Salpalinjan taistelutehtävä

Maavoimien esikunta antoi 18.5.1940 käskyn, jonka mukaan ”maavoimien tehtävänä on estää vihollisen tunkeutuminen maahan pääasemana”… sitten on lueteltu tulevan Salpalinjan kulku paikkakunnittain Virolahden edustan Mustamaasta Petsamoon. Käskyyn on tehty muutos 17.6.1940, jossa tarkennetaan linjan kulkua eteläpäässä II AK:n alueella Suomenlahden ja Kivijärven välillä. Siitähän II AK:n komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs olivat aiemmin keväällä vääntäneet kättä.

Linjan paikakuntaluettelon jälkeen käskyssä todetaan seuraavaa:

”Pääaseman edessä valmistaudutaan viivytykseen rajalta alkaen korkeintaan 1/3:lla voimista. Viivytyksen yhteydessä aiheutetaan viholliselle osatappioita käyttämällä hyväksi tarjoutuvia tilaisuuksia, erityisesti pääasemaan tukeutuen. Viivytykseen liitetään kiinteästi hävityksiä ja muita sulutuksia väijytyksineen ja valelaitteineen.”

Edellä olevan käskyn lahtelainen Salpalinja- ja sotahistoriaharrastaja Juha Kilpeläinen kaivoi kansallisarkistosta sattumalta esiin eilen. Se on luettavissa Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä.

Käsky on hyvin yleisluonteinen ja sitä paikallisesti ryhtyivät heti talvisodan jälkeen yksityiskohtaisesti suunnittelemaan ja toimeenpanemaan puolustusvastuussa olevat sotatoimiyhtymät, talvisodan divisioonista rauhanajan prikaateiksi muutetut suojajoukot, joita oli Salpa-asemassa 12 kappaletta. Niiden oli suojattava myös liikekannallepanossa alueensa joukkojen perustaminen, koulutus ja ryhmittyminen.

Lappeenrannassa eilen illalla esitelmöinyt ye-evl, sotatieteiden tohtori Janne Mäkitalo toi esiin, mitä tuo edellä mainittu käsky käytännössä merkitsi pääpuolustuslinjassa Jängynjärven tasalla, I AK:n alueella ja tarkemmin suojajoukkona olevan 1. prikaatin vastuualueella. Hän tarkasteli Salpa-asemaa välirauhan aikaisessa operatiivisessa suunnittelussa Kivijärven ja Saimaan välillä.

Ylipäätään sotahistorian tutkimuksessa Mäkitalo sanoi hyvin vähän käsitellyn rauhanajan ja erityisesti välirauhan tapahtumia. Toisaalta taistelusuunnitelmien tutkiminen on vaikeaa, kun ne ovat olleet vahvasti salaisia.

Talvisodan jälkeen armeijan uudelleenjärjestelykäsky annettiin jo viikon kuluttua Moskovan rauhasta. Kiire oli. Taistelusuunnitelmien tekoon ei kuitenkaan perustellisesti päästy kunnolla kuin vasta toukokuusta alkaen.

Silloisen kenraalimajuri Taavetti Laatikaisen johtaman 1 AK:n tehtävä oli puolustuksellinen, mutta myös hyökkäysmahdollisuus pidettiin yllä esimerkiksi läpimurtojen torjunnassa. Mäkitalo painotti, että vaikka tuolloin pidettiin hyökkäyselementtiä esillä osana puolustusta, hän ei ole tutkijana nähnyt välirauhan ajalta yhtäkään dokumenttia Suur-Suomi –ajattelusta.

Maavoimien puolustuskäsky 1. prikaatin Vetjän ja Rutolan lohkolla merkitsi Lappeenrannan kaupungin jäämistä pääaseman etupuolelle. Sen määritteli luonnollisesti puolustukselliset seikat.

Mikäli Neuvostoliitto olisi hyökännyt ja edennyt Suomen puolelle, olisi puolustuskäskyn toimeenpano ollut kaupungille kohtalokas. Onneksi näin ei käynyt.

Kun tehtävänä oli torjua vihollinen viimeistään pääasemassa, olisi se merkinnyt sitkeää viivytystaistelua rajan ja pääaseman välissä. Päätiestö olisi suljettu, myös metsiin olisi viritetty putki- ja laatikkomiinoja ja hävityssuunnitelmat olisi pantu toteen. Tiestö, sillat ja rakennukset olisi räjäytetty ja poltettu. Tietysti nyt pitää muistaa, että asiakirjojen määräykset ja toteutukset käytännössä eivät ole sama asia.

Salpalinjan puolustusajattelu nojasi Mäkitalon mukaan hyvin pitkälti talvisodan kokemuksiin.

Etummaisena, siis uloimpana oli valvontalinja tähystystä ja tiedustelua tekemässä. Niissä ja tai kenties taaempana saattoi olla joukkueiden tukikohtia tai ryhmien pesäkkeitä, joissa olisi tehty hetkellistä torjuntaa. Esimerkiksi teiden suunnat tai muutoin tärkeät maastonkohdat olisivat olleet sellaisia.

Seuraavalla tasalla olivat taisteluetuvartioasemat tai –linjat, joissa olisi sitten jo selkeästi käyty viivytystaistelua.

Varsinainen päävastarinta-asema käsitti eteen työnnettyjä tukikohtia tai pesäkkeitä. Pääaseman takana tuli olla tukilinja. Pääaseman ja tukiaseman välissä oli poikittaisia sulkulinjoja läpimurtojen torjuntaa, vastahyökkäyksiä varten.

Salpalinjan pääaseman, kanta- ja kenttälinnoitetun tasan puolustus rakentui vahvennettujen komppanioitten puolustuskeskuksiin ja ne edelleen joukkueiden tukikohtiin ja ryhmien pesäkkeisiin.

Mäkitalon mukaan Salpa-aseman puolustuksen peruselementti on sivustatulta toistensa eteen ampuvan teräsbetonikorsuparin muodostama joukkueen tukikohta. Korsujen välissä ja sivuilla oli luonnollisesti kaivetut tai louhitut taisteluhaudat ja –pesäkkeet. Tietenkin vain pieni osa joukkueen miehistä olisi taistellut kestolinnoitteiden sisällä.

”Loppuunmyydylle” 150-henkiselle yleisölle Lappeenrannan kaupungintalolla puhunut Janne Mäkitalo näki Salpa-asemalla ison merkityksen Suomelle. Se oli hyvin varustettu ja maastoutettu linnoitus, joka oli jatkosodan suurhyökkäyksen kuluttamalle puna-armeijalle ennaltaehkäisevä pelote. Näin Lappeenrantakaan ei joutunut kaupunkina tilanteeseen, jossa se olisi pitänyt jättää.

Tämän jutun pohjana on siis Janne Mäkitalon erinomainen ja erityisesti  lappeenrantalaisia puhutteleva esitelmä. Kuullun ymmärtäminen ja tulkinta on ”naapuriarmeijakunnan” alueella asuvan  blogikirjoittajan vastuulla. Paikalla olleet kommentoikaa, jos olen tehnyt virheitä. Ne tietenkin korjataan.