Painavaa puhetta evp kenraalilta!

Vuonna 1998 Karjala-kannanotollaan virka-uransa etenemisen katkaissut prikaatikenraali evp Kari Hietanen kirjoittaa tuoreessa Kymen sotilasläänin perinneyhdistyksen Kymen Vartio –lehdessä harvinaisen painavaa asiaa otsikolla Kaakonkulma operatiivisena alueena. Teksti on minun silmiini ensimmäinen selkeä suorasanainen julkinen analyysi tosiasiasta, jonka kaikki jotakuinkin tiedämme ja tajuamme, mutta jota kukaan virassa oleva upseeri ei voi eikä saa ääneen sanoa.

Hietanen puhuu Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakunnista Suomen sotilaallisen puolustuksen uutena paraatiovena sen jälkeen kun Karjalan kannas viime sodissa menetettiin. Sen hallussapito on avain koko maan puolustukselle. Kaakonkulman merkitys aluettaan suurempana havaitaan Hietasen mukaan Helsingin ja Pietarin lisäksi myös Moskovassa, Berliinissä, Brysselissä ja Washingtonissa!

Olen kutsunut itseäni leikkimielellä etulinjan mieheksi. Asun Miehikkälässä. Hietasen kirjoitus oikeasti havahduttaa minutkin tajuamaan niiden asioiden tärkeyden, joita SA-tehtävässä reserviupseerina aikanaan minutkin oli laitettu hoitamaan. Huh!

Kymen Vartio –lehti tullee jossain vaiheessa nettiin Itä-Suomen sotilasläänin sivustolla. En käy toistamaan ”Karjala-kenraalin” erinomaista kirjoitusta. Ennen kuin palaan yhteen se yksityiskohtaan, palautan mieliin, mitä Hietanen heinäkuussa 1998 sanoi luovutetun Karjalan Uudenkirkon pitäjäjuhlassa Halikossa aiheuttaessaan ulkopoliittisen kohun:

”Saksa on yhdistynyt, Baltia on vapautunut, yli 1000 vuotta suomalaisten asuttama ja vääryydellä luovutettu Karjala on edelleen miehittäjän hallussa. Tämä on historiallinen vääryys. Asian hoitaminen oikeudenmukaisesti on tahtokysymys.”

Lainaus on Kalevi Sirénin toimittamasta Kymen sotilaslääni 1993-2007 historiateoksesta. Tämän blogin ensimmäisessä lauseessa mainitun virkauran täydellisen katkeamisen Hietanen on kertonut minulle henkilökohtaisesti eräässä yhteydessä, kun häntä kiitin suoraselkäisistä sanoista.

Seuraavaksi sitten minua erityisesti lämmittänyt lainaus Kari Hietasen Kaakonkulma operatiivisena alueena –kirjoituksesta:

”Oman kokonaisuutensa estearvon ja taistelukestävyyden takia tarjoaa viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema. Suomenlahden - Kivijärven – Saimaan välinen osa on kantalinnoitettu ja osa panssarivaunujen estekivistä on yhä paikallaan. Museollisen arvon lisäksi valmiuden kohottamisvaiheessa ja myös myöhemmin sen suoja-arvo joukoille on tiedostettava. Aseman syvyyttä lisää Virolahden alueella oleva toinen linja, ns. Salpalinjan oikaisu pallokorsuineen.”

Tämän tapaista julkista kannanottoa Salpalinjan merkityksestä olen monessa yhteydessä peräänkuuluttanut. Nyt se on sanottu arvovaltaisella ja asiantuntevalla suulla. Minä kiitän!

Siis Salpa-asema on yhä edelleen osa Kaakonkulman operatiivistä merkitystä, joka ”muodostaa joukkojemme suorituskyvyn suhteen ennaltaehkäisevän kynnyksen”.

En edes tohdi ääneen pohtia, mitä osaa tässä näyttelee se työ, jota Salpavaellus-tapahtuma nykyisin tekee RUK:n reserviupseerikurssien perehdyttämisessä Salpalinjaan!

Etsikää Kymen Vartio numero 30 24.2.2014 käsiinne ja lukekaa!

Puolustusaseman sijoittaminen maastoon kokemusopein

Heti talvisodan päätyttyä käynnistettiin sotakokemusten kirjaaminen ylös opiksi ja ojennukseksi tuleviin tarpeisiin. Ja ne tarpeet olivat todella lähellä. Suomen sotilasjohto tajusi, että 13.3.1940 solmittu Moskovan rauha oli vain välirauha. Tavalla tai toisella sota saattaisi jatkua. Ensimmäisenä ajatuksena ei suinkaan ollut revanssi vaan ymmärrys siitä, että Stalinin tavoitteet Suomen valtaamiseksi jäivät kesken. Oli varauduttava Neuvostoliiton uuteen hyökkäykseen ja Suomen valtausyritykseen.

Linnoitustoimisto kokosi 4.5.1940 päivätyn yhteenvedon Kokemuksia kenttä- ja vakinaisten linnoitusten alalta v. 1939-40 sodassa. Teos painettiin Valtioneuvoston kirjapainossa tosin vasta alkuvuodesta 1941. Siitä otettiin 800 kappaleen painos jaettavaksi joukoille. On tietenkin selvää, että reilut 50-sivuisen vihkosen tiedot pantiin jakoon ja toimeen monisteina heti linnoitustöiden alettua. Paperinippu oli luonnollisesti salainen-punaleimalla varustettu ja vain virkapalvelukseen tarkoitettu.

Yleisvaikutelma sotakokemusten siirtämisestä Salpalinjaan on tehokas, ainakin talvisodan opit ohjetasolla otettiin tarkoin huomioon. Eri asia on, että erilaisissa tilanteissa ja maastonkohdissa oli tehtävä kompromisseja ja tingittävä tavoitteista.

Salpalinjan suunnittelussa ja tyyppirakennelmien piirustuksia tehtäessä oli todellakin käytössä tuoreet, vain muutamien viikkojen ikäiset sotakokemukset niin kanta- kuin kenttälinnoitteista. Se on harvinaista. Kantalinnoituskokemukset tulivat tietenkin Mannerheim-linjasta, jota oli rakennettu jo 1920-luvun alusta lähtien liki 20 vuoden ajan.

Talvisodan yleiskokemus ole selvä. Vihollisella oli suunnaton tuliylivoima, ilmaherruus ja hyökkäysvaunujen (panssarivaunujen) massakäyttö. Vastaavasti oma panssarintorjunta oli heikko. Vihollinen suosi massahyökkäyksiin luonnollisesti aukeita paikkoja, joihin se tunkeutui varsin kapeissa ja syvissä ryhmityksissä. Kaikki mahdolliset katveet ja kuolleet kulman vihollinen käytti hyväkseen.

Toinen merkittävä yleishavainto / kokemus oli, että vihollinen ei talvisodassakaan kaihtanut metsiä. Se etsi ja hakeutui puolustajan heikkoihin paikkoihin, usein ne saattoivat olla puolustavien joukkojen saumoja. Heikkojen kohtien eliminoimiseksi oli vain yksi lääke: puolustusaseman tuli olla yhtenäinen.

Yleissääntö puolustusasemien suunnittelussa oli, että vihollisen heikkouksia ei pidä ennakoida millään tavalla; lähtökohtana oli, että vihollinen tulee päälle aina sata lasissa ja kaikkien viisaiden sotaoppien mukaisesti.

Tältä pohjalta ohjeistettiin myös puolustusaseman tärkein asia, sen sijoittaminen maastoon. Se oli tärkeä myös siksi, että viisaalla sijoittamisella edesautettiin puolustusaseman nopeaa valmistumista, säästettiin työtä, materiaalia ja sitä kautta rahaa.

Puolustusaseman sijoittelussa tavoitteena oli rakentaa omat asemat hyökkääjän tulomaastoa korkeammalle ja mielellään metsän suojaan ja epätasaiseen maastoon. Vastaavasti puolustusaseman etumaaston tuli olla alava. Alava siksi, että hyökkääjällä ei olisi sopivia paikkoja tähystykselle, tulenjohdolle ja suorasuuntausaseille. Ja kääntäen toisinpäin, puolustaja saisi nuo edut.

Etumaaston tuli, jos mahdollista, olla vesinen, märkä, upottava, kivinen, kallioinen ja asumaton. Nämä seikat vaikeuttivat panssareiden käyttöä ja niiden mukana hyökkäävän jalkaväen suojautumista, kaivautumista. Ja taas toisinpäin. Omat asemat piti olla helposti kaivauduttavia ja vihollisen panssareille vaikeakulkuisia, jyrkänteisiä ja kivikkoisia.

Jo nuo kahden edelliskappaleen vaatimukset kertovat, että noin ihanteellisia maastoja ei millään pystynyt olemaan samalla tasalla ja linjassa yhtäjaksoisesti. Niinpä puolustusaseman sijoittaminen ja loppullinen versio oli aivan varmasti monien kompromissien summa.

Ja kun Salpalinjan vahvinta osaa ajatellaan, niin noihin kompromisseihin vahvasti vaikutti luonnollisesti ylipäällikkö Mannerheimin 22.3.1940 antama käsky: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja varustettava kantalinnoittein.” Se oli ohjeellinen raami, johon linnoituslinja oli sijoitettava. Ja niin kuin aiemminkin on esiin tuotu, Klamilan osaltahan linjan alku siirtyi yhden kylän verran itään Ravijoelle.

Jäämiina railojen työkaluna

Kovat pakkaset talvisotatalvena paljasti rintamajoukoille jäätyneiden vesistöjen aiheuttaman harmin. Vesi jäätyi, eikä railoja saatu pidetyksi sulana. Esimerkiksi Viipurinlahden jääkansi avasi uuden uhkan mereltä, jonka onneksi Kotkan lohkon rannikkotykistö pystyi torjumaan.

Linnoitustoimisto otti talvisodan kokemukset vesiesteiden kehittämiseksi vakavasti. Jo hyvin ennakoivasti heinäkuusssa 1940 Hanell kutsui koolle kokouksen, jossa asiaa pohdittiin. Reino Arimon kirjan mukaan Hanell totesi:

”Railoja tullaan rakentamaan paljon. Osa on pidettävä auki jatkuvasti. Joukoille on saatava selvät ohjeet railojen rakentamisesta ja käyttämisestä, jotta vältytään viime talven kokemuksilta.”

Kokouksessa perustettiin työryhmät tutkimaan kukin tahoillaan erikseen railojen avaamista ja peittämistä, jääsahoja, kemiallisia keinoja ja paineilmaa. Kuukautta myöhemmin kaikki vesiesteisiin liittyvät asiat keskitettiin linnoitustoimiston vastuulle, myös räjäyttäminen.

Jään räjäyttämisen tutkiminen annettiin silloisen everstiluutnantti A.E. Salorannan tehtäväksi. Ja jälkeä syntyi. Hän kehitti nimensä mukaan nimetyn ARSA-pullon, joka sisälsi räjäytyspanoksen, 1-2 kiloa räjähdysainetta. Siitä tuli jäämiina.

Lasipulloon sijoitettu lataus upotettiin jäähän kairatusta reiästä jään alle riviin. Erikoisvalmisteiset painevaikutukseen perustuvat sytyttimet saatiin syttymään sarjassa esimerkiksi sähköllä, joilloin viereinen miina sytytti seuraavan ja näin syntyi lähes samanaikaisesti muutaman metrin levyinen railo jäähän. Ja jos puolustajalla suinkin hermo piti railon räjäyttäminen oli tietenkin tehokkainta, kun vihollinen oli miinoitteen päällä tai juuri siihen tulossa.

Jäämiinojen tuotanto pääsi käyntiin niin, että niitä voitiin jakaa joukoille maaliskuun 1941 alussa annetulla käskyllä 50 000 kappaletta. Kuukautta myöhemmin annettiin käsky 100 000 jäämiinan lisäjakelusta sitä mukaan kuin niitä valmistui.

Kun tuotanto pääsi vauhtiin, jäämiinasta tuli vientituote. Wikipedian mukaan jäämiinoja myytiin Saksaan 1943-44 peräti 770 000 kappaleita. Saman lähteen mukaan suomalaiset käyttivät jatkosodassa liki 550 000 jäämiinaa, isoja lukuja.

Linnoitustoimiston vakavasta suhtautumisesta talvisiin vesiesteisiin kertoo myös se, että niiden kehittämistyötä varten perustettiin kaksi koeasemaa, Rovaniemelle ja Kirkkonummelle. Rovaniemeltä laskettiin saatavan kokeilutuloksia kolme viikkoa aikaisemmin kuin etelästä. Aikakin oli rahaa!

Jäärailot talviesteinä

Salpa-aseman puolustuskokonaisuus on kokoelma kaikkia mahdollisia keinoja, joilla vihollisen tunkeutumista läpi puolustuslinjan voitiin estää, vaikeuttaa ja ainakin hidastaa. Salpalinja sijoitettiin tietoisesti kulkemaan vesistöstä vesistöön, aina pienet järvet ja jopa lammet ja pienet joetkin huomioiden. Sula vesi vaatii aina ylittäjältään erityisvarustautumista ja hidastaa etenemistä. Ja on muistettava, että vihollisen pysähtyminen tai etenemismuodon vaihtaminen antaa aina puolustajalle iskunpaikan.

Vesistöjen toinen puoli talvella näillä leveysasteilla on jäätyminen. Jos kohta linnoituksen rakentamisvaiheessa järvien jääkansi auttoi puolustajaa kuljetuksissa, niin vastaavasti myös jää helpotti tai olisi helpottanut vihollisen etenemistä. Siksi linnoitustoimisto kantoi Hanellin johdolla varsin suurta huolta puolustusaseman edessä olevien vesistöjen jääesteistä, käytännössä railoista.

Railoja käskettiin suunnitella, tehdä ja pitää auki Suomenlahdelta pikkujärvien kautta Kivijärveen ja Saimaalla ainakin Voisalmensaaren kaakkoiskärjestä Mertaniemestä Kuhalan Sarviniemeen ja varmasti aina sinne saakka, jossa vesistöjä puolustuslinjan edessä tai siihen liittyen oli.

Huomionarvoista on, että talvella 1941 välirauhasta huolimatta monin paikoin isoilla vesillä railoja pidettiin tai ainakin yritettiin pitää auki.

Suomenlahdella Salpalinjan jatkeella railo avattiin helmikuussa 1941 Siikasaaren kärjen edustalta kauas vielä Mustamaasta etelään.

Esimerkiksi Saimaalla ongelmana oli jäänmurtajien puuttuessa se, että railoja auki pitävät laivat olivat alttiita vaurioitumaan paksussa jäässä. Pyhäselän-Oriveden vesistöissä railojen aukominen lopetettiin jo joulukuun lopussa 1940 paksun jään ja heikkojen laivojen takia.

Pienillä järvillä ei tietenkään edes ollut laivoja, vaan railojen avaamiseen piti käyttää muita keinoja. Tietysti matalissa alle 1,5 metrin syvyisissä vesissä tai lahden pohjukoissa ei edes kannattunut yrittää railontekoa, kun järvet saattoivat jäätyä pohjaan saakka. Tästä yksi esimerkki on Virolahden ja Miehikkälän rajamailla oleva Säkäjärvi. Tästä johtuen Suomenlahden ja Kivijärven välillä järvien ja lampien länsirannat on varustettu kiviesteillä, ne siis ainakin toimivat panssariesteinä kesät talvet; alle 20 sentin jää oli panssarieste jo sinällään.

Välirauhan aika olikin paljolti railojen tekemisen ja niiden aukipitämisen tutkimista. Jäämiina oli merkittävin tuotekehityksen tulos. Palaan siihen seuraavassa blogissa.

Railojen avaamisessa kokeiltiin monenlaisia sahoja. Paineilmaputkien vetäminen yli kolmen metrin syvyisiin järviin ja paineen poreilulla jään heikentäminen oli yksi varteenotettava keino; pohjan pintaa lämpimämpi vesi sekoittui ja sulatti jäätä. Myös alkutalven ohuen jään päälle sataneen lumipeitteen suojaavaa vaikutusta yritettiin edesauttaa kaisla- ja turvematoilla ajatellun railon kohdalle ja niiden peitteeksi yritettiin luoda kuohkea lumimatto.

Avattujen railojen suojaamiseen jäätymiseltä kehittiin erilaisia kattamismenetelmiä. Parhaaksi tuotteeksi osoittautui bitumilla käsitelty paperi, jota toimitettiin joukoille huikea määrä, 120 tonnia. Sillä olisi katettu 125 kilometriä neljämetristä railoa. Paperin kannatintelineitä varten joukoille lähetettiin 46 tonnia rautalankaa. Ihan pienistä virityksistä ei ole ollut kyse.

Linnoitustoimisto piti railojen tekoa ja niiden menetelmien kehittämistä tärkeänä. Ei ihme, onhan Salpa-asema Pieliseltä etelään varsin vesistörikas. Tätä osaltaan kuvastaa se, että armeijakuntiin määrättiin oikein railoupseerit johtamaan omissa sotatoimiyhtymissään alan töitä.

Talvisen luonnon hyväksikäytöstä linnoittamisessa on esimerkkinä myös lumiaita. Sehän on tuttua vanhemmalle polvelle teiden aukipidon helpottajana aukeilla, kuten pelloilla. Sopivasti sijoitettuna lumiaita "pudottaa" lumen kinokseen aidan taakse haluttuun paikkaan ennen tieuraa. Samalla periaatteella ohjeistettiin lumiaitojen käyttämistä panssarien kulkua vaikeuttamassa niiden ajouria kinostamalla. Myös railojen peitteeksi pyrittiin lumiaitojen avulla lunta ohjaamaan railon päälle kinokseksi.

Lumiaitojen materiaaliksi linnoitustoimisto suositti kuusen taimia tai isompien kuusien latvuksia. Niitä viriteltiin kolmesta piikkilangasta tehdyn piikkilanka-aidan päälle latvakerkkä alaspäin. Lumiaidan toimivuus on tietenkin kiinni talvesta, tuiskuista ja tuulen suunnista.

Lisää jäärailoista Salpalinjan merellisellä jatkeella tässsä Juha Kilpeläisen kuvablogissa:
http://sotahistoriamatkat.fi/jaanmurtaja-tarmo-ja-salpalinja/