Omatoimitiedusteluun hyvä hetki

Salpalinjaan perehtyminen ilman karttoja ja oppaita on vaikeaa. Noin 70 vuoden ajan hammas on linnoituslaitteet tehokkaasti maastoon piilottanut. Omatoimitiedusteluun on kuitenkin hetkensä. Ja se on juuri nyt käsillä. Lumet ovat sulaneet, vanha heinä on pitkin maata, uutta ei ole, eikä puissa ole lehtiä. Tätä iloa kestänee parisen viikkoa. Sitä paitsi ötököitäkään ei ole vielä kiusana.

Omatoimitiedustelijalle kiviesteet ja taistelu- ja yhdyshaudat ovat Salpalinjan rakenteista helpoiten löydettävissä. Tähän aikaan vuodesta ne näkyvät hyvin.

Salpalinjan pääasemassa kiviesteet ja taistelu- ja yhdyshaudat antavatkin sitten johtolankoja etsiä muita rakenteita.

Kiviesteet ovat yleensä 100 – 150 metrin etäisyydellä taisteluhaudoista, poisluettuna sellaiset paikat, joissa on syvyyttä eli taisteluhautoja on useampia peräkkäin.

Kiviesteitä lähimpänä olevat taisteluhaudat ovat sitten johtolankoja jo järeiden teräsbetonikorsujen etsimiselle. Niitä on paikasta riippuen muutaman sadan metrin päässä toisistaan. Majoituskorsujen sisäänmenokäytäviä ja oviaukkoja kannattaa etsiä Koti-Suomen puolelta. Muuta niistä ei juuri näykään. Teräsbetonikorsuihin johtaa lähes poikkeuksetta yhdyshauta.

Asekorsujen ampuma-aukot avautuvat yleensä aina (poikkeuksiakin on) murtoviivana maastossa olevan estekivirivistöjen kulmista. Aseet, erityisesti korsukonekiväärit ampuvat kiviesteiden pituussuuntaista tulta. Korkeat ampuma-aukon yläpuoliset otsat ja siipimuurit paljastuvat näin varsin helposti. Korsun vastakkaiselta puolelta löytyy melkoisella varmuudella sisäänmenoaukko. Tähystyskuvun löytäminen katolta riippuu sen naamioinnista. Osa on täysin paljaita, osa erittäin taitavasti naamioituneita.

Tähän aikaan vuodesta teräsbetonikorsuissa monessa on vettä ja sisäänmenoaukoissa jäätä. Kannattaa olla varovainen, varsinkin sulkuhuoneissa olevat viemäröinnin tarkastuskaivot löytyvät yleensä humpsahtamalla sinne vyötäisiä myöten. Vesi on nostanut puukannet paikoiltaan. Niihinhän on helppo palata loppukesästä kuivana aikana, kun on paikka selvillä.

Linnoitustiet ovat kasvillisuudenkin alta löydettävissä varmimmin aina kiviesteiden vierestä, yleensä jälleen Koti-Suomen puolelta. Vanhan tien kyllä jalan alla tuntee pusikossakin. Linnoitustie, siis hyvin kovapohjainen ura, joka ei ole kiviesteen vieressä on myös varma merkki jossakin läheisyydessä olevasta teräsbetonikorsusta. Yhtäkään järeään korsua ei ole rakennettu ilman, etteikö sinne johtaisi kuorma-autotie, tietysti silloisen mitoituksen mukaan.

Tässä nyt muutama omasta päästä repimäni perusvinkki omatoimiselle Salpalinjan tutkijalle.

On muistettava, että jokamiehen oikeudet eivät ulotu Salpalinjan kiinteistöissäkään kenenkään yksityiseen pihapiiriin. Tietysti kohteliaalla käytöksellä ja avoimesti luvan kysymisellä saattaa päästä niihinkin tutustumaan. Maanomistajien mielipiteitä ja mahdollisia rajoituksia pitää ilman muuta kunnioittaa. On selvää myös se, että Salpalinjaan perehtyjät eivät lisää linnoituksen roskataakkaa, pikemminkin poimivat yksittäisiä roskia pois joidenkin ajattelemattomien jäljiltä.

Ja kun kertoo, miksi kukin sota-ajan linnoitteista on kiinnostunut, niin se ei ainakaan asiaa pahenna. Uskoisin, että meillä Salpalinjasta kiinnostuneilla on pääosin sama motiivi. Ja se on kiinnostus nähdä miten valtaviin työmäärin ja suoranaisiin nerokkuuksiin viime sotien aikaiset sukupolvet olivat valmiit itsenäisen Suomen puolustamiseksi. Mielenkiinto Salpalinjaan on suoraan näin myös sotiemme veteraanien työn kunnioittamista.

Nyt on siis hyvä hetki kunnioittaa linnoitusten rakentajia ja käyttäjiä tutkimalla heidän aikaansaannoksiaan muistaen olla häiritsemättä luonnon ja Salpalinjan lähellä asuvien ihmisten rauhaa.

Tulvituskokeilut eivät sittenkään kokeilua!

Salpalinjaan ehdittiin saamaan valmiiksi kolme tulvitusjärjestelmää. Suurin ja kaunein oli Luumäellä Kivijärven-Urpalanjärven tulvitus ja kaksi pienempää Virolahdella Ravijoella ja Säkäjärvellä.

Olen tässä blogissa elokuussa 2010 kirjoittanut noista tulvitusjärjestelmistä.

Kuuluisin tarina on Kivijärven tulvituskokeilusta heinäkuussa (8.-12.7.) 1944. Silloinhan juoksutettiin Kivijärvestä vettä läpi Salpausselän padon Urpalanjärven laaksoon viisi vuorokautta. Juoksutus piti keskeyttää kaksi vuorokautta ennen seitsemän vuorokauden määräaikaa. Syynä oli patorakennelman syöpyminen hiekkaperäisessä maassa ja vaarana oli hallitsematon virtaus. Olisiko Kivijärvi kokonaan tyhjentynyt, on jo enemmän ja vähemmän mielikuvitusteoriaa.

Tänään minulle välähti, kun näin Ravijoen tulvituksesta ilmakuvan ja sain tietää kuvanottohetkeksi 19.7.1944.

Selvä. Tähän asti kokeiluna pitämäni heinäkuun tulvitus Kivijärvellä ei ollutkaan kokeilua! Se on täytynyt olla totisinta totta ja selkeä tulvitussuunnitelman täytäntöönpano. Padon pettäminen pakotti tulvituksen keskeyttämiseen. Sen vuoksi alettiin varmasti tietoisesti puhua kokeilusta!

Ravijoella tulvitussysteemi on selvästi erilainen ja joen vesimäärät ja virtaamat ovat olleet silloin niin kuin nytkin pieniä. Oli varattava riittävästi aikaa tulvitusaltaiden täyttymiseen. Uskallan väittää, että tämä ennakoitiin, kun sotatilanne Karjalan kannaksella kävi uhkaavaksi. Salpalinja käskettiin saattaa taistelukuntoon ylimmän sotilasjohdon käskyllä 18.6. –44.

Osa tuota taistelukuntoon saattamista on tietenkin ollut tulvitusten täytäntöönpano. Tuon takia Ravijoen ilmakuvassa heinäkuun puolivälissä tulvitusvaikutus on jo ainakin osittain saavutettu, ylemmän padon osalta ei ehkä vielä ihan.

Säkäjärven tulvituksen osalta minulla ei ole nyt tietoa, pantiiko se myös heinäkuussa 1944 toimeen. Hyvinkin on voitu laittaa.

Eli Salpalinja valmistautui myös ”hitaiden” tulvitusjärjestelmien osalta taisteluun heinäkuussa 1944. Minusta tämä on hyvin loogista. Kivijärven-Urpalanjärven tulvitusjärjestelmähän vaati toteutuakseen vain seitsemän päivää, joten se voitiin aloittaa myöhemmin kuin Virolahden kaksi pienempää tulvitusta.

Nyt tietysti joku viisas sanoo, että tämähän on ollut täysin selvää. Voi olla ja nyt on minullekin, mutta mistään Salpalinjaan liittyvästä historiakirjallisuudesta en ole asiasta riviäkään lukenut, ei ainakaan ole minun silmiini osunut.

Mietitäänpä tätä.

JK. Niin kuin Juha Kilpeläinen tuossa alla olevissa kommenteissa osin jo kertookin, hän löysi tämän blogin kirjoittamisen kanssa samoihin aikoihin sota-arkistosta Viljo Castrenin kansiosta vuodelta 1969 peräisin olevia muistiinpanoja. Niissä kerrotaan, että linnoitustoimisto laittoi tulvitusjärjestelmät puolustusvalmiuteen kesällä 1944. Eli johtopäätökseni saa asiakirjatuen.

Lisäänpä vielä tähän Hannu Ilveksen aikalaisilta kuuleman ja arkistoista toistaiseksi vahvistamattoman tiedon, että Kivijärven pato olisi panostettu kesällä 1944! Jos näin oli, niin sitten oli lähellä se, mitä hurjimmat huhut ovat vuosikymmeniä "tietäneet" Kivijärven tyhjentymisestä. No ei kai se ihan tyhjäksi olisi holahtanut.

Rauhanturvaajat linnoitustalkoisiin veteraanien hyväksi

Tämä kirjoittamani juttu on julkaistu Rauhanturvaaja-lehdessä 1/2013, ja on täyttä asiaa ja voimassa jokaista yksityiskohtaa myöten edelleen. Juttu käsittelee osin samaa asiaa kuin maaliskuun blogini "Muistomerkkejä isoja ja pieniä", mutta tässä tapauksessa kertaus on ehdottomasti paikallaan.

Suomen Rauhanturvaajaliiton hallituksen jäsen ja jo moninkertainen salpavaeltaja Rainer Fabricius Juvalta on innostunut Salpalinjasta ja sen symboliarvosta. Viime syksynä hänellä välähti tietoisena, että Miehikkälän Salpalinja-museolla paikalliset reserviläiset kunnostavat vuosittain talkoilla linnoitusrakenteita: ”Voisivatko myös rauhanturvaajat panna kortensa kekoon kunnianosoituksena sotiemme veteraaneille?”

Nyt Fabrin hieno ajatus on jalostunut toimintapäätökseksi. Hän haastaa tässä kaikki asiasta kiinnostuneet rauhanturvaajat Miehikkälään linnoitustalkoisiin helluntaiviikonlopuksi 17.-19.5.2013. Perjantai-ilta on varattu pitkämatkalaisten kokoontumiseen ja majoittumiseen Säästöpirtille Salpalinja-museon kupeessa, lauantaina painetaan töitä ja sunnuntaina vielä vähän viimeistellään.

Kohteena on pätkä taisteluhautaa ja sen lahonneiden tukipuiden uusiminen. Talkootyöstä Miehikkälän museotoimi maksaa korvauksen, jonka rauhanturvaajat Fabrin ehdotuksesta lahjoittavat Miehikkälän sotiemme veteraaneille.

- Näin saamme itse paitsi käsityksen Salpalinjan rakentamisen työläydestä, mutta ennen kaikkea voimme liittomme toiminta-ajatuksen mukaisesti tukea sotiemme veteraaneja. Samalla me rauhanturvaajat entisestään nostamme profiiliamme myös sotiemme veteraaneja auttavana, valtakunnallisesti merkittävänä maanpuolustusjärjestönä, Fabri perustelee.

Rauhan rakentajat -muistomerkki

Viikko jälkeen juhannuksen samotaan jo 20. Salpavaellus. Sen päättävän maanpuolustusjuhlan yhteydessä paljastetaan museomäelle Kymenlaakson Rauhanturvaajien aloitteesta pystytettävä Rauhan rakentajat -muistomerkki. Valtakunnallinen muistomerkki tekee kunniaa sotiemme veteraaneille, sankarivainajille ja linnoituksen rakentajille sekä osaltaan myös rauhanturvaajille.

Muistomerkin on suunnitellut nuori miljöösuunnittelija (amk) Kalle Räinä Mikkelistä.

Avokalliolle rakennettava kivirakennelma on läpimitaltaan neljä metriä ja korkeutta sillä on enimmillään reilu metri. Symmetrinen teos asettuu sopusointuisesti kauniiseen kalliomaastoon huutamatta huomiota ja sulautuu siihen ajan mittaan kiinteäksi osaksi miljöökokonaisuutta.

- Kiviladokset ovat hyvin vanha tapa muokata ympäristöä ja rakentaa muun muassa linnoitteita. Kivi on materiaalina karun kaunis ja se symboloi ikuisuutta, Kalle Räinä perustelee.

Muistomerkki luo mielikuvaa linnakkeesta ja rauhan rakentamisesta. Teos heijastaa Salpalinjan rakenteellista luonnetta ja syvyyttä kehämäisillä muodoilla. Korkeimmat paadet kuvaavat panssariesteitä.

- Muistomerkin kaaret edustavat myös puolipallomaisina maailmaa ja maita sekä monia suuntia, joihin suomalaiset ovat rauhanturvaajina lähteneet, suunnittelija kuvaa.

Salpalinja rauhan turvaajana

Salpalinja, jossa ei taisteltu, osaltaan ja olemassaolollaan vaikutti sodan päättymiseen itärajallamme ja yhä jatkuvaan rauhaan.

- Muistomerkistä tulee rauhanturvaajillekin yksi hyvä lisäsyy pistäytyä Miehikkälässä tutustumassa viime sotien aikaisten rauhan rakentajien huikeaan työsaavutukseen. Muistomerkki viestittää museokävijöille myös rauhanturvaajien halua jatkaa sotiemme veteraanien viitoittamalla tiellä, muistomerkkiajatuksen keksijä, KYMLRT:n puheenjohtaja Mikko Räinä sanoo.

Se, että teoksen suunnittelijaksi valikoitui Mikon poika, on pelkästään muistomerkkityöryhmän jäsenten ansiota. Työryhmä oivalsi kytkeä yhteen ammattiosaamisen ja rt-taustan perheen kautta. Suunnittelija ei peri palkkiota; työ on hänen kiitoksensa sotiemme veteraaneille.

Miehikkälän kunnanhallitus myönsi muistomerkkiä varten maankäyttöluvan tammikuussa. (Myös rakennusvalvonnan toimenpidelupa on saatu, kirj lisäys)

Edellä kerrotun linnoitustalkoiden työpanosta ohjataan myös Rauhan rakentajat -muistomerkin rakentamiseen.

Linnoitustalkoiden ruokahuollon jokainen osallistuja kustantaa itse. Muonituksessa tukeudutaan Korsukahvilaan. Majoitusta varten, joko Säästöpirtin lattialla tai teltassa pihalla, makuualusta, makuupussi ja saunomisvehkeet mukaan. Ilmoittautumiset äitienpäivään mennessä Terho Ahonen, terho.ahonen@haminetti.net tai 040 504 0293, jolloin sovitaan rukkasten lisäksi mukaan otettavista omista työkaluista.

Ensi kesän Salpavaellukselle toivotaan erityisesti rauhanturvaajia polkupyöräreitille. Nopeimmille on varattu PV:lta 30 polkupyörää. Katso lisää KYMLRT:n sivuilta www.rauhanturvaajat.com

Salpalinjasta ”kasvatuslaitos”?

Viime päivien keskustelu ”kullannuppujen”  käsiohjauksesta kuriin ja järjestykseen herättää kahdenlaisia ajatuksia. Ensiksikin on pöyristyttävää, että ihan luonnollinen ja järkeenkäypä toiminta aiheuttaa opettajalle potkut! Toisekseen on hienoa, että keskustelupalstat ja adressit ovat saaneet myös toisinajattelijat sankoin joukoin liikkeelle: nuorison hyysääminen on mennyt liian pitkälle.

Nuorisosta tulee aikuisia. Kuvitelkaapa, että Suomessa parinkymmenen vuoden päästä olisi reilut viisi miljoonaa toisiaan haistattavaa ihmistä. Ja ne harvat, jotka vastuullisesti yrittävät jotain tehdä, ovat enemmistön terrorin alla kytättävänä pienimmästäkin virheestä.

Ei hyvät ihmiset, tätäkö varten Salpalinja rakennettiin, tätäkö vartenko sotimme veteraanit ja sankarivainajamme taistelivat? Ei varmasti!

Totta kai enemmistö suomalaisista koululaisista ja nuorista ovat ihan kunnollista väkeä. Ei epäilystäkään. Mutta heidänkin ajatusmaailmansa menee sekaisin, kun vähemmistö saa mellastaa ilman todellisia rajoituksia ja terrorisoida niiden vastuullisten nuorten työn, jotka haluavat koulussa valmistautua elämään.

On moneen kertaan Salpalinjassa vierailleiden ihmisten kanssa ollut puhetta, että koululaitoksemme opetussuunnitelmaan jollakin tasolla, vähintään kerran opiskeluaikana, pitäisi kuulua perehtyminen Salpa-asemaan. Lappeenrannassa ollaan pisimmällä. Siellä on valmis opetuspakettikin valmiina viime keväältä. Ei kun toimeksi.

Linnoituspaikkakunnilla Salpalinjan sisällyttäminen mihin tahansa aineeseen pitäisi olla vain järjestely- ja tahtokysymys. Muualla linnoitukseen perehtyminen vaatii sitten jo luokkaretkeä. On ymmärrettävää, että lapset haluavat ja opettajille on helpompi järjestää luokkaretki Linnanmäelle, Tykkimäkeen tai Särkänniemeen, kuin lähteä retkelle Salpalinjaan. Jälleen on halusta kysymys.

Joku voi sanoa, että halu ei riitä, tarvitaan myös rahaa.

Ei kai hyvipuistoihinkaan matkustaminen ja siellä pyöriminen ilmaista ole. Samalla rahalla voitaisiin tutustua olemassa olevilla hyvinkin korkeatasoisilla Salpalinja-kohteilla turvallisesti ja hallitusti, niin Suomen lähihistoriaan, sotahistoriaan, rakentamishistoriaan, luonnonhistoriaan (sellainenkin aine ennen oli ainakin oppikoulussa jakautuen eläinoppiin ja kasvioppiin) lepakoineen, liikuntaan, eikä vähiten asennekasvatukseen ym. Vain mielikuvitus on rajana Salpalinjan mukauttamisessa mihin tahansa oppiaineeseen.

On selvää, että laajassa mitassa nykyluokkaretkikäytännön muuttaminen vaatii valtakunnantason ohjausta. Ja se tarvii vaikuttamista, lobbaamista –nykytermillä ilmaistuna. Sitä edistäisi silmäätekevien vaikuttajien käyttäminen, tutustuttaminen Salpalinjaan. Kun päättäjät oivaltavat mitä myönteisiä vaikutuksia luokkaretkien uussuuntaamisella olisi, he ilman muuta ryhtyvät myös asian vaatimiin toimenpiteisiin. No, toiveajattelukin on ajattelua.

Pää on itse asiassa avattu jo toukokuussa 1997. Silloin nimittäin Jaalan Reserviupseeri- ja Reservinaliupseeriyhdistykset päättivät kustantaa Jaalan peruskoulun olikohan kuudes- vai seitsemäsluokkalaiset luokkaretkelle Salpalinjaan. Minä sen järjestin ja opastin. Harjusta Virolahdelta aloitimme ja päädyimme Luumäen Askolaan.

Linja-autoretkestä tuli pitkä päivä. Kohteita ja asiaa oli paljon, mutta hämmästyttävän hyvin oppilaat ja heidän huoltajansa jaksoivat olla mukana. Marinaa ja väsymystä ei ainakaan ulospäin näytetty. Enkä usko, että se kaikki johtui kenties pelottavan näköisestä habituksestani ja opastuksestani. Retki olisi voinut olla lyhyempikin, mutta maksajat halusivat tavaraa koko rahan edestä. Palaute retkestä oli kaikin puolin hyvä.

Jotain tuon tapaista lakisääteistä toimintaa nuorisolle pitäisi keksiä enemmänkin, jotta keskisormen näyttämisen sijaan he saisivat elämäänsä muutakin sisältöä.

En malta olla vielä muistelematta yhtä eräopaskurssikaverini pikku vaellukselle tuomaa tarkkailuluokkaa. Oppilailla tuntui olevan retken alussa energiaa jos johonkin möykkäämiseen, mutta kun otin heidät hoteisiini, he alkoivatkin hiljaa keskittyä sanomaani ja siihen mitä heille esittelin. Jopa vaimoni leipomat pullat Härkämäen pakkikahveilla saivat oppilailta harvinaiset ja ihan vilpittömät kehut. Tarkkiksen oppilaista paljastui ihan järkeviä nuoria.

Tyylillä saattaa olla väliä!

Halutaanko lisävireyttä Salpalinja-museolle?

Viime viikolla esiin noussut ajatus Sotahistoriakeskus Kannaksen sijoittamisesta Miehikkälään Salpalinja-museon yhteyteen, viereen, läheisyyteen, ihan miten vaan, on herättänyt sopivasti intohimoja. Lue vaikkapa edellisen blogin kommentit. Lappeenrannan kaupunkihan vetäytyi jo varsin pitkälle suunnitellusta hankkeesta.

Myönteistä on, että Miehikkälän kunnanjohto ei ainakaan heti tuoreeltaan tyrmännyt ajatusta. Samoin Kannas-keskushankkeen puuhamies, Lappeenrannan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Heikki Järvenpää olisi hyvillään, jos hanke jossakin toteutuisi.

Ilahduttavaa on myös paikallislehti Kaakonkulman tuki. Se näet selväsanaisesti oli pääkirjoituksessaan sitä mieltä, että ”hullulle idealle” olisi hyvinkin luontevat perusteet. Miehikkälä todella voisi entisestään profiloitua, erikoistua sotahistoriaan omistautuvaksi kunnaksi.

Paikallislehden innostuksessa heijastuu juuri se, mitä Kannas-keskus Miehikkälässä, oli nimi sitten aikanaan mikä tahansa, merkitsisi. Se toisi selvästi lisääntyvän kävijämäärän kautta uutta vireyttä paikkakunnalle. Sitähän pitää ja kannattaa aina tavoitella.

Lisääntyvä elinvoima hyödyttäisi niin paikallislehteä mahdollisina lisäilmoitustuloina ja hyvinä uutisina kuin kaikkea muutakin Salpalinjan kupeessa olevaa vielä toistaiseksi varsin pienimuotoista palvelutoimintaa. Se voisi luoda jopa uutta sellaista, sitä joka paikkakunnalta ainakin vielä puuttuu: vähintään linja-autollisen matkustajia nielevää majoitustilaa.

Tuo kaikki on luonnollista ja oikein. Ei mitään kannata tehdä, jos ei siitä kukaan hyötyisi.

Tämä keskustelu on tietenkin äärimmäisen kaukana toteutuksesta, mutta se on lähempänä sitä kuin vielä reilu viikko sitten. Jos keskustelu johtaa asian vakavaan selvittämiseen ja tutkimiseen, niin sitten ollaan jo aika pitkällä. Vasta selvitystulosten perusteella voidaan alkaa tekemään ratkaisuja puolesta ja vastaan.

En tiedä ylipäätään, millä luotettavalla keinolla pystytään tutkimaan ihmisten käyttäytymistä siitä, tulevatko he vuosien päästä tutustumaan ja kuluttamaan rahaa johonkin kohteeseen vai ei. Jonkin sortin arvauksesta on aina kysymys. Siksi tarvitaan myös vahvaa uskoa tekemiseen ja päätöksen tekoon.

Kaikkein helpointa asianosaisille, virkamiehille ja luottamushenkilöille on kylmästi torjua tällaiset ajatukset alkuunsa. Säästyy työ ja vaiva. Mutta se on kyllä selvää, että sillä konstilla ei paikkakunta ainakaan vireydy. Kyllä Miehikkälä tarvitsee tulevaisuudessakin oppilaita uuteen kouluunsa.

Minä olen sitä mieltä, että viime sotien sotahistoria on koko valtakunnan asia. Siksi sen esillepano matkailijoita houkuttelevassa kohteessa ei voi olla pienen 2000 asukkaan kunnan rahoitusvastuulla.

Totta kai joku omavastuu pitää olla. Ensimmäisenä mieleen tulee, että Miehikkälä voisi tarjota Kannas-keskuksen tiloille maapohjan, tontin, jo yhden valmiin vetovoimatekijän Salpalinja-museon ja erinomaisen sijainnin ajatellen sotahistorian tapahtumia ja E18 tien myötä kasvavaa kansainvälistä liikennettä itärajan yli. Loppu pitäisi saada rahoitetuksi sitten pitäjän ulkopuolisista lähteistä. Niitä varmasti on tarpeeksi, kunhan niitä osataan lähestyä oikein ja hyvin perustein.

Erinomainen Salpalinja-museo kehittyy aivan varmasti ilman kaikenmaailman lisäkeskuksiakin, mutta nykymäärärahoilla se tapahtuu hitaasti. Se halutaanko kehitystä kenties nopeuttaa ja tulovirtaa kasvattaa, on yksinkertaisesti alkuvaiheessa TAHDON ASIA.