Vapaaehtoinen reservi???

Ihmisten eliniän pitenemisen myötä eläkkeelle siirtymisen ikärajaa on juuri Suomessa sovittu nostettavaksi 63:sta 65:een vuoteen ja halukkailla on ja on ollutkin mahdollisuus jatkaa työntekoa pitempäänkin.

Miten on laita asevelvollisuuden osalta? 60 vuotta on kenraaleja lukuunottamatta ehdoton yläraja, vaikka sopiviin tehtäviin ”kenttäkelpoisuutta” ja halua vielä olisikin. Suomen kenttäarmeijaa on supistettu ja siellä ei ole tehtäviä edes kaikille asevelvollisillekaan.

Vapaaehtoinen maanpuolustusharrastus lähinnä Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen kautta (MPK) rajoittuu ymmärtääkseni sekin asevelvollisuusikäisiin.

Yli kuusikymppisille ei ole juuri tilaisuutta purkaa maanpuolustushaluaan muuten kuin osallistumalla reserviupseeri- tai reserviläiskerhojensa kuukausikokouksiin, sikäli kuin niitäkään on.

Heitänpä ilmaan ajatuksen, jota varmasti moni muukin on pohtinut. Miten olisi eräänlaisena kotijoukkona, nykyajan suojeluskuntana Vapaaehtoinen reservi, olkoon työnimilyhenteenä vaikkapa VERES? Sen yhteys puolustusvoimiin voisi olla jotain samanlaista kuin suojeluskunnilla aikanaan. Puolustusvoimissa tunnetaan nykyisin paikallispataljoonat. Vapaaehtoinen reservi voisi olla näille hyödyllinen työkalu.

Vapaaehtoinen reservi olisi nimenomaan paikallisjoukko, jolla parhaimmillaan voisi olla riveissään laajaa elämänkokemusta ja ennen kaikkea pettämätöntä paikallistuntemusta sisältävä patrioottinen kaarti kokeneita, käyttökelpoisia, motivoituneita, mutta viralliselle puolustusvoimille yli-ikäisiä miehiä ja miksi ei myös naisia. Tämä joukko voisi olla äärimmäisen hyödyllinen tilanteessa, jos, kohtalo meitä siltä varjelkoon, paikkakunnalle sijoitettaisiin puolustusvoimien joukkoja valmistautumaan taisteluun. Tällaisen joukon paikallistuntemus ei voi olla milloinkaan samaa, kuin siellä kenties ikänsä asuneilla ja lähes kaikki metsät kolunneilla paikallisilla oppailla, ”konsulteilla”, neuvonantajilla.

VERES voisi olla käyttökelpoinen aputyökalu evakuoimiseen tai kauempana sotatoimista mihin tahansa kotirintaman puolustukseen, vartiointiin tai valvontaan liittyviin tehtäviin.

Otan esimerkiksi vaikkapa Salpalinjan. Sen tuntijoita alkaa olla siviilissä melkoinen liuta pitkin itärajaa, ainakin sen eteläisimmässä päässä. Mutta vastaavaa paikallistuntemusta ei välttämättä ole puolustusvoimilla. Mikä estäisi Salpalinjan rakenteita käyttämästä taistelutoimiin, jos ne siihen soveltuisivat tai niiden olemassa olo tiedettäisiin; paikalliset Salpalinja-asiantuntijat kyllä tietävät. Tiedän, että tälläkin hetkellä useat vapaaehtoiset tutkivat Salpalinjan yksityiskohtia maastossa omaksi ilokseen. Miksi tuota tietoa ei ohjattaisi, kanavoitaisi yleiseksi hyödyksi.

Ja itse asiassa voin sanoa, että Salpavaelluksen noin 25 Salpalinja-oppaan osasto on käytännön esimerkki edellä sanotusta. Se on eräänlainen valmiusjoukko jo nyt, mutta vailla mitään statusta, virallista asemaa. Reserviupseerikoulu tätä osastoa onneksi jo käyttääkin hyväkseen, hyvässä mielessä.

 

En nyt osaa heti sanoa, miten käytännössä vapaaehtoinen reservi pantaisiin kokoon ja kuka sen tekisi. Mutta jos tarkoitus ja mielekäs tehtävä ao. joukolle olisi olemassa, niin kaikki muut asiat olisivat vain järjestelykysymyksiä. Aseita ja patruunoita tämä joukko ei tarvitsisi. Sen tärkein ase ja voima olisi nimenomaan paikallistuntemus!

Kyseiseen joukkoon voitaisiin sijoittaa myös ne asevelvollisuusikäiset paikkakunnan ihmiset, joille ei löydy sota-ajan sijoitusta, sa-tehtävää. Toiminta voisi antaa uutta puhtia ukkoutuville reserviupseeri- ja reserviläiskerhoillekin. Suurimpana motivaattorina tähän toimintaan mukaan tuleville olisi oman koti- ja asuinpaikkansa puolustamiseen valmistautuminen pahan päivän varalta. Se on valtava voima ja tarvittaessa myös iso apu puolustusvoimille ja maanpuolustukselle. Suomella ei voi olla varaa jättää tätä potentiaalia käyttämättä!

Keskustelua, vai olenko ihan metsässä?

Terho Ahonen

Salpalinjan salat blogisti