Tarve ja työvoima kohtasivat

Olen tästä aiheesta kirjoittanut muistaakseni aiemminkin sen seitsemän kertaa jotakin saman suuntaista. Kuitenkin näinä Suomen talouden ”vaikeina aikoina” on syytä palauttaa mieliin, miten joskus pakkotilanteessa toimittiin ilman suurta huutoa ja taivastelua.

Salpalinjan rakentaminen ajoittui samaan saumaan, jolloin maassa oli noin 400 000 evakkoa. He olivat menettäneet talvisodan seurauksena  paitsi kotinsa, aikuisikäiset myös työpaikkansa. Osan työvoimasta sitoi välirauhan aikana voimassa ollut pidennetty asepalvelus.

Palkattuihin linnoitustöihin uskottiin löytyvän väkeä helposti, mutta näin ei kuitenkaan heti ollut. Talvisodan jäljiltä into jäisen maan tonkimiseen ei ollut korkealla. Väki odotti jälleenrakennustöiden käynnistymistä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Vähitellen työ kuin työ alkoi maistua.

Työn innostavuudesta ja maistuvuudesta kertoo osaltaan se, että ilmeisesti sadat pojat väärensivät ikänsä totuutta vanhemmaksi päästäkseen kiinni rahatöihin!

Salpalinjan rakentaminen oli itse asiassa valtion työllistämiskohteena verraton. Tarve oli puolustuksellinen, mutta se samalla antoi työtä ja toimeentuloa sitä vailla oleville. Tässä kaksi asiaa kohtasivat erinomaisella tavalla.

Maa- ja metsätalousväestön osalta linnoitustyöt olivat pääsääntöisesti pannassa. Maan elintarvike- ja polttopuuhuollon tuli toimia. Siksi sen työn parhaita osaajia ei päästetty kenties jopa paremmin palkattuihin linnoitustöihin.

Linnoitustöihin haettiin työväkeä lähinnä suurten kaupunkien työvoimatoimistojen kautta. Palkkauksessa noudatettiin alan työehtospimustaksoja Kotkan palkkatason mukaan. Kontrahtiin kuului ilmainen majoitus ja omakustanteinen ruoka. Majoitus vaihteli alun pahviteltoista lautaparakkeihin.

Toimeksiantaja lisäsi työvoiman työmotivaatiota hinnoittelemalla lähes kaikkiin mahdollisiin tuntipalkkoihin urakkavaihtoehdon. Se antoi mahdollisuuden voimien ja halun puitteissa jatkaa päivää tai tiukentaa tahtia. Tuo urakkavaihtoehto saattoi hyvinkin olla yksi tekijä, mikä selittää työn nopean edistymisen. Ja onpa joissakin tutkimuksissa havaittu myös työntekijöiden aatteellisen asenteenkin olleen kohdallaan. He ymmärsivät olevansa tekemässä työtä koko maan ja sen itsenäisyyden hyväksi!

Työvoiman palkkauksessa otettiin myös nimenomaan siirtolaiset huomioon. Heidät oli asetettava etusijalle, jos vain suinkin vapaa lapio heille löytyi.

Totta kai työntekijöiden joukkoon mahtuu kaikenlaista osaajaa. Juopottelu ja laiskuus olivat yleisimmät potkujen syyt. Tulijoita oli yleensä aina niin paljon tilalle, että noita paheita ei tarvinnut työnjohdon sietää. Juopottelu oli ankarasti kielletty myös salassapidon näkökulmasta; muutaman ryypyn jälkeen hiljaisempikin mies alkoi sopivasti udeltuna kertoa sellaista, mitä ei saanut paljastaa.

Jos käännetään ajatukset nykypäivään ja ajatellaan, että Suomessa pitäisi nyt tehdä jotain vastaavaa kuin talvisodan jälkeen piti. Huuto työllisyystöistä, puhumattakaan puolustusrakenteiden teosta olisi varmasti valtava. En halua provosoida ajatuksella enempää!

Mutta kyllä Suomen onni sotavuosina oli myös se, että kaikesta kurjuudestaan huolimatta suomalaiset olivat karaistuneet ulkotöihin ja tottuneet työntekoon henkensä pitimenä. Kynnys lähteä aluksi tiettömiin korpiin linnoitustöihin ei ollut korkea. Ja kun sieltä sai leivän ja kortteerin, niin mitäpä muuta välttämätöntä tuohon aikaan kaivattiin. Nykypäivän jonninjoutavista elämän muka välttämättömyyksistä ei kukaan ymmärtänyt edes unta nähdä. Oltiin tyytyväisiä siihen mitä oli ja se riitti. Salpalinja valmistui ja täytti tehtävänsä.