Vihollinen tiesi – entä sitten!

Neuvostoliitto loukkasi välirauhan aikana 85 kertaa Suomen ilmatilaa. Itärajan linnoitustyöt näkyivät varmasti taivaalle ja tallentuivat filmille. Kun linnoituksen etumaasto taisteluhautojen etupuolelta oli hakattu käytännöllisesti katsoen paljaaksi 200 – 300 metrin matkalta, eihän tuotakaan ”kaistalehaukkuuta” voinut olla huomaamatta!

Silti rakentamisen aikana kiinnitettiin paljon huomiota työmaan salaamiseen. Maan pintaa pyrittiin rikkomaan mahdollisimman vähän. Ja kun kyseinen työvaihe oli ohi, palautettiin luonnomukaisuus mahdollisimman ennalleen. Puita kaadettiin vain sen verran, minkä työtila välttämättä vaati. Liikennettä ja rakentamismelua räjäytyksineen oli ymmärrettävästi vaikea salata.

On täysin selvää, että Neuvostoliitto tiesi hyvin tarkkaan, mille tasalle Suomi linnoitti. Vaikka se ei jokaista laitetta tarkkaan tiennytkään, oli sille karkeasti tiedossa, mitä Suomen itärajalla tehtiin.

Salpalinjan laitteiden naamiointi oli heti tuoreeltaan vaikea tehtävä. Nyt asiaa on vaikea mieltää, kun luonto on rauhassa saanut 70 vuotta rakenteita patinoida ja peittää. Ei tarvitse kuin nähdä rakennusaikainen valokuva korsusta, niin ymmärtää tuon ajan tuskan. Kiviesteiden naamioiminen oli täysin mahdotonta.

Linnoitteiden salaaminen alkaa jo niiden sijoittamisesta. Nyt puhun suurimmista laitteista, teräsbetonikorsuista. Maastouttaminen on se sana jota ensin yksittäiseltä laitteelta haetaan. Se tarkoittaa minun ymmärtääkseni ainakin kahta asiaa: laitteen sijoittamista maastoon luontaisesti suojaiseen paikkaan ja samalla sen kätkemistä mahdollisimamn hyvin maisemaan.

Ennen kuin korsua maastoutetaan, pitää laajemmin miettiä maastonkäyttöä. Miten muut linnoitusrakenteet, viereiset tulikorsut, niiden tulenkäyttö, majoituskorsut, taisteluhaudat, kenttälinnoitetut pesäkkeet, ampuma-alat ja esimerkiksi etumaaston esteiden järjestely sopivat jouhevasti ja käyttökelpoisesti kuvaan. Linnoitussuunnittelijoilta vaadittiin melkoista näkemystä ja taitoa.

Naamiointi oli sitten se viimeinen temppu, jolla paikattiin maastonkäytön ja maastouttamisen arvet.

Siis miksi nähdä tuo vaiva, jos naapuri kerran tiesi, missä puolustajan rakenteet ovat. Siksi, että taistelutilanteessa kaikella edellä kerrotulla on hirvittävän tärkeä merkitys.

Siinä vaiheessa kun vihollinen saa näkökosketuksen puolustajaan, taistelutanner ja sen päällä leijuva ilma on molemmin puolisen tykistötulen jäljiltä sakeana pölyä ja savua ja maa on täynnä tykistön kraanattien kraatereita, monttuja. Siinä samassa hetkessä puolustajan tuli, olkoon aluksi kenties epätarkkaakin, vaikeuttaa päälle tulevan toimintaa. Vihollisen olisi avattava tarkka tuli nopeasti eliminoidakseen linnoitetussa asemassa valmistautuneen puolustajan toimet.

Taistelusaasteen keskellä hyvin maastoutetut ja naamioidut puolustuslaitteet sulautuvat maisemaan, yksittäisiä maaleja ei hyökkääjä löydä. Se joutuu tuhlaamaan ammuksiaan summittaisesti räiskimällä ja on siinä samalla alttiina puolustajan tarkalle tulelle.

Mitä kauemmin hyvin tehdyn maastouttamisen ja naamioinnin ansiosta vihollisella menee löytää maaleja, sen kauemmin puolustajalla on aikaa tuhota vihollinen!

Voi olla, että naamioinnilla voitettu aika on vain sekunteja, tuskin kymmeniä sekunteja enempää. Tuo aika joka naamioinnilla on voitettu, pitää häikäilemättä käyttää hyödyksi. Maastouttaminen ja naamiointi tarvitsevat siis lähes aina aisaparikseen aloitekykyisen ja nopean tulenavauksen, se on kyvykkäät, päättäväiset taistelijat.

Edellisessä blogikirjoituksessa hehkutin Salpalinjan rakentamisen merkitystä suomalaisten maanpuolustustahdon voimannäyttönä. Se voi palvella sitä vielä tänäänkin, jos Salpa-asemasta osataan ottaa irti tuo veteraanisukupolvien arvokas perintö.

Salpalinja täytti tehtävänsä ilman, että siinä tarvittiin taistella. Mutta niin kuin edellä toin esiin, Salpa-asema olisi ollut valmis tietysti tarvittaessa myös taisteluun. Siksi taitavasti se puutteistaan huolimatta oli silloin rakennettu ja maastoon sijoitettu. -  Suomen itsenäisyyspäivää vietetään joulukuun kuudentena.