Salpalinjan yhtenäisyys on epäyhtenäisyydessä

Salpalinja käskettiin rakentaa yhtenäiseksi Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Karjalan kannaksen jatkeella lyhin tie puna-armeijalle Helsinkiin olisi ollut juuri tuon alueen kautta. Mannerheim piti sitä kaikkein tärkeimpänä linnoitettavana alueena ja samalla myös vaarallisimpana Suomen kohtalon kannalta. Linnoittamalla sen vahvasti hän varmasti ajatteli Stalin olevan pakotettu etsimään kiertoreittejä, jotka taas olisivat kenties antaneet tuiki tärkeää aikaa puolustusjärjestelyihin.

Ja aikahan Stalinilla oli kortilla sotien aikaista ilmaisua niukkuudesta käyttääkseni. Hänellä ei ollut aikaa rajattomasti käyttää Suomen valtaamiseen, kun tärkeimmät kohteet hänen ehtyville hyökkäysvoimille olivat Keski-Euroopassa, Berliinissä. Seuraava kappale on suora lainaus  kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puheesta Miehikkälässä 29.6.2014:

”Hyökkääjän voima oli kulunut loppuun. Neuvostojoukkojen komentaja Govorov pyysi johdoltaan lisää joukkoja edetäkseen tavoitteeseensa Kymijoelle. Stalin määräsi 12.7.1944 hyökkäykset pysäytettäväksi. Tuota määräystä antaessaan Stalin otti huomioon, että suomalaisten talvisodan jälkeen rakentama ja kesän aikana viimeistelty Salpalinja olisi läpäistävä  määrittämänsä tavoitteen saavuttamiseksi. Tuohon ponnistukseen Neuvostoliitolla ei enää ollut aikaa. Oli tyydyttävä osavoittoon ja kiirehdittävä kohti Keski-Eurooppaa, jossa II Maailmansota tullaan ratkaisemaan.”

Mutta palataanpa tuohon Salpalinjan yhtenäisyyteen sen yhtenäiseksi käsketyllä osalla Suomenlahden ja Salpausselän välillä. Minun linnoitusammattilaisilta saamani käsityksen mukaan yhtenäisyys tällä 50-60 kilometriä leveällä kannaksella tarkoitti yhtenäistä taistelu- ja yhteyshautaverkostoa ja yhtenäistä panssariestettä, nimenomaan kiviestettä. Jälkimmäinen pitänee paikkansa muutamia esteiksi jo sinällään sopivien luonnonjyrkänteiden eteen jätettyjä pätkiä lukuunottamatta. Totuus on nähtävissä maastossa.

Sen sijaan taistelu- ja yhteyshautaverkoston osalta asia on nyt ilman alkuperäiskarttoja osittain uskon varassa. Ainakin pelloilta haudat on luotu viljelyksien tieltä umpeen tai niitä ei ollut välttämättä edes vielä kaivettu. Mutta metsissä liikkuessa on hyvin helppo uskoa, että yhtenäisyys kyllä tältäkin osin toteutui.

Kestolaitteiden, siis teräsbetonikorsujen ja –pesäkkeiden sekä luolien osalta yhtenäisyys on jo suhteellisempaa. Salpalinjan puolustuksen runko nojaa konekiväärien yhtenäiseen, maanpinnanmyötäiseen sivustatuliverkkoon. Tuo yhtenäisyys tuskin täysin toteutuu edes tässä puhutulla linnoituksen yhtenäisellä osuudella, vaikka konekiväärikorsuja ja – pesäkkeitä olisi täydennettykin sadoilla kenttälinnoitetuilla kk-asemilla, niitähän Salpalinjaan tehtiin 1250 kappaletta.

Linnoituksen yhtenäisyydellä ei välttämättä tarkoitettukaan sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, siis linnoituslaittein saavutettua yhtenäisyyttä. Tuossa aiemmin viittasin luonnonjyrkänteisiin panssariesteenä. Maastonkäyttö on siis hyvin tärkeä osa linnoittamista. Maasto voi olla suoranainen este tai se ohjaa hyökkäystä puolustajan toivomaan suuntaan. Jos maasto on sinällään este, minkä ihmeen takia sitä pitäisi lisää linnoittaa. Tiettömät metsäalueet, suot, mäet, louhikot ja vesistöt olivat nopeaan massiiviseen rintamahyökkäykseen moottoroiduilla joukoilla aivan varmasti rajoittavia esteitä. Pakkastalvella tietysti vähemmän kuin sulan maan aikana. Sen takia vesistöjen ja soiden länsirannat on varustettu mm. kiviestein.

On selvää, ettei viime sotien aikana supervallallakaan ollut sellaista kalustoa, jonka se olisi voinut laittaa eteen raivaamaan erämaihin tieverkkoa, hyökkäysuraa. Huonostikin puolustukseen varustautunut armeija olisi sitä pystynyt häiritsemään. Siksi on luonnollista, että Salpa-asema on rakennettu vahvimmaksi juuri niissä maastonkohdissa, jotka olivat luontaisia hyökkäysuria, joko valmiita teitä tai peltoaukeita. Viime mainittujakaan ei yhtenäisinä tuohon aikaan ollut.

No, miksi sitten Salpalinjaan on rakennettu esimerkiksi juuri panssarikiviesteet yhtenäisiksi, vaikka todennäköisyys niiden tarpeeseen jossakin Miehikkälän ja Ylämaan välisessä erämaassa oli vähäinen? Itse asiassa juuri noilla tiettömillä taipaleilla kiviesteet ovat turhankin massiivisia ja jopa liian isoista kivistä tehtyjä!

Uskallan tässä ääneen ajatella, että kun vihollistiedustelu hyvin tiesi linnoituksen kulun myös syvällä metsissä, niin se tajusi, että umpimetsässä hitaan etenemisen lisäksi vastassa oli ylipääsemättömiä esteitä ja niitä suojaamassa sielä täällä myös kantalinnoitettuja asekorsuja sekä tietysti joukkoja. Hyökkäysura oli poikki sielläkin. Eli linnoittaja päätteli, että vihollisen kannattaa sittenkin suunnata hyökkäysvoimansa luonnollisiin hyökkäysuriin. Ja ne puolustaja sulki hyvinkin tiiviillä ja yhtenäisellä linnoitusrakenteella.

Linnoitussuunnittelulla, rohkenen sanoa, myös tässä mielessä ohjattiin hyökkääjää puolustajan kannalta kaikkein vahvimpia asemia kohti.

Tämä jutun johtopäätös: puolustuslinnoitus voi olla yhtenäinen olematta sitä sananmukaisesti.

Uutisella ja uutisella on väliä

Viime talvena Helsingin Sanomat teki jymyuutisen siitä, että puolustusvoimat oli pitänyt kylmän sodan aikana Salpalinjan teräsbetonikorsuja kunnossa. Teräsovien saranoita oli rasvattu ja ruosteisia kohtia oli maalilla paikattu! Minä en nähnyt tässä mitään uutista, kun asia oli ainakin täällä ”etulinjassa” täysin tiedossa.

Ja mitä ihmeen uhkaa puolustuslinnoituksen vähäisestä kunnossapidosta syvällä sisämaassa on kenellekään, ei ainakaan rauhanomaista rinnakkaiseloa korostaville naapurimaille! Hyökkäyssotaan soveltuvia linnoituksia ei käsittääkseni ole olemassakaan, ellei panssarivaunuja sellaisiksi lasketa.

Vanhana lehtimiehenä haistoin todella merkittävän uutisen kaksi viikkoa sitten Salpavaelluksen päätösjuhlassa puhuneen itärajan asiantuntijan, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelon puheessa. Hän totesi yksiselitteisen painokkaasti, että Salpalinja täytti täydellisesti tehtävänsä, niin jo välirauhan aikana 1940-41 kuin kesällä 1944 ja vieläpä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin. Se esti olemassa olollaan Suomen miehittämisen!

Vaelluksen entisenä tiedottajana tajusin, että lyhennelmä Koskelon puheesta pitää ehdottomasti lähettää Suomen tietotoimistolle ja Hesarille sekä Ylen ja MTV3:n uutistoimituksiin. Tässä on se paikka ja sanoma, jolla Salpalinja ja sen merkitys nostetaan suomalaisten tietoisuuteen. Olihan kaiken lisäksi sopivasti 70 vuotta kulunut kesän 1944 torjuntaisteluista.

Lisäsin samaan referaattiin myös pätkän Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtajan Mikko Halkilahden puheesta, jossa hän vetosi puolustusmäärärahojen tason noston puolesta esimerkkinä juuri Salpalinja aikanaan. Viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon tuloksekas ilmentymä Salpalinja yhdistettynä nykypuolustuksen tasonnostovaatimukseen tukivat mielestäni erinomaisesti toisiaan. Tahto ja teot kulkevat käsikädessä. Siinä olisi ainekset uutiseen.

Mutta eipä ollut tiedotteesta ainesta uutiseen. Pettymykseni oli suuri, kun havaitsin, että Salpalinjan merkityksessä kenraalin sanomana ei ollut mitään uutista. Missään en nähnyt riviäkään lähetetystä referaatista. No, korjaan sen verran, että pääosin Miehikkälässä ja Virolahdella ilmestyvä paikallislehti Kaakonkulma paikalla olleena siteerasi Koskelon puhetta. Ei muut.

Olin siis täydellisen väärässä. Se että Salpalinja on täyttänyt täydellisesti tehtävänsä, ei ollut mikään uutinen. Ei, vaikka se ensimmäistä kertaa näin selväsanaisesti esiin tuotiin. Ei, vaikka sanojana oli tunnettu kenraali. Ei, vaikka tuona päivänä ei tapahtunut mitään lähellekään tuon arvoista uutista. Silti tuon päivän sähköiset uutiset ja seuraavan päivän lehdet olivat täynnä ties mitä, tässä tapauksessa minun näkökulmastani täysin toisarvoista palstan täytettä. Minä olisin ollut tyytyväinen yhden palstan pikkupätkään Salpalinjasta, mutta ei sitäkään, ei mitään!

Kyllä minä tiedän, mikä on uutinen. Se on uusi, ajankohtainen, merkityksellinen (tärkeä), läheinen ja ihmisiä kiinnostava asia. Sitä paitsi uutisessa ei tarvitse olla kaikkia noita osia yhtä aikaa.

Koskelon puheessa minusta olivat kaikki nuo elementit. Hänen kannanottonsa oli uusi ja selväsanaisin koskaan (tähän mennessä julkisesti sanottuna) Salpalinjan merkityksestä. Hänellä oli siihen painava asema Salpalinjan ja itärajan puolustuksen tuntevana ammattisotilaana. Aihe on erityisen ajankohtainen Ukrainan kriisin aiheuttamana turvallisuuskeskusteluna Suomessa. Maan turvallisuus kiinnostaa ja pitää kiinnostaa kaikkia suomalaisia. Itärajan tuntumassa, Salpalinjan vaikutuspiirissä asuu satojatuhansia suomalaisia. Se on siis läheinen monelle jo siksikin. Uutisen kriteerit olivat täydellisesti olemassa.

Mitä asialle voi tehdä ja mitä tämä vuodatus auttaa. Vastaus on, ei mitään. Ei auta muu kuin vain yrittää jaksaa levittää Salpalinjan sanomaa edelleen pienissä erissä pienin askelin. Isot erät ja isot askeleet eivät ylitä uutiskynnystä.

Tämä on vähän sama kuin aikanaan paikallisena lehtimiehenä seurasin täkäläisten pikkukuntien kunnanvaltuustojen kokouksia. Eniten keskustelua valtuutetuissa herättivät silloin markka-aikana muutaman markan koiraveron korotukset. Koiraveron määrä saattoi olla 20-40 markkaa vuodessa. Sen sijaan satojentuhansien markkojen hankkeet, puhumattakaan miljoonista, menivät läpi ilman puheenvuoroja! Miksiköhän? Vastaan kaiken varalta itse: Pienet asiat ymmärrettiin, isoja ei!

Tavoitetaso saavutettiin, työ jatkuu Salpavaelluksella

21. Salpavaellus on takana. Se sisälsi paljon tekemisen riemua, mutta myös sattuu ja tapahtuu -juttuja. Päällimmäisenä on ilo siitä, että viime vuoden jo silloin mieliä hivellyt 162 hengen kävijämäärä kasvoi edelleen nyt jo 203 vaeltajaan. Se on huippuluku kymmenen vuoteen. Tästä olen unelmoinut tiedottajana syksystä 2009, kun tehtävän 12 välivuoden jälkeen otin vastaan. Nyt tänä vuonna hyvänä tiedottajana jo oli res.vänr. Emilia Ristola.

Syitä suosioon on monia. Yksi voi olla vuodesta 2010 aloitettu vahva tiedottaminen. Siihen kaksi blogia alempana Suomen Reserviupseeriliiton puheenjohtaja Mikko Halkilahti ottaa kauniisti kantaa. Osana sitä ovat viime syksynä uudistetut omat nettisivumme. Siellä on käynyt viime marraskuusta lähtien yli 10 000 kävijää.

Erityisen ilahtunut olen nimenomaan Suomen Reserviupseeriliiton (RUL) panoksesta suojelijana. Se ei ollut rahaa eikä työvoimaa telttojen pystytyksessä. Se oli paljon näkyvyyttä ja sitä kautta myös henkistä tukea meille järjestäjille. Ja vielä mitä. Liitto laittoi maastoon ”tunnustelijoiksi” korkeimman johtonsa, puheenjohtajansa, I varapuheenjohtajansa, toiminnanjohtajansa ja kaksi liittohallituksen jäsentä. Siitä olemme hyvillämme. Tuore palaute heiltä on, että ”Meille RUL:n porukoille viikonlopusta jäi TODELLA HYVÄT tunnelmat.”

Symboliikkaa tai ei, RUL halusi myös antaa Salpavaelluksen ydinjoukolle tai sellaiseksi rinnastettavalle myös oman esineellisen tunnustuksen. Joukostamme kymmenen miestä sai kirveen ja teki meistä sananmukaisesti kirvesmiehiä. Vaikkakin palkinto on ymmärrettävä kiitoksena, minä haluan ymmärtää sen myös, että toiminnassamme on kehuista huolimatta kirveelle töitä.

No nyt on syytä muistuttaa, että saamamme lahjus on hyvin pieni ja lyhytvartinen retkikirves. Sillä pystyy tekemään vain pieniä askareita. Ja sen tunnustan, sellaiseen on suuri tarve, monet pienet asiat tarvitsevat juuri tuon kokoista työkalua. Isot asiat ovat näet aina kasa pieniä sellaisia. Kun pienet asiat ovat kunnossa, ovat isotkin.

Palaan tämän jutun alkuun. Tavoitteeni yhtenä Salpavaelluksen puuhamiehenä ja yhtenä todella monesta sydänverellään tätä hommaa tekevänä on ollut se, että kävijämäärä asettuisi tasolle, että osanottajamaksut kattaisivat kulut. Nyt on lähellä näin tapahtua. Se taas mahdollistaa sen, että joka käänteessä tekemistä ja uudistuksia mietittäessä ei aina tarvitse ajatella ensimmäisenä rahaa. Näin pystytään parantamaan vaelluksen laatua ja sisältöä. Yksi näistä on kuljetukset; jatkossa yritämme entistä enemmän keskittyä näkemisen ja kokemisen arvoisiin kohteisiin ja jättää ”puuduttavaa” siirtymäpatikointia vähemmälle! Totta kai liikuntanäkökulma pidetään kuvassa mukana edelleenkin.

Osanottajamäärän kasvu paljasti meille järjestäjille monia jo kuntoon luultuja asioita. Ne ovat suurimmalta osalta seurausta juuri siitä, että ”käsiteltävä” asiakasmäärä kasvoi. Vanhat pikkuvaellusten resurssit eivät riitäneet ja se näkyi kokonaisuutena pieninä, mutta kohdalle sattuvan vaeltajan kannalta kenties isoina puutteina. Valitan ja pahoittelen. Minunkin hyvin kokeneena järjestäjänä ja organisoijana olisi pitänyt ymmärtää noista muistuttaa, vaan en ymmärtänyt!

Edellä oleva tarkoittaa, että rohkenemme kuitenkin kohdata tarvittaessa jo vaikkapa ensi kesänä 250 henkeä lähentelevän osanottojoukon. Se alkaa olla kaikin puolin sopiva yläraja. Mutta siihen tarvitaan ennen kaikkea huoltopuolelle lisävoimia. Ensi syksynä päättyvän (viime kevään kurssin jatko-osa) opaskurssin myötä oppaita on uskoakseni tarpeeksi, tosin vain vähäksi aikaa. Mutta meillä on tarjolla monta hyvää ja motivoivaa ”aliupseerivakanssia” kykeneville miehille ja naisille. Tehtäviin ei ole paikkakunta-, mitään jäsenyys- tai Salpalinja-osaamisvaatimuksia. Riittää intohimoinen halu olla tekemässä vapaaehtoista maanpuolustustyötä viime sotien aikaisessa Salpalinjan rakentajien hengessä.

Tuo edellä kuvattu antaa myös vaelluksen taustaorganisaatiossa mukana oleville Luumäen Reserviläisille ja Kaakonkulman Reserviläisille oivan mahdollisuuden jäsenkuntansa vahvistamiseen osoittamalla heille samantien motivoivia tehtäviä Salpavaelluksella. Reserviläisille profiilin nosto on luontevaa siksikin, että Reserviläisliitto on 22. Salpavaelluksen suojelija vuonna 2015.

Ja lopuksi vielä yksi suuri ilon aihe Salpavaelluksen päätöshetkiltä viime sunnuntaina, kun jo kiireisimmät olivat autoilla lähdössä kotimatkalle. Kymmenen vuotta Salpavaellusta johtaneen Risto Sivulan tehtävän jatkajaksi lupautui 24-vuotias Virolahden ja Miehikkälän Reserviupseerikerhon hallituksen jäsen Antti Pakkanen. Se on myös parasta mitä Salpavaellukselle on tapahtunut vuosikausiin. Antin myötä katse kääntyy sotiemme veteraanien perinnön siirtämiseen hänen ikäluokilleen sen jälkeen, kun käytännön ketju veteraaneihin pikkuhiljaa luonnollista tietä katkeaa.