Salpalinjaa sisävesinäkökulmasta

Tämän kirjoituksen on kirjoittanut Elina Lyijynen. Hän vetää Salpalinja-hanketta Lappeenrannassa, joka keskittyy retkeilyreitistöön ja Salpaportaalin uudistamiseen. Paljon ajatusta ja tietoa.

Jängyllä ja Pien-Saimaalla lihasvoimin liikuttaessa ehti ajatella monenlaista liittyen sekä linnoitteisiin ja niiden rakentajiin. Maiseman muuttuessa ja linnoitesaarien lähentyessä ehti havainnoida oletetut vihollisen hyökkäyssuunnat ja parhaat paikat sen pysäyttämiseen. Jatkossa esitetyt asiat perustuvat omiin havaintoihin ja muistikuviin luetuista arkistomateriaaleista, joten asioista voi olla vapaasti eri mieltä.

Pien-Saimaan Sunisenselän sulkemiseksi vihollisen ylimenolta ei ole käytännössä ollut muuta vaihtoehtoa kuin Ruoho- ja Naurissaaren linnoittaminen. Ehkä linjan olisi voinut vetää taaempiin saariin, mutta tällöin edellä mainitut saaret olisivat olleet viholliselle hyvä jalansija eteenpäin. Puolustuslinjan sijoittaminen ison järvenselän taakse mahdollisti laajat näkymäalueet ja saarten väliset kapeikot oli helppo sulkea ristitulen avulla. Kova talvi ja paksu jääkerros olisivat kuitenkin mahdollistaneet laajamittaisen rynnäkön noin kaksi kilometrisen Sunisenselän ylitse.

Pienikokoinen Naurissaari Voisalmensaaren kupeessa linnoitettiin vahvasti osana Voisalmen alueen rakentamista. Saarelle rakennettiin kaksi panssarintorjuntatykin ja konekiväärin korsua ja yksi tulenjohtokorsu, yhteys- ja taisteluhautoja sekä siellä oli kivilouhos, josta kuljetettiin jäätä myöden estekiviä Voisalmensaarelle. Saarella työskennelleet miehet asuivat Voisalmen puolella Piiluvassa, lisää työmiehiä kuljettiin työmaalle Juvolasta tykkipatterien valmistuttua. Rakenteiden näkyvyys on kuitenkin melko huono Saimaalta käsin, vaatisi raivausta maiseman korsujen ja louhoksen edustalta. Saaren pohjoisosassa on todennäköisesti kaapelikomero, josta on selkeä louhittu ura Saimaaseen. Tutkittavaa jäi toiseksikin kertaa, mm. ruokalan ja pajan paikat jäivät löytämättä.

Ruohosaarta rakennettiin osana Märkälää ja tietoa saaren rakentamisesta allekirjoittaneella ei tässä vaiheessa ole paljoakaan. Villein vastaan tullut ajatus oli erään tarkastuskertomuksen kirjoittajan ehdotus rakentaa majoitustunneli Ruohosaaren linnoittajien turvaksi. Jossain aivojen pohjukassa on mielessä asiakirja, jossa kerrotaan ns. vasikkakorsujen rakentamisesta, joilla lienee tarkoitettu tykkikorsuja. (Vasikka tarkoittaa lehmän jälkeläisen lisäksi isomman rakennuksen kylkeen rakennettua katosta tai siipeä.) Ruohosaareen ehdittiin rakentaa vain viisi korsua, joista toinen tykkikorsu jäi keskeneräiseksi. Saarella on matalaa taistelu- tai yhteyshautaa vain nimeksi. Kummassakaan saarista ei ole kiviesteitä eikä korsuissa kaivoa.

Naurissaari olisi melko pienillä toimenpiteillä muutettavissa nyt pelkästään lähialueen asukkaiden virkistysalueesta myös linnoituskohteeksi. Rantautumispaikkojen merkitseminen, opastaulut, kaiteet ja kulun ohjaaminen turvallista kautta korsuihin auttaisi paljon. Saaren pieni koko ja asumattomuus sekä Lappeenrannan läheisyys edesauttavat asiaa. Ruohosaaressa vain tykkikorsut ovat varteenotettavia kohteita ja ne on suhteellisen helppo saavuttaa saaren kaakkoisosaan rantautuen. Muiden korsujen läheisyydessä kesämökit rajoittavat liikkumista. Ruohosaaressa olevaa valmista laavua voivat kaikki retkeilijät hyödyntää. Saaret on helposti saavutettavissa melon tai soutaen, mutta ensikertalaisille en suosittelisi melontaretkeä yksinään. Tuulisessa säässä suoritettu melontaretki Saimaalla ehti jo synnyttää perhosia vatsan pohjaan ennen ensimmäistä rantautumista. Tuuli synnyttää selällä helposti aallokkoa ja Sunisenselällä on useita pienvenesatamia ja risteävää liikennettä. Salpalinja-opastuksiin voidaan saarten osalta yhdistää melomisen opastus ja välineiden vuokraus.

Jängyllä liikkuminen melon tai soutaen tuntuu turvallisemmalta kapean vesistön vuoksi kuin Saimaalla. Kapean järven leveys vaihtelee noin 60 metristä reiluun 400 metriin, rannat tuntuvat olevan aina lähellä ja muita liikkujia vähän. Nykyisellään rantautumispaikkojen vähyys tuottaa pitkiä melonta- tai soutumatkoja ja ainakin Hurtanmaalle voisi ajatella rantautumispaikkaa ja mahdollisuutta tutustua Salpalinjaan. Jängyn rantojen ruovikkoisuus ja tiheä mökkiasutus aiheuttaa omat haasteensa Salpalinjan näkyvyydelle ja rantautumiselle. Näkyvyyttä ja rantautumista testattiin 18 kilometrin soutumatkalla Iitiästä Vuossaareen ja takaisin elokuun puolessa välissä.

Jängyllä puolustuslinja hyödynsi vanhaa Väliväylän uittoreittiä, Salpalinjan rakenteiden sijoittuessa pääosin väylän pohjoispuolelle. Väliväylän uittoväylä oli käytössä 1890-luvulta 1960-luvulle, uiton mahdollisti Rutolaan rakennettu ylivientilaitos, joka nosti puut Saimaan vesistöalueelta Kärjenlammelle ja Jängylle uittorännien kautta ja puut uitettiin edelleen Jängyn ja Kivijärven kautta Kymijoen suuntaan. Uitto loppui aikanaan Kivijärven pinnan laskuun. Yhä edelleen uittoväylän ja puolustusväylän rakenteet ovat näkyvissä rinnan ja niistä molemmista on kerrottava. Enso-Gutzeit edellytti sota-aikana linnoitustoimistoa korjaamaan linnoitustöissä vaurioituneita rakenteita ja mm. sotapäiväkirjojen mukaan sotilaat rakensivat rauhan tultua syyskuussa 1944 uittorännit uudelleen. Purkamisen ajankohdasta ei ole tietoa, mutta purettuna uittoränni vastasi melko hyvin panssarikaivantoa.

Puolustuslinja painottuu pitkälti vesistön vastarannalle, mutta säännöstä tekee poikkeuksen Hurtanmaa, jonka halki puolustuslinja kulkee. Harvemmalla on ehkä tiedossa, että Hurtanmaan koilliskulmasta oli aikoinaan lossiyhteys Varis-Lavolaan ja Lemin suuntaan. Puolustusvoimat suunnitteli lossiyhteyttä Hurtanmaan toiselle puolelle Reusaan eli Hautasenvuoren läheisyyteen. Tällöin yhteys Hurtanmaalle ja huolto olisi hoitunut kahta kautta. Hurtanmaa ja Vuossaari ehdittiin linnoittaa vahvemmin, mutta Jängyn pohjoispuoli jäi vähemmälle suunnitelmista huolimatta. Rannan tuntumaan ehdittiin ajaa kiviesteitä, mutta niiden pystyttäminen jäi kesken. Pohjoisranta jäi pitkälti kenttälinnoitteiden varaan, 1940-luvun linnoitekarttojen mukaan pohjoisrantaa myöten kulkivat piikkilankaesteet koko matkan Kukkolasta Iitiään. Vesiltä käsin saattaa pohjoisrannan estekiviä havainnoida paikoin, mutta se vaatii etukäteistietämystä paikoista. Vesiltä käsin erottuvat paremmin Hurtanmaan (kiviesteet ja Hautasenvuoren louhos) ja Vuossaaren rakenteet (kiviesteet ja korsut). Aiemmin mainituista Ruoho- ja Naurissaaresta poiketen Vuossaaressa kulkee saaren poikki kivieste ja korsuissa on kaivot. Korsuissa huomion kiinnitti sisäänmenojen kattojen pultitukset/kiinnikkeet, aivan kuin joku olisi suunnitellut laittavansa niihin sisäkatot kuten korsuissa muutoin sisätiloissa. Aina oppii jotain uutta. Korsut eivät ole kaikkialla samanlaisia.

En tiedä kuinka paljon puolustuslinjan sijaintia saariin suunniteltaessa on ajateltu kustannusten minimointia, rakentamisen olosuhteita, kuljetustarpeita ja tositilanteessa tapahtuvaa huoltoa, nykysanastolla logistiikkaa.  Kuljetuksia varten pakkolunastettiin aluksia puolustusvoimien käyttöön teollisuudelta ja alueen asukkailta. Kova talvi 1940-41 ja paksu jääpeite helpottivat kuljetuksia saariin kuorma-autoilla, mm. betonivalut saarissa saatiin tehtyä maaliskuussa vielä jään kantaessa ja mantereella jatkettiin töitä sen jälkeen.

En malta olla loppuun lainaamatta kertomusta Kivijärveltä talviaikaan: Talviaikaan tavaraa kuljetettiin paljon jääteitä myöden, kun maanteiden kunto oli huono. Matikan kutuaikaan keskitalvella oli Luumäen mies katsomassa Kivijärvellä pyydyksiä. Tavaran kuljetuksessa olleessa automiehessä oli sen verran kalamiehen vikaa, että hiljensi autoaan kohdalla ja kysyi, että vieläkö matikoita tulee. Ajelemiseen tympääntynyt isäntä vastasi, että ”Saatana, oot sie millon nähnt, et maantieojasta matikoita saap.”

ELINA LYIJYNEN

 

 

Harparskog-linja

Talvisodan jälkeen tehtyyn linnoittamisohjelmaan sisältyi itärajan linnoittamisen ohella myös yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankoniemen poikki. Harparskog-linjan nimellä rakennettu kestolinnoitettu puolustusasema on laitteiltaan kuin pala Salpalinjaa, käytännössä ihan samanlainen.

En käy keksimään pyörää uudelleen, vaan laitan tähän linkin Kimmo Nummelan erinomaiselle sivustolle http://www.hangonrintama.fi/. Siihen kannattaa tutustua, lämpimästi suosittelen. Ainoa asia, jonka pikaisesti katsottuna sivustolta havaitsin, joka poikkeaa Salpalinjasta, on nimikkeistö. Nummela itsekin toteaa, että virallisissa asiakirjoissa puhutaan järjestelmällisesti vain korsuista. Hän haluaa käyttää esityksessään teräsbetonikorsuista nimitystä bunkkeri erottaakseen ne kenttälinnoitetuista korsuista.

Kävin viikonloppuna aivan pikakäynnillä ummikkoturistin tapaan Harparskog-linjalla valmistautumatta ennakkoon mitenkään. Odotin jonkinlaista opastusta kyseiseen kohteeseen. Ainoa minkä Hangontiellä näin, oli näyttävä tienvarsiopastus Mannerheimin muistokivelle! Ajoin ohi ja ajattelin, että käyn sen sitten katsomassa takaisin tullessa. Mutta seuraava kohde olikin sitten jo Rintamamuseo Hangon vuokra-alueen rajalla, jolloin tajusin, että nimensä mukaisesti Harparskog-linja löytyy kyseisen kylän tasalta ja yhteys edellä mainittuun muistokiveen on siellä. No, tämä vain kertoo, että opastus / viitoitus satunnaisten matkailijoiden houkuttelemiseksi kohteille on välttämätöntä.

Rintamamuseo oli kiinni ja sateen siivittämä pikakierros ulkona ei antanut minkäänlaista tietoa Harparskog-linjasta tai sen sijainnista. Jos museo olisi ollut auki, tietoa olisi varmasti löytynyt. Rintamamuseon kunto on päässyt mitä ilmeisemmin repsahtamaan, kun vertasin nykyilmettä täällä netissä näkemiini kuviin takavuosilta. Siihen on varmaan luonnollinen selitys se, että veteraanien perustamaan museoon eivät enää heidän voimansa riitä ja jatkajaa museon ylläpidolle ei ole löytynyt. Ken tietää asianlaidan paremmin, kertokoon sen tämän kirjoituksen kommenttiosiossa.

No, sitten kun paluumatkalla noudatin muistokiven opasteita, Harparskog-linjan ensimmäinen teräsbetonikorsu löytyi tien varresta helposti ja kohta toinenkin koulun kohdalta. Kumpaankaan ei päässyt sisälle. Jälkimmäinen paljastui esittelykohteeksi, mutta mitään siihen viittaavaa tietoa ei löytynyt. Mannerheimin muistokivi löytyi myös helposti. Ja sen opastaulussa oli jo hieman tietoa ja karttakin etsimästäni linnoituslinjasta.

Ei siis ihme, ettei Hangontien tienvarressa ollut erikseen opastusta Harparskog-linjaan, kun sitä ei maastossa varsinaisesti esitellä. Näkemäni tien varressa olleet kaksi korsua ja muutama sata metriä kiviestettä ei linnoituksesta aiemmin tietämättömälle juurikaan mitään kerro.

Uskoisin Hangontiellä olevan liikennettä kesäaikaan siksi paljon, että opastettuna kohteena Harparskog-linja voisi vetää. Tai voi olla, että sitä on kokeiltu ja todettu, että imu ei riitä.

Tässä tullaankin jälleen kerran siihen, että viime sotien aikana suomalaisten tekemät huikeat linnoitusrakennelmat, joissa ei siis taisteltu, ovat suomalaisille pimennossa. Salpalinjan ja Harparskog-linjan massiivisuutta ei osata kaivata, kun ei tiedetä, mitä ne sisältävät ja mikä niiden merkitys oli.

Kun ihmisellä on nälkä, hän tietää tarvitsevansa leipää. Vastaavasti ihmisille olisi jotenkin saatava syntymään sellainen tarve tai kutina, joka helpottuisi ainoastaan tutustumalla kunnolla Salpalinjaan tai tämän kirjoituksen otsikkoon Harparskog-linjaan. Tuon tarpeen nostattaminen on mahdollista, jos sitä lähdettäisiin tekemään tarpeeksi laajalla rintamalla.

Kukahan tai mikä arvovaltainen taho tekisi aloitteen valtakunnallisesta, johdonmukaisesta tiedotuskampanjasta, jolla viime sotien aikaisen maanpuolustustahdon linnoitushedelmät tuotaisiin mahdollisiman monen suomalaisen silmille ja poimittavaksi? Kun on kysyntää, markkinatalous sopivasti avitettuna hoitaa kyllä tuotteistuksen!

Salpa-asema rakentamisen mestarinäyte

Tämän kirjoituksen olen kirjoittanut 26.1.2002 liittyen Kotkan asuntomessuihin saman vuoden kesällä. Joku sitä on minulta pyytänyt, mutta onko missään julkaistu, en tiedä enkä ainakaan muista. Jutussa on paljon kertausta kertauksen perään tämän blogin lukijoille, mutta ehkä jokunen uusi näkökulmakin. Suurin murhe on se, että kirjoitus on kirjoitettava uudelleen; levy jolla se todennäköisesti on, ei millään sovi mihinkään nykyisen tietokoneeni reikään. Paperikopio onneksi on. Ja sen nyt jäljennän sellaisenaan.

Suomen itärajan turvaksi viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema –puolustuslinnoitus on rakennustyönä vertaansa vailla. Puolentoista vuoden tehollisena työaikana saatiin aikaiseksi linnoitusrakennelma, joka vaikutti osaltaan Stalinin päätöksiin lopettaa Suomen valtausyritykset kesällä 1944. Salpa-asemassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä olemassaolollaan. Nyt Salpa-asema elää uutta tulemistaan – elämyksiä tuottavana matkailukohteena.

Salpa-aseman valtavia mittasuhteita on vaikea kuvata. pelkät sanat ja kuvat eivät kerro koko totuutta huikean laajasta linnoituskokonaisuudesta. Linnoitus pitää nähdä. Se muun muassa Miehikkälässä on oivallettu. Siksi kuntaan on perustettu jo vuonna 1987 Salpalinja-museo. Museoalueeksi entisöity pala Salpalinjaa on monipuolisin ja edustavin näyte, mitä itärajalle on linnoitusketjusta kunnostettu.

Museon lisäksi Miehikkälässä on rakennettu vaellusreitistö ja siihen liittyvät opastetut vaellukset erämaasaunoineen ja korsuyöpymisineen. Vaelluksia ryhmille järjestää miehikkäläläinen Korsumatkat – Bunker Tours –yritys läpi kesä- ja syyskauden. Yrityksellä on käytössään maan parhaat Salpa-asema –oppaat. Myös alueen reserviläisjärjestöt järjestävät kerran kesässä vaelluksen, jolle ryhmien ohella voivat luontevasti osallistua myös yksittäiset linnoitushistoriasta kiinnostuneet luontoystävät.

Salpa-aseman rakentamiseen osallistui suurimmillaan 35 000 miestä ja 2 000 naista, lottaa. Työmaata pidetään edelleen Skandinaavian suurimpana yksittäisenä työkohteena.

Linnoitukseen rakennettiin yli 700 erilaista kestolinnoituslaitetta, joista valtaosa on teräsbetonikorsuja. Kenttälinnoitteita tehtiin noin 3 000 kappaletta. Taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin 350 km ja kaivantoestettä lapioitiin 130 km. Piikkilankaestettä pystytettiin 315 km ja panssariestelinjaa 225 kilometriä. Viime mainittuun on peruskalliosta yksitellen louhittu ja kuljetettu vähintään kolmen tonnin painoisia estekiviä peräti noin 400 000 kappaletta.

Järeitä, silloin noin miljoona markkaa (tämän päivän rahassa noin puoli miljoonaa euroa) maksaneita, teräsbetonikorsuja rakennettiin yli 400 kappaletta.  Yhden tällaisen maavaraisen järeän korsun rakentamiseen tarvittiin 5 000 säkkiä, a´ 50 kg, sementtiä. Tuolla sementtimäärällä valaisi komeasti 50 omakotitalon perustukset.

Esimerkkinä korsun mittasuhteista voi mainita vaikkapa majoituskorsun makuuhuoneiden väliseinän paksuuden. Kun se omakotitalossa on useimmiten kakkosneloskoolaus ja lastulevy, niin korsussa se on metri umpibetonia. Katossa on 2,1 metriä teräsbetonia. Ulkoseinä on paksuimmillaan vihollisen tulosuunnassa 2,5 (2,3, kirj. huom.) metriä ja takaseinä ohuimmillaan 1,4 metriä betonia.

Majoituskorsun varustuksiin kuului oma kaivo tai usean sadan litran vesisäiliö, korsuliesi (puuhella) ja käsin veivitettävä ilmastointikone. Korsut olivat kaasutiiviitä. Viemäröinti päättyi salakaivoon, joten senkään kautta ei korsuun voitu johtaa myrkyllisiä taistelukaasuja.

Muun sisustuksen osalta tärkeimmät osat olivat puusta tehdyt makuulaverit, kahdessa tasossa. Valaistus tukeutui öljylyhtyihin. Käymäläkin korsusta löytyi, jos taistelutilanne ei olisi sallinut ulkosellaisen käyttöä. Sisäkäymälä oli yksinkertaisesti puureunuksin varustettu kannellinen ämpäri.

Salpa-aseman rakentamisessa yksi tärkeä osa oli työn laadunvalvonta. Se näkyy vielä tänä päivänä korsujen betonipintojen sileytenä ja ehjyytenä. Esimerkiksi betonimuottilaudoissa ei sallittu lainkaan vajaasärmää. Vastaavasti betoninvalmistusta ja betonin koostumusta seurattiin jatkuvin laboratoriokokein.

Kansankielellä myös Salpalinjaksi kutsutusta linnoituskokonaisuudesta on siis tehty matkailukohde, jossa erityisesti Miehikkälässä ollaan edelläkävijöitä. Kuluvan kevään aikana ratkeaa valtakunnallinen ideakilpailu, jolla haetaan täydennystä jo olemassaolevaan Miehikkälän Salpa-asema –tarjontaan.

Matkailukohteen markkinointia vaikeuttaa edelleen se, että Salpa-asema oli sotasalaisuus Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Suuri yleisö ei siis tiedä eikä tunne Salpa-asemaa, eikä osaa sitä tutustumismielessä kaivatakaan. Vasta linnoitukseen tutustuttuaan vierailijoiden silmät avautuvat: ”Miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu?”

Nyt esimerkiksi asuntomessujen vierailla on ainutlaatuisen hyvä mahdollisuus poiketa itärajalla saakka hakemassa vertailukohdetta ja kontrastia Kotkassa näkemäänsä. Salpa-aseman ”asumukset” rakennettiin turvaamaan suomalaisten oikeus asumiseen vapaassa suomalaisessa kulttuurissa sekä valitsemaan itse asuinpaikkansa ja –muotonsa. Salpa-asemalla on välillinen vaikutus asumiseemmekin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Salpalinjan hyötyjä ja haittoja

Salpalinjan rakentaminen itärajalle oli tuohon aikaan vähintäänkin nykyistä moottoritien rakentamista vastaava myllerrys. Maita ja mantuja jäi sotatilalain nojalla huomattava määrä linnoitteiden alle.

Vahinkoja korvattiin ja laitteiden alle jääneet maa-alueet lunastettiin valtiolle. Korvauksiin kukaan tuskin oli tyytyväinen. Talvisodan näyttämä varoitus itärajan takaa lievensi maista luopumisen tuskaa. Toisaalta vasta äsken nähdyt evakkojen taivallukset kohti läntä muistuttivat, että uuden rajaseudun ihmisille olisi paljon huonomminkin voinut käydä. Evakot menettivät kaikki; linnoitus vei vain osan ja loi turvaa siihen, että enemmästä ei tarvitsisi luopua.

Suuri rakennustyömaa pani liikettä moneen taloudelliseen asiaan. Se loi työpaikkoja. Tosin paikallisille ihmiselle, joista suurin osa sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta, työtä löytyi satunnaisesti, kenties erityisosaamisten kautta. Nimittäin maan elintarvike- ja polttoainehuolto edellytti maatalousväestön pysyvän ”lestissään”, töissään. Linnoitustyövoimaa palkattiin ensisijaisesti kaupungeista työvoimatoimistojen kautta.

Sen sijaan maatalousväestökin hyötyi linnoittajista juuri nimenomaan elintarvikkeiden ja varmasti myös halkojen ja muun puutavaran myynnin ansiosta. Myös linnoittajien majoituspalvelut, kortteerit, toivat jonkin roposen isäntien ja emäntien taskuun. Linnoituskylien kaupat varmasti tekivät tiliä, sikäli kuin tavaraa oli myydä tiskin päältä tai alta.

On täysin selvää, että vaikka linnoittajien huolto oli isojen organisaatioiden käsissä, niin taloudellista hyötyä jäi varmasti muutenkin paikkakunnalle. Esimerkiksi kotipitäjässäni Miehikkälässä oli välirauhan aikana parhaimmillaan linnoittajia liki yhtä paljon kuin asukkaita. Alueelle puolustukseen ryhmittynyt armeija toi tietysti oman lisänsä väenpaljouteen. Kun on ihmisiä, on kaikenlaista kulutusta.

Kansantaloudellisesti Salpalinja ei ollut pelkkää rahan menoa, jos nyt ei oteta juuri tässä huomioon sen sotilaallista merkitystä. On nimittäin täysin selvää, että jotenkinhan valtion olisi pitänyt huolehtia yli 400 000 siirtolaisesta, evakosta. Linnoitustyöt olivat juuri sillä hetkellä mitä hyödyllisin työllisyyskohde. Se tarjosi työtä ja se piti joka tapauksessa tehdä. Siirtolaiset olivat siis etuasemassa, kun linnoitustyöpaikkoja täytettiin. Näin näiden kahden asian tarpeet kohtasivat. Siitä hyötyi välillisesti koko kantaväestö.

Olen varmaan tälläkin palstalla muutamaan kertaan ihmetellyt, että mistä ihmeestä Suomessa löytyi rahaa välirauhan aikana linnoittamiseen ja myös kaikkeen muuhun maanpuolustusvalmisteluun. Sitähän välirauhan aika oli monella tapaa. Vastaus on yksinkertainen: talvisota opetti, mikä vaara kansaamme idästä uhkaa. Sen valtaosa suomalaisista tajusi. Ja kun se ymmärrettiin, niin asiat pantiin tärkeysjärjestykseen. Silloin se oli maan puolustaminen. Hyvä niin. Salpalinjassa ei tarvinnut taistella. Se täytti tehtävänsä olemassaolollaan.