Puolustusaseman sijoittaminen maastoon kokemusopein

Heti talvisodan päätyttyä käynnistettiin sotakokemusten kirjaaminen ylös opiksi ja ojennukseksi tuleviin tarpeisiin. Ja ne tarpeet olivat todella lähellä. Suomen sotilasjohto tajusi, että 13.3.1940 solmittu Moskovan rauha oli vain välirauha. Tavalla tai toisella sota saattaisi jatkua. Ensimmäisenä ajatuksena ei suinkaan ollut revanssi vaan ymmärrys siitä, että Stalinin tavoitteet Suomen valtaamiseksi jäivät kesken. Oli varauduttava Neuvostoliiton uuteen hyökkäykseen ja Suomen valtausyritykseen.

Linnoitustoimisto kokosi 4.5.1940 päivätyn yhteenvedon Kokemuksia kenttä- ja vakinaisten linnoitusten alalta v. 1939-40 sodassa. Teos painettiin Valtioneuvoston kirjapainossa tosin vasta alkuvuodesta 1941. Siitä otettiin 800 kappaleen painos jaettavaksi joukoille. On tietenkin selvää, että reilut 50-sivuisen vihkosen tiedot pantiin jakoon ja toimeen monisteina heti linnoitustöiden alettua. Paperinippu oli luonnollisesti salainen-punaleimalla varustettu ja vain virkapalvelukseen tarkoitettu.

Yleisvaikutelma sotakokemusten siirtämisestä Salpalinjaan on tehokas, ainakin talvisodan opit ohjetasolla otettiin tarkoin huomioon. Eri asia on, että erilaisissa tilanteissa ja maastonkohdissa oli tehtävä kompromisseja ja tingittävä tavoitteista.

Salpalinjan suunnittelussa ja tyyppirakennelmien piirustuksia tehtäessä oli todellakin käytössä tuoreet, vain muutamien viikkojen ikäiset sotakokemukset niin kanta- kuin kenttälinnoitteista. Se on harvinaista. Kantalinnoituskokemukset tulivat tietenkin Mannerheim-linjasta, jota oli rakennettu jo 1920-luvun alusta lähtien liki 20 vuoden ajan.

Talvisodan yleiskokemus ole selvä. Vihollisella oli suunnaton tuliylivoima, ilmaherruus ja hyökkäysvaunujen (panssarivaunujen) massakäyttö. Vastaavasti oma panssarintorjunta oli heikko. Vihollinen suosi massahyökkäyksiin luonnollisesti aukeita paikkoja, joihin se tunkeutui varsin kapeissa ja syvissä ryhmityksissä. Kaikki mahdolliset katveet ja kuolleet kulman vihollinen käytti hyväkseen.

Toinen merkittävä yleishavainto / kokemus oli, että vihollinen ei talvisodassakaan kaihtanut metsiä. Se etsi ja hakeutui puolustajan heikkoihin paikkoihin, usein ne saattoivat olla puolustavien joukkojen saumoja. Heikkojen kohtien eliminoimiseksi oli vain yksi lääke: puolustusaseman tuli olla yhtenäinen.

Yleissääntö puolustusasemien suunnittelussa oli, että vihollisen heikkouksia ei pidä ennakoida millään tavalla; lähtökohtana oli, että vihollinen tulee päälle aina sata lasissa ja kaikkien viisaiden sotaoppien mukaisesti.

Tältä pohjalta ohjeistettiin myös puolustusaseman tärkein asia, sen sijoittaminen maastoon. Se oli tärkeä myös siksi, että viisaalla sijoittamisella edesautettiin puolustusaseman nopeaa valmistumista, säästettiin työtä, materiaalia ja sitä kautta rahaa.

Puolustusaseman sijoittelussa tavoitteena oli rakentaa omat asemat hyökkääjän tulomaastoa korkeammalle ja mielellään metsän suojaan ja epätasaiseen maastoon. Vastaavasti puolustusaseman etumaaston tuli olla alava. Alava siksi, että hyökkääjällä ei olisi sopivia paikkoja tähystykselle, tulenjohdolle ja suorasuuntausaseille. Ja kääntäen toisinpäin, puolustaja saisi nuo edut.

Etumaaston tuli, jos mahdollista, olla vesinen, märkä, upottava, kivinen, kallioinen ja asumaton. Nämä seikat vaikeuttivat panssareiden käyttöä ja niiden mukana hyökkäävän jalkaväen suojautumista, kaivautumista. Ja taas toisinpäin. Omat asemat piti olla helposti kaivauduttavia ja vihollisen panssareille vaikeakulkuisia, jyrkänteisiä ja kivikkoisia.

Jo nuo kahden edelliskappaleen vaatimukset kertovat, että noin ihanteellisia maastoja ei millään pystynyt olemaan samalla tasalla ja linjassa yhtäjaksoisesti. Niinpä puolustusaseman sijoittaminen ja loppullinen versio oli aivan varmasti monien kompromissien summa.

Ja kun Salpalinjan vahvinta osaa ajatellaan, niin noihin kompromisseihin vahvasti vaikutti luonnollisesti ylipäällikkö Mannerheimin 22.3.1940 antama käsky: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja varustettava kantalinnoittein.” Se oli ohjeellinen raami, johon linnoituslinja oli sijoitettava. Ja niin kuin aiemminkin on esiin tuotu, Klamilan osaltahan linjan alku siirtyi yhden kylän verran itään Ravijoelle.