Salpa-asema Suomen tuki ja turva

Pakkaspäivien ratoksi laitan tähän kirjoitukseni, joka tällaisenaan (tosin kuvitettuna) julkaistiin tammikuussa 2013 ilmestyneessä Etelä-Kymenlaakson sotilaspoikien perinnekillan 20-vuotisjuhlakirjassa. Siksi kirjoituksessa on joitakin asioita käsitelty myös "tilaajan" näkökulmasta. 

Koska kirjaa on painettu rajallinen määrä, eikä sitä ole enää saatavissa kuin Etelä-Kymenlaakson kirjastoista, en katso oman juttuni julkaisun omassa blogissani loukkaavaan kirjan tekijänoikeuksia millään tavalla. Päin vastoin, kirjoitus tekee kunniaa myös sotilaspojille viime sotiemme puolustuksen yhtenä tärkeänä toimijana ja tekijänä. Sotilaspojat vapauttivat työllään monta miestä etulinjan tehtäviin.

Tämä kirjoitus on blogiksi aivan hirvittävän pitkä, ainakin viiden normaali-blogin pituinen. Puolustelen sen julkaisemista sillä, että juttu antaa varsin kattavan kuvan yhden otsikon alla, yhdessä paketissa koko helahoidosta. Olkaa hyvä!

Terho Ahonen

Maanpuolustustahdon luja näyttö

Salpa-asema Suomen tuki ja turva

Talvisota (30.11.1939 – 13.3.1940) alkoi Neuvostoliiton hyökkäyksellä. Stalinin tavoitteena oli vallata Suomi parissa viikossa. Se ei onnistunut. Talvisodassa Suomi menetti kymmenesosan maa-alastaan, muun muassa tärkeän Karjalan kannaksen.

Moskovan rauhassa määritetty raja tuli isossa osaa itärajaa uuteen paikkaan ja oli ilman linnoituslaitteita. Suomen sotilasjohto piti maailmanpoliittista tilannetta edelleen kriittisenä. Talvisodasta oli saatu hyviä kokemuksia taistelusta linnoitetussa puolustusasemassa. Päätös linnoittamisesta oli tehtävä nopeasti.

Uuden itärajan linnoituksen ylimalkaisen sijainnin määräsi ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim. Inkilän kartanon lattialle levitettyä karttaa 22.3.1940 kontallaan tutkinut silloinen sotamarsalkka päätyi Klamila-Luumäki -linjan varustamiseen yhtenäisellä kestolinnoitteella.

Käytännössä Marskin käsky merkitsi koko itärajan linnoittamista. Suunnittelu- ja samalla rakentamistehtävän sai jääkäriupseeri, betoniasiantuntija ja insinööri, kenraalimajuri Edvard Hanell. Linnoituksen käytännön suunnittelutyövoimana maarajalla olivat maavoimien alaiset, puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät.

Tarkempi linjaus linnoituksen eteläosassa aiheutti erimielisyyksiä. Pääaseman sijainnista Suomenlahden rantamaantien kohdalla kenraalikunta väänsi kättä useita viikkoja.

Vastakkain olivat lähinnä II armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Harald Öhquist ja maavoimien komentaja, kenraaliluutnantti Erik Heinrichs. Öhquist halusi ensin linjan alkavan Virolahden pohjukasta (sittemmin Vaalimaan oikaisuasema 1944). Toisaalta hän ehdotti, että koko linja alkaisi Haminan länsipuolelta Summanjoesta. Heinrichs tuli itse paikalle maastontiedusteluun ja päätti, että asema tulee etelässä Ravijoen kylän tasalle.

Uuden linnoituksen nimeksi ylipäällikkö hyväksyi kenraaliluutnantti Karl Lennart Oeschin ehdotuksesta vasta heinäkuussa 1944 Suomen Salpa.

Puolustusvoimissa linnoitusta kutsuttiin Salpa-asemaksi. Kansankielessä siitä tuli pian Salpalinja. Ja niin kuin myöhemmin tässä kirjoituksessa ilmenee, linnoitukseen tehtiin useita linjoja, jolloin jos ja kun Salpalinja-nimeä käytetään, se on ymmärrettävä useita syvyydessä olevia linjoja käsittäväksi puolustusasemaksi. Ja koska linnoitus on myös valtaosaltaan suomalaisten rakentama ja heidän suojakseen tehty, ei siinä ole yhtään ”bunkkeria”; ne ovat suomen kielellä teräsbetonikorsuja tai korsuja.

Työt kiireellä käyntiin

Rakennustyöt siis myöhemmin Salpa-asemaksi nimetyssä linnoituksessa alkoivat Virolahden Ravijoella Harjun koulutilan ja entisen lahjoitusmaakartanon maisemissa 17. huhtikuuta1940. Ensimmäiset rakentajat olivat ruotsalaisia vapaaehtoisia linnoittajia, Svenska Arbetskåren (SAK). Heitä oli tullut Suomeen yli 900 miestä.

Tuo 17.4.1940 oli takaraja silloiselle kapteeni Reino Arimolle (1908 - 1991), joka sai neljä päivää aikaisemmin käskyn merkitä lumiseen maastoon tulevan pääaseman linnoitteiden tarkka sijainti. Rakentamiseen ensimmäisenä ohjatulle joukolle, siis ruotsalaisille linnoittajille oli luvattu töiden alkavan juuri mainittuna päivänä. Hehän olivat olleet kuukauden verran eräänlaisissa "hätäaputöissä" Kymijoki-varressa.

Arimon saama urakka oli hankala. Hänen tiedusteluorganisaationsa olisi siis pitänyt merkitä neljässä päivässä linnoituslaitteet maastoon 25 kilometrin matkalla Suomenlahdesta Säkäjärvelle, jotakuinkin Virolahden ja Miehikkälän rajaan saakka. Tavoite oli tietysti ylimitoitettu, eihän tuolle koko matkalle olisi ollut heti saatavissa rakentajiakaan.

Kenraaliluutnanttina eläkkeelle jäänyt Reino Arimo kuvaa Yleisradion TV2:lle vuonna 1990 tehdyssä tv-dokumentissa (Salpalinja - kriisin monumentti, toimittajat Pertti Hintikka ja Olavi Puusaari) suunnittelun hankaluutta jo yksistään maastossa liikkumisen kannalta:

- Maassa oli lunta niin, ettei oikein tiennyt, kantaako se suksea vai eikö se kanna. Tehtävä oli tavattoman vaativa, täysin mahdoton. Jonkinlainen suunnitelma saatiin sentään aikaan.

Reino Arimo toimi aluksi Salpalinjan maastosuunnittelijana ja myöhemmin myös maastosuunnittelijoiden tarkastajana. Pioneeriaselajin johtotehtävien lisäksi hän oli puolustusministeriön kansliapäällikkönä ja yleisesikunnan päällikkönä. Eläkkeellä ollessaan hän kirjoitti kirjan Suomen linnoittamisen historia 1918-44, jossa myös Salpalinjaa käsitellään hyvin tarkasti.

Ruotsin apu tärkeä

Linnoitustöiden aloittajina Harjussa olivat siis yllättävästi ruotsalaiset vapaaehtoiset. He olivat tulleet reilu kuukausi aikaisemmin auttamaan suomalaisia talvisodan taka-asemien linnoittamisessa. Moskovan rauha muutti suunnitelmia ja ensimmäisenä valmiina rakentajajoukkona he päätyivät lopulta Salpalinjan rakentamiseen.

Ruotsalaisten osuus alussa oli tärkeä. Heillä oli kalustoa ja rahaa sekä he loivat tehokkaan työmaaorganisaation. Ruotsalaisapu käsitti noin 10 prosenttia koko tulevan linnoituksen kustannuksista. Ruotsalaisten vapaaehtoisten linnoittajien kunniaksi pystytettiin Harjuun muistomerkki vuonna 2000.

Hyökkäysuralle

lujat linnoitteet

Harju ja Ravijoki ei tullut linnoituksen rakentamistöiden alkamispaikaksi sattumalta. Sehän sijaitsee vanhan Hamina-Viipuri -tien, nykyisen museotien varressa. Tuo tie oli viime sotien aikana rannikon tuntumassa Stalinin panssareille ainoa hyökkäysura länteen ja kohti Helsinkiä. Nykyinen valtatie 7 rakennettiin vasta 1960-luvulla.

Ja kun oli tiedossa Viipurintien suunnan ja sitä myötäilevien peltoaukeiden uhanalaisuus, Ravijoen seutu Harjun kulttuurimaisemineen tuli hyvin vahvasti linnoitetuksi maantien molemmilta puolilta. Monipuolisten linnoituslaitteiden ansiosta Harju antaa pienellä alueella hyvän yleiskuvan Salpa-aseman rakenteesta yhä edelleen. Niinpä esimerkiksi Reserviupseerikoulun reserviupseerikursseista kolme on vuonna 2011 ja -12 perehdytetty paikallisin opasvoimin Salpalinjaan juuri Ravijoella.

Yhtenäinen etelässä

Valtaosa uuden linnoituksen rakennustöistä ja rakenteista tehtiin välirauhan aikana.

Rakennustyöt keskeytyivät jatkosotaan (26.6.1941-5.9.1944). Töitä jatkettiin kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua. Työt lopetettiin rauhan tultua syksyllä 1944. Salpa-aseman rakentamisen tehollinen työaika oli vain 18 kuukautta.

Linnoitukseen rakennettiin noin 700 teräsbetonikorsua ja noin 3000 kenttälinnoitetta. Kiviestettä pystytettiin yli 200 km, jossa on noin 400 000 kappaletta kolme tonnia painavaa kiveä. Kaivantoestettä lapioitiin 130 kilometriä. Taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin ja louhittiin 350 kilometriä. Piikkilankaestettä viritettiin yli 300 km. Erikokoisia luolia louhittiin 25 kappaletta.

Linnoitus on yhtenäinen Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven välillä. Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle linnoitus nojaa pääosin vesistön ja linnoitystykistön käyttöön. Pieliseltä Sallaan kaikki tärkeimmät itä-länsisuuntaiset tiet suljettiin kenttälinnoitetuin tukikohdin. Suunnitelma ulottui kenttälinnoitettuna Petsamoon, Jäämerelle saakka.

Rahoitus budjettivaroin

Salpa-aseman kokonaiskustannuksiksi on laskettu tuon ajan rahassa 2,5 miljardia markkaa. Ruotsin apu oli 235 miljoonaa markkaa. Jatkosodan alkuun mennessä rahaa oli käytetty 1,86 miljardia markkaa. Vuoden 1941 valtion tulo- ja menoarviossa Salpalinjan osuus oli noin viisi prosenttia eli samaa suuruusluokkaa kuin koko puolustusbudjetti nykyisin!

Itärajan linnoitustyöt alkoivat välirauhan aikana olemassa olevilla niukoilla linnoitusmäärärahoilla. Toukokuussa 1940 puolustusministeriö myönsi 50 miljoonaa markkaa ja saman vuoden heinäkuussa rahaa myönnettiin jo 500 miljoonaa markkaa ja edelleen lisäbudjetein sitä mukaan kuin rahaa tarvittiin.

Muun muassa valtioneuvoston asettama Linnoitusasiain toimikunta oli rahoitusjärjestelyissä Hanellin tukena ulottuihan linnoittamisen vaikutukset laajalle yhteiskuntaan, talouselämään ja työvoimakysymyksiin. Rahoitus ei näytä olleen linnoituksen rakentamisessa ongelma; itärajan sulkemista puolustuslinnoituksella ei kyseenalaistettu. Talvisota oli kansakunnan tuoreessa muistissa.

Vesistöstä toiseen

Uuden itärajan taakse käsketty puolustuslinnoitus tuli lähimmillään hieman naapurin tykinkantaman ulkopuolelle, 15 - 20 kilometrin päähän uudesta valtakunnan rajasta. Puolustuslinjan vahvin osa sijoitettiin Suomenlahden ja Luumäen Kivijärven väliselle kannakselle. Se oli Karjalan kannaksen jatkeella ajatellen puna-armeijan suorinta tietä Helsinkiin.

Vaikka alueen vesistöt olivat pieniä, linnoitus seuraa niiden länsirantoja järvestä järveen, lammesta lampeen ja paikoin myös pitkin joki- ja purovarsia. Luonnon esteitä käytettiin mahdollisimman paljon hyväksi.

Linnoituksen suunnittelua ja sittemmin rakentamista johti Myllykoskelle perustettu linnoitustoimisto. Ensi hätään se koulutti viisi maastosuunnittelijaa, yksi per divisioona. Myöhemmin heitä koulutettiin lisää. Linnoitustoimiston kouluttamat maastosuunnittelijat johtivat, valvoivat ja tarkastivat kohdejoukkonsa suunnittelutyötä. Tuskin he millään itse jokaista poteroa olisivat ehtineet suunnitella.

Suunnittelijat paljon haltijoina

Harvoin on mietitty sitä suunnittelun tuskaa, joka heti talvisodan jälkeen uuden itärajan linnoittajilla oli edessään. Kiire oli hirmuinen ja maassa oli paksu hanki.

Miljoona silloista markkaa maksaneen teräsbetonikorsun sijoittaminen maastoon piti onnistua kerralla. Suurimmillaan jopa 3000 tuon ajan autokuormaa vastaavaa määrää käsittävää yhden korsun rakennus- ja maamassaa ei mikään voima olisi siirtänyt enää toiseen paikkaan. Linnoitussuunnittelijat olivat paljon haltijoina.

Mannerheim-linjan suunnittelijoista ei juuri enää Salpa-asemassa ollut apua. Keski-Kannaksen puolustuslinjaahan oli tehty monessa osassa 1920-luvun alusta aivan talvisodan alkuun, siis 20 vuoden ajan.

Ryömien ja kiikaroiden

Eversti, sotahistorioitsija Vilho Tervasmäki (1915 - 2010) oli reservin vänrikkinä Salpalinjan suunnittelussa oman joukkonsa mukana Luumäellä. Mainitussa tv-dokumentissa hän kertoo, kuinka puolustusasema käytännössä maastoon sijoitettiin:

- Komppania pantiin viimeistä miestä myöten suunniteltuun kohtaan puolustusryhmitykseen. Jokaisen miehen asema tarkastettiin ja sijoitettiin paikoilleen hyvin huolellisesti. Sitten kiikaroitiin, ryömittiin ja aseteltiin keppejä ja etsittiin konekiväärille edullinen sivustatuliasema. Tuon konekiväärin piti pystyä ampumaan komppanian asemien eteen pyyhkäisevää sivustatulta.

Ja kun konekiväärin ampumasektorit oli kepitetty ja aseen paikka selvitetty sentilleen, kk:n ampuma-aukon paikka merkittiin erityisellä siniseksi maalatulla vaneripalalla.

- Kyllä siinä nuori reservin vänrikki tunsi itsensä tärkeäksi, kun vanerin palaa paikalleen sijoitimme. Tiesimme korsun maksavan miljoonan! Ja siihen se korsu tehtiin, Tervasmäki muisteli dokumentissa pieni ylpeyden kare äänessään.

Salpalinjan puolustuksen selkärankana oli nimenomaan konekiväärien pyyhkäisevä ristituli sivustatuliasemista. Linnoitukseen rakennettiin kantalinnoitettuja kk-asemia 295 kappaletta. Kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä tehtiin 1250 kappaletta. Mainittakoon, että toiselle linnoituspääaseelle, korsutykille (pst-tykki) betoniin valettiin 52 tuliasemaa.

Maaston käyttö tätä päivää

Linnoituksen suunnittelun yksityiskohdat, erityisesti maaston taitava käyttö, ovat saaneet myös nykypäivän upseerit miettimään tuon ajan ratkaisuja.

Salpa-aseman Kaakkois-Suomessa hyvin tunteva everstiluutnantti evp Arto Lavento Miehikkälästä on sanonut, että kiireessä ja paksun lumen aikana tehdyssä suunnittelussa ei ole huomauttamista vielä tänä päivänäkään.

- Maastossa liikkuessani en ainakaan minä ole löytänyt yhtään sellaista Salpalinjan linjausta, jonka itse sijoittaisin toisin, Lavento sanoo.

Kokemus auttoi

Hän korostaa, että suunnittelun onnistumista ilman muuta edesauttoi talvisodasta ja eritoten Mannerheim-linjan taisteluista saadut opit ja kokemukset. Ne otettiin Salpa-asemassa visusti tuoreeltaan huomioon. Käytännön suunnittelussa olivat mukana juuri sodan kokeneet rintamajohtajat ryhmän- ja joukkueenjohtajista komentajiin eri portaissa.

Yksi tekijä puolustusasemien suunnittelun huolellisuuteen saattoi olla myös ajatus siitä, että puolustuksessa olevat joukot olisivat mahdollisesti joutuneet niissä myös itse taistelemaan, jos sota olisi syttynyt pian uudelleen.

Linnoituksen rakentamisessakin käytettiin edellä mainittua ajatusta motivaatiotekijänä. Kun itse rakentaa, niin ei voi ainakaan muita syyttää puolustuslaitteiden heikkoudesta. Kenttäarmeija rakensi omat kenttälinnoitteensa ja palkattu työvoima kestolinnoitteet.

Kun Salpalinjaa saatettiin kiireellä taistelukuntoon kesällä 1944, niin myös silloin siirrettiin torjuntataisteluista saatuja kokemuksia saman tien uuteen asemaan. Erityisesti panssaritorjunnan ulottaminen myös lähisyvyyteen oli oppi, joka Kannakselta kantapään kautta saatiin.

Jatkosota keskeytti kokonaishankkeen

Kun päätös itärajan linnoituksen rakentamisesta tehtiin, oli rauha. Tosin se oli solmittu vain yhdeksän päivää aikaisemmin. Uudesta sodasta ei ollut tietoa, mutta sen uhasta ja mahdollisuudesta oli vahva aavistus. Maailmanpoliittinen tilannehan oli edelleen hyvin kriittinen. Stalinin tavoite Suomen yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi ja Suomen maaperän ottamiseksi haltuun oli jäänyt pahasti kesken. Siksi linnoituspäätös tehtiinkin.

Uuden itärajan linnoittamiseen laskettiin tarvittavan noin kolme vuotta. Rakennushanke oli tarkoitus toteuttaa vuosina 1940-42. Nyt tiedämme, että töitä ehdittiin tehdä vain 13 kuukautta, kun alkoi jatkosota. Sen ajoituksesta vastasi Hitlerin Barbarossa-suunnitelma. Suomi lähti hakemaan Saksan rinnalla hyvitystä talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi. Työmaa jäi kesken, kun rakentajat lähtivät sotaan.

Linnoitussuunnitelman toteutus jäi siis ajallisesti reilusti alle puolivälin.

Kokonaisuunnitelman ensimmäinen vaihe oli rakentaa yksi valmis puolustusasema ja luoda sille vähän syvyyttä. Näin jotakuinkin tapahtui, Virolahdelta Sallaan. Myöhemmin parin vuoden kuluessa valmiin aseman taakse oli tarkoitus rakentaa noin kymmenen kilometrin syvyinen puolustusvyöhyke. Se ehti osittain toteutua vain Salpausselälle (nykyisen 6-tien kohdalle) Luumäellä, Toikkalan etuaseman ja hieman Taavetin länsipuolelle sijoittuneen Hamina-Taavetti -linjan pohjoispään välille.

Käytännössä tuolle kymmenen kilometrin suojavyöhykkeelle suunnitellut tai suunniteltavat johtamisen, huollon ja reservin suojaksi tarkoitetut linnoitteet jäivät kaikki tekemättä.

Kymijoki vaihtoehtona

Itse asiassa itärajan uuden linnoituksen yhtenä sijoitusvaihtoehtona etelässä oli jopa Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten käyttö sotatarviketuotantoon olisi ollut mahdotonta.

Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpa-aseman jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.

Toteutuneet linjat

Kymijoki-linjaa aloitettiin rakentamaan jo heti talvisodan loputtua maalis-huhtikuussa 1940, isommalla joukolla tosin vain noin kuukauden ajan. Rakentajina olivat työjoukot Luumäen linjalta (L-linja, sittemmin osa Salpalinjaa), ruotsalaiset vapaaehtoiset sekä päämajan reservissä ollut 23.D.

Työt Kymijoki-linjalla Myllykosken ja Utin välillä päättyivät loppukesästä 1940, jolloin  linnoittamisen painopiste oli jo siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut 20 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa, betonisia kk-korsuja 5 kpl, 1-2 ryhmän kenttälinnoitettuja majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Hamina-Taavetti –linja

Salpa-asemaan kuuluvaa Hamina-Taavetti –tukilinjaa rakennettiin välirauhan aikana 25 – 15 kilometriä varsinaisen pääaseman taakse luomaan uudelle itärajan linnoitukselle syvyyttä Karjalan kannaksen jatkeella. Taaemman aseman suunnittelijoina voidaan pitää silloista II AK:n komentajaa, kenraaliluutnantti Lennart Oeschia ja hänen esikuntapäällikköään, marraskuussa 1940 everstiksi ylennettyä Valo Nihtilää.

Työt Hamina-Taavetti -linjalla alkoivat elo-syyskuun vaihteessa 1940 ja niitä tehtiin ponnekkaasti jatkosodan alkuun saakka.

Asiakirjoista käy ilmi, että HT-linjasta oli tarkoitus tehdä yhtä luja kuin pääasemasta. Esimerkkinä tästä on linnoitustoimiston päätös tammikuun lopulta 1941, jossa on hyväksytty rakentaa 70 kappaletta "betonisia kenttäkorsuja". Ne oli mitoitettu kestämään 8-tuuman ammuksen osumia.

HT-linjaan ehdittiin rakentaa kiviestettä sekä taistelu- ja yhteyshautaa. Kevyen luokan tereäsbetonilaitteita ehti valmistua vain kymmenkunta. Jo hyväksyttyjen teräsbetonikorsujen rakentaminen jäi monttuasteelle. Korsumonttuja, maahan kaivettuja tai kallioon louhittuja, on paikannettu jälkeen päin noin 40.

Kun jatkosodan asemasotavaiheessa ryhdyttiin rakentamaan Karjalan kannakselle linnoitettua Vammelsuu-Taipale -puolustuslinjaa, havaittiin ettei sen panssariesteeseen löydy lähistöltä riittävästi louhintakelpoista kalliota. Ylipäällikkö Mannerheim antoi toukokuun lopussa 1943 luvan siirtää estekiviä VT-asemaan Hamina-Taavetti –linjasta.

Valmiiksi pystytettyä HT-linjan kiviestettä purettiin noin 20 kilometrin matkalta. Se on noin 40 000 vähintään kolmen tonnin, reilun kuution kiveä, siis suurin osa HT-linjan kivistä. Ne siirrettiin kuorma-autoilla radan varteen,  pääosin Taavettiin ja siitä edelleen junalla Kannakselle. Yhtenä purkupaikkana oli ainakin Mustamäen asema, josta kapearaiteista rautatietä myöten kiviä rahdattiin muun muassa Raivolaan.

Edellinen selittää sen, miksi Hamina-Taavetti –linjassa kivestä tehtyä panssariestettä näkee nykyisin vain harvakseltaan pieninä pätkinä.

Etelä-Kymenlaakson Sotilaspoikien Perinnekillan ensimmäisen puheenjohtajan, vuonna 1996 edesmenneen Lasse Harjun omakotitalon pihaan Haminan Salmenkylässä oli jäänyt yksinäinen Haminan-Taavetti –linjan panssariestekivi. Hänen tarkoituksenaan oli kiinnittää kiveen laatta muistuttamaan se historiallisesta merkityksestä. Harjun sairastuminen esti aikeen.

Perinnekilta saattoi työn kesäkuussa 2012 päätökseen ensimmäisen puheenjohtajansa kunniaksi ja paljasti estekiveen kiinnitetyn muistolaatan.

Syvyyttä ja merellinen jatke

Jatkosodan alkaessa itärajan linnoituksella oli jo etelässä pääaseman takana syvyyttäkin edellä kerrottujen  Kymijoki-linjan ja Hamina-Taavetti -linjan (HT-linja) ansiosta. Nekin olivat vahvasti keskeneräisiä, mutta jotakin apua niistäkin jo olisi ilman muuta ollut.

On myös muistettava, että itärajan linnoituskokonaisuuteen kuuluu Salpalinjan merellinen jatke Suomenlahdella, Virolahdelta Kotkan edustalle

Salpalinjan maaosuuden ensimmäisinä linnoituslaitteina mereltä päin katsottuna pidetään Santsaaren korsuja. Siitä lähes suoraan etelään linnoitettuja saaria ovat Ruissaari ja erityisesti Mustamaa. Niiden samoin kuin muiden saarten linnoittamista johti Merivoimat. Monissa saarten linnoitusratkaisuissa, kuten esimerkiksi kallioon louhituissa ja teräsbetonista valetuista konekiväärikorsuissa ja –pesäkkeissä samoin kuin luolissakin, näkyy samankaltaisia rakenteita kuin Salpalinjan maaosuudellakin.

Oikaisuasema Vaalimaalle

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944 tilanne muuttui. Tehtiin uusi päätös rakentaa välirauhan aikaisen pääaseman eteen etelään Suomenlahden pohjukasta alkava Vaalimaan oikaisuasema. Se muodostuu  kahdesta puolustustasasta, varsinaisesta päälinjasta ja muutama kilometri taaempana olevasta Pajulahden tukilinjasta. Näin saatiin pääpuolustusasemaa lyhenemään noin seitsemällä kilometrillä. Ja vanha pääasema jäi luomaan asemaan lisäsyvyyttä.

Vaalimaan oikaisuaseman runkona ovat ryhmälle miehiä suojan antavat imubetonimenetelmällä valetut pallokorsut. Niitä on noin 160 kappaletta, ja ne olisivat antaneet sirpalesuojan 1500 miehelle. Panssarintorjunta pohjautui pikakaivantoesteisiin.

Vaalimaan oikaisuaseman jatkeena Häkälänjärven ja Tyllinjärven jälkeen pohjoiseen on itse asiassa vielä Vaalimaanjoenlinja. Kenttälinnoitettuna se rakennettiin aina Miehikkälän Hauhialle saakka, jossa se yhtyy pääasemaan Härkämäellä.

Tämän Vaalimaanjoen linjan tueksi ja samalla tuomaan pääaseman eteen syvyyttä tärkeälle Taavetintien suunnalle rakennettiin niin ikään kesällä 1944 Miehikkälän kirkonkylään noin kolme kilometriä leveä tukilinja. Se sijoittuu keskelle kirkonkylää, mutta kiertää kuitenkin hautausmaan sen aitoja sivuten. Tukilinjaan rakennettiin 25 pallokorsua ja vähän panssarikaivantoestettä. Taistelu- ja yhteyshaudat jäivät suurimmaksi osaksi kaivamatta.

Myös tärkeä työllistämiskohde

Itärajan linnoituksen rakentamiseen uskottiin keväällä 1940 saatavan varsin helposti työvoimaa. Toisin kuin oli arveltu, talvisodasta kotiutetut miehet eivät heti olleetkaan innokkaita palamaan "sotatöihin". Sota oli tuoreessa muistissa ja kenttälinnoittamisesta jäisessä maassa oli ilmeisesti saatu tarpeekseen. Katseet olivat pikemminkin suunnattu siviilielämän jälleenrakentamiseen.

Kun jälleenrakentaminen ei lähtenytkään toivotulla tavalla liikkeelle, alkoivat työhaluiset hakeutua pikkuhiljaa linnoitustöihin uudelle itärajalle. Linnoittajia rekrytoitiin isojen kaupunkien työvoimatoimistojen kautta. Paikallinen väki pääsi töihin myös suoraan hakeutumalla kunkin työkohteen mestarin puheille. Maa- ja metsätaloustyövoimaa ei linnoitustöihin otettu kuin poikkeustapauksissa; maan elintarvike- ja halkohuollon tuli toimia.

Siirtolaiset etusijalalla

Huomattava oli, että maassa oli talvisodan jälkeen paljon siirtoväkeä, jotka olivat paitsi menettäneet juuri kotinsa myös työpaikkansa. Heille suuri linnoitustyömaa oli valtion suunnasta oivallinen työllistämiskohde. Maa tarvitsi rajoilleen turvaa ja linnoitus rakentajia. Kaksi tärkeää asiaa kohtasivat.

Siirtolaisten tilannetta autettiin ohjeella, joka asetti heidät etusijalle, mikäli töihin oli ylitarjontaa.

Loppujen lopuksi alun hankaluuksien jälkeen työvoiman saanti ei ollut sanottava ongelma. Juoppoja ja laiskoja ei tarvinnut kirjoissa pitää. Tulijoita riitti. Työehdot olivat kunnossa. Palkkaus tapahtui voimassa olevien työehtosopimusten mukaan noudattaen Kotkan palkkatasoa.

Tuntipalkat riippuen työtehtävistä liikkuivat 8-16 markan haarukassa. Palkan ostovoimasta antaa suuntaa se, että lottien valmistama omakustanteinen ateria maksoi kesällä 1940 seitsemän markkaa. Kahvikupillisen sai 50 pennillä.

Urakkapalkka houkutti

Huomionarvoista työnjohdon viisautta oli se, että tuntipalkan vaihtoehtona lähes kaikki työvaiheet oli urakkahinnoiteltu. Sitä monet käyttivät hanakasti hyödykseen.

Majoitus kuului työmaan luontaisetuihin ja oli siis ilmainen. Aluksi asutettiin kaikki paikalliset "kortteerit", ja kun ne täyttyivät, käytettiin kangas- ja pahvitelttoja.

Linnoituslaitteista kiireellisyysjärjestyksessä etusijalla olivat panssariesteet. Mentäessä kohti syksyä 1940 tuli kiire rakentaa myös linnoituslinjan varteen parakkikyliä. Niillä turvattaisiin töiden jatkuminen talven yli ja toisaalta työmatkat säilyisivät lyhyinä muuten asumattomissa korvissa.

Toukokuuhun 1941 mennessä linnoitustyömaalla oli pystyssä yli 800 majoitusparakkia ja toistasataa ruokalaparakkia. Lisäksi rakennettiin kymmenittäin työmaan tarvitsemia muita tiloja kuten varastoja, pajoja ja tietysti saunoja.

Linnoitustoimiston alaisuudessa tunti- ja tai urakkapalkkaisen työvoiman lisäksi Salpalinjaa urakoivat maan johtavat rakennusliikkeet. Urakkasopimuksia teki ainakin 26 yritystä. Ne hankkivat oman työnjohtonsa ja työväkensä sekä tietysti koneensa.

Salpa-asema -linnoitusta oli enimmillään rakentamassa maaliskuussa 1941 liki 35 000 siviilimiestä. Urakoitsijoiden osuus tuosta määrästä oli noin 5000 miestä. Noin 2000 lottaa oli erilaisissa huoltotehtävissä. Työmaa oli Skandinavian suurin.

Pitää myös muistaa, että kenttäarmeija oli ryhmittyneenä puolustukseen linnoitustyömaan tasalle. Joukot tekivät koulutus- ja muun palvelun ohessa noin kolme päivää viikossa kenttälinnoitustöitä, lapioin, rautakangin, sahoin ja kirvein. Jatkosodan viimeisenä kesänä Salpalinjan rakentamis- ja taistelukuntoon saattamistöitä jatkoivat kenttäarmeijan linnoitusjoukot ”päivärahapalkalla”.

Väkeä riitti

Esimerkiksi Miehikkälän pitäjää Salpalinja halkoo 16 kilometrin matkalla. Välirauhan aikoihin kunnan asukasluku oli noin 5 000 henkeä. Jo syksyllä 1940 Miehikkälässä hääräsi linnoitustöissä täydellä palkalla yli 3 000 miestä. Kun lukuun lisätään kenttäarmeijan joukot, niin väkeä oli varovaisestikin arvioiden tuplamäärä asukaslukuun verrattuna. Siinä riitti kaikenlaista sutinaa. Näin oli varmasti myös Virolahdella ja Vehkalahdella.

Sotilaspojille nuoren ikänsä takia Salpalinja oli työmaana pääosin ulottumattomissa. Mielenkiintoista puuhaa ja seikkailua suuri väkimäärä ja työn touhu pojille ilman muuta tarjosi niin rakentamisaikana kuin vielä sotien jälkeenkin.

Salpa-asemassa ei taisteltu. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Olemassaolollaan se myös viestitti suomalaisten järkähtämättömästä maanpuolustustahdosta noina vaikeina vuosina.

Teksti: Terho Ahonen

Salpa-asema lyhyesti:

Suomen itärajan linnoitus Suomenlahdelta Sallaan ja kenttälinnoitettuna Petsamoon.

Rakennettu 1940-41 ja 1944.

Tehollinen työaika 18 kuukautta.

Välirauhan aikana palkattuja rakentajia enimmillään maaliskuussa 1941, jolloin töissä oli 35 000 miestä ja 2 000 lottaa.

Kenttäarmeija rakensi kenttälinnoitteet.

Vuoden 1941 valtion budjetista Salpalinjan menot olivat 5 %.

Salpa-asemassa ei taisteltu.

Työsaavutuksia:

720 teräsbetonikorsua

25 luolaa

225 km kiviestettä

130 km kaivantoestettä

350 km taistelu- ja yhteyshautaa

315 km piikkilankaestettä

3 000 erilaista kenttälinnoitetta