessa.

Minun yksi konkreettinen esimerkki edellä olevasta on oma Salpalinjan salat –blogini, se on tämä näin jota nyt luet. Siinä olen yrittänyt kertoa monilta kanteilta Salpalinjasta. Reilussa 4,5 vuodessa sanoma ei ole ehtinut vielä vaikuttaa minun omien tuotteitteni kysyntään, mutta ehkä muiden jo on, vaikkapa vapaaehtoistoiminnan yhden kauniin hedelmän, Salpavaelluksen kasvavaan suosioon. Blogissani on piipahtanut yli 29 000 eri kävijää, joista joka toinen on jäänyt enemmän tai vähemmän koukkuun, tullut ainakin sen toisen kerran lukemaan Salpalinja-tietoutta. Sitä löytyy noin 250 eri kirjoituksesta. Blogissa on tuhdin romaanin verran luettavaa. Siihen määrään olisi tarvittu aika monta yhden tai kahden palstan lehti-ilmoitusta! Blogi ei ole maksanut kuin tekemisen vaivan.

Kysyntää ei ole ilman tarjontaa. Olen vuodesta 1996 lähtien ensimmäisenä Suomessa ja näihin päiviin saakka käytännössä yksin ja ainoana yrittäjänä Kymenlaaksossa tarjonnut Salpalinja-elämyksiä kaupallisesti. Yhden osa-aikaisen toimijan näkyminen on pientä. Siksi meitä pieniä toimijoita pitäisi olla selvästi enemmän, jolloin tarjontakin näkyisi paremmin. Asiakas käy parhaiten niiden yrittäjien koukkuun, joilla on makeimmat syötit. Markkinatalous huolehtii, ketkä pärjäävät, ketkä eivät. Tilaa on vaikka kuinka, kun muistamme, että jokainen yrittäjä käytännössä itse hankkii asiakkaansa. Se ei ole muilta pois. Yhteistoiminta yrittäjien välillä voi olla voitoksi kaikille.

Luontevin tapa lähteä yrittäjäksi on tehdä se oman harrastuksen jatkeeksi. ”Lajitaidot” sinulla jo silloin ovat. Ja kun muistat, että aloitat varovasti. Jos sinulla on päätyö, pidä se ja rahoita sillä yrittäjyytesi alku. Jos ja kun alkaa näyttää, että harrastus on kääntymässä elinkeinoksi, mieti vielä kerran ja päätä sitten, mitä elämälläsi teet.

Jos elämäsi tuntuu tylsältä, kokeile yrittämistä, vaikkapa vain osa-aikaisesti, ainakin aika menee nopeasti; laskujen eräpäivät vilisevät silmissä.

Koulutusta valmiiksi yrittäjäksi ei ole. Valitettavasti tulevaisuudessakin on niin, että jokaisen on tehtävä omat virheensä ja opittava niistä. Kaikkinainen tieto ja kokeneempien neuvojen kuunteleminen auttaa siinä, että tekemäsi virheet ovat korjattavissa ja opiksi otettavissa.

Terho Ahonen

Korsumatkat - Bunker Tours -toiminimi