Linnoituksista vain U-asema piti

Yleisesikuntaeversti Matti Koskimaan kokoomateos - Suomen kohtalon ratkaisut, talvisota ja jatkosota 1939-44 - ovat tämän kirjoituksen luovan innoituksen lähde.

En odottanut kirjassa käsiteltävän juurikaan linnoituksia, eivätkä ne tilaa ole teoksessa paljon kyllä saaneetkaan. Salpalinjaa ei mainita kertaakaan. Sitä ei mainita edes niissäkään sinänsä perustelluissa tapauksissa, joissa kirjailija tuo esiin vaihtoehtoja, jotka olisivat olleet esillä, jos taisteluissa olisi käynyt toisin, jos saavutetut torjuntavoitot olisi hävitty.

On luonnollista ja ymmärrettävää, että kun Salpalinjassa ei taisteltu, se ei ole ollut siinä mielessä Suomen kohtalon ratkaisu. Salpalinjan olemassa olon merkitystä edes osana sitä on vaikea todistaa, selvää faktaa ei ole. Toisaalta Suomen ja jopa Pohjoismaiden suurin sen ajan rakennustyö ei voinut olla merkityksetön.

Mutta joitakin poimintoja puheena olevasta kirjasta linnoitteiden näkökulmasta.

Tunnettuahan on, että Karjalan kannaksen pääpuolustuslinjaksi rakennettu linnoitettu VT-linja (Vammelsuu –Taipale) oli keskeneräinen. Se murtui nopeasti Kuuterselässä, mutta piti Siiranmäessä keskeneräisenäkin vetäytymiskäskyyn saakka. Ampuma-alat olivat ainakin osin raivaamatta ja taisteluhautaa ei oltu kaivettu yhtenäiseksi.

En ole käynyt Siiranmäellä, mutta kirjassa varsin tarkoin selostetut torjuntataistelut kulminoituivat yhteen kaivamattomaan 50 metrin pätkään taisteluhautaa. Se tuli esiin monta kertaa estäen vastahyökkäysten viimeistelyn tai aiheuttaen ”turhia” tappioita Siiranmäellä. Sinänsä pikku pätkä oli vesittää koko Siiranmäen taistelun, joka taas olisi asettanut vaakalaudalle koko kannaksen puolustuksen. Pienellä asialla voi olla ratkaiseva merkitys kokonaisuuden kannalta!

Karjalan kannaksella vetäydyttiin VT-aseman jälkeen VKT-asemaan (Viipuri-Kuparsaari-Taipale), joka oli lähes tyystin linnoittamaton, käytännössä vain viiva kartalla. Silti se edullisen maaston myötä piti, tosin taipuneena. Palaan asiaan tämän jutun lopussa.

Asemasodan aikana rakennettiin Karjalan kannaksella siis VT-asemaa. Painopiste linnoittamisessa oli kuitenkin vahvasti, ilmeisesti Koskimaan mukaan jopa liian vahvasti, Aunuksen ja Maaselän kannaksilla.

Aunuksen kannakselle rakennettiin teräsbetonisiin pallokorsuihin tukeutunut PSS-linja (Pisi-Saarimäki-Sammatus), joka murtui nopeasti johtuen paljolti puna-armeijan Laatokalla tekemään ”yllättävään” maihinnousuun Tuuloksen-Viteleen alueella. Maihinnousun torjunta ja sen aiheuttama saarrostusuhka vaikutti linnoituksen menetykseen.

Linnoitussuunnittelija majuri Yrjö Urton mukaan nimettyä U-linjaa Pitkärannasta Loimolaan alettiin rakentaa vasta keväällä 1944. Kunnolla työt pääsivät vauhtiin vasta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua. Kestolinnoitteita, betonilaitteita, ei ehditty tehdä nimeksikään. U-linja rakentui kenttälinnoitteisiin. Silti se piti.

Koskimaa antaa kirjassaan U-linjan rakenteille tunnustusta. Linnoitus auttoi ratkaisevasti suomalaisia suurhyökkäyksen torjunnassa Aunuksen kannaksella. Huomioitavaa on, että ratkaisutaistelussa Nietjärvellä Suomen kohtalo ratkaistiin lopulta lähitaistelussa ja tst-haudan vyörytyksessä pienellä pätkällä puolustusasemaa. Se oli viimeinen keino heittää vihollinen pois tärkeästä kohteesta ja sinetöidä torjuntavoitto. Jälleen taistelu pienestä pätkästä taisteluhautaa kulminoitui arvoon arvaamattomaan. Pienellä on merkitystä!

Maaselän kannaksella (Äänisen ja Seesjärven välillä) suomalaiset kestolinnoittivat varsinkin Karhumäen alueella. Jo logistisestikin ajatellen linnoitusmateriaalin kuljettaminen huonoja teitä pitkin kauas itään on ollut iso urakka. Suomen armeijan irtautumiseen ja vetäytymiseen Maaselän kannaksen linnoitteetkaan eivät paljon aikaa antaneet, vaikka puolustustaistelu kestolinnoitteissa osoittikin voimansa sen hetken kuin sitä kesti. Lähtö oli tahditettava Aunuksen kannaksen vetäytymisaikatauluun. Lähtöä vauhditti vihollisen ylivoima.

Nyt palaan VKT-asemaan. Ihantalassa syntynyt Matti Koskimaa toteaa kirjansa lopun yhteenvedossa:

”Aunuksen kannaksella linnoitettiin ja varustettiin puolustusasemia pontevammin kuin Karjalan kannaksella. Esimerkiksi U-aseman linnoittaminen aloitettiin kevättalvella 1944. Kannaksella VKT-asemaa ei linnoitettu ennalta lainkaan, mikä oli karkea virhe.” Näin siis Koskimaa.

Edellisestä voisi vetää myös sen huomion, että viime sotien aikana rakennetuista linnoituksista vain U-asema kesti. VKT-linja taipuneenakin ilman linnoitteita piti edullisen maastonsa ansiosta. Noita linjoja yhdistivät se, että ne molemmat olivat Tarton rauhan rajojen sisällä ja olivat myös ”viimeinen este” Suomeen. Niissä taisteltiin selkä seinää vasten Suomen maaperällä.

Kokonaan nyky-Suomen rajojen sisällä oleva ja pääosin välirauhan aikana rakennettu Salpa-asema on edellä mainitussa kirjassakin siis vain hiljainen ja mainitsematon reservi. Salpa-aseman taisteluarvo laitteidensa ja rakennelmien osalta oli varmasti kaikkia aiempia suomalaisten rakentamia linnoituksia edellä. Se olisi ollut todella vasta viimeinen kortti Suomen kohtalon ratkaisussa. Mutta jos siinä olisi jouduttu taistelemaan ja pystytty torjuntavoittoon, olisi Suomen itäraja todennäköisemmin nyt Kymijoessa kuin nykyisellä paikallaan!

Hattua nostan isiemme teoille! Salpa-asema ehjänä ja koskemattomana arpena itärajallamme on ehdottomasti arvokkaampi, kuin jos se olisi sotiemme historiassa mainintana yhtenä kohtalomme taistelupaikkana.