Salpalinjan merkityksettömyys?

Aina silloin tällöin lukiessani tai kuunnellessani historiatulkintoja Suomen selviytymisestä viime sodista huomio kiinnittyy siihen, että Suomen Salvasta, Salpa-asemasta ja tai Salpalinjasta ei yleensä mainita sanaakaan. Se tuntuu oudolta, kun tiedetään Salpalinjan olleen tuon ajan suurin rakennushanke Suomessa ja jopa koko Skandinaviassa. Turhaanko se tehtiin?

 Olen tällä palstalla moneen otteeseen tuonut esiin niitä valtavia ponnisteluja ja työmääriä, jota itärajan linnoitus vaati. Rahaakin se vei vuositasolla viisi prosenttia (1941) valtion tulo- ja menoarviosta. Osuus on samaa suuruusluokkaa kuin viime vuosien koko maan puolustusbudjetti.

Vieraalta tuntuu ajatus, että kaikella tuolla ei olisi ollut mitään merkitystä. Tietenkin Salpalinjaa harrastuksena ja kenties ammattinsakin puolesta tutkineet tietävät, että linnoitus täytti tehtävänsä, vaikkei siellä koskaan taisteltu. On luonnollista, että jokainen puolustaa omaansa, omaa näkökulmaansa, omaa uskomustaan. Ne, jotka eivät tunne Salpalinjaa, eivät tiedä sen suoria tai välillisiä mahdollisuuksia estää maahantunkeutujan aikeita, eivätkä voi siihen siis myös uskoa.

Salpalinjan merkityksen todistamisessa ongelmana on tietysti se, että siellä ei taisteltu. Ei ole olemassa konkreettisia faktoja. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan se olisi läpimurtoyrityksiä kestänyt tai kuinka kalliiksi sen mahdollinen murtaminen olisi viholliselle tullut. Kun tätä tietoa ei ole, on koko rakennelma helppo unohtaa merkityksettömänä.

Toisaalta olen tolkuttanut monet monituiset kerrat, että linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Tosiasia on se, että siellä ei taisteltu, eikä sitä läpäisty. Voiko kukaan kieltää, etteikö linnoituksella olisi ollut vaikutusta? No, meidän Salpalinjaan ”hurahtaneiden” mielestä vaikutusta ilman muuta oli. Salpalinja oli niin suuri vastus vihollisen sotapäälliköiden mielessä, että sen läpimurtoa ei tohdittu edes yrittää. Kokemukset talvisodan Mannerheim-linjan murtamisen vaikeuksista olivat hyvin muistissa.

En tarkoita, että Salpalinja olisi yksin kaiken ratkaissut. Sellaista en minä sen paremmin kuin kukaan muukaan ole koskaan väittänytkään. Suomen kannalta sodan lopputulokseen vaikuttivat monet, monet asiat yhdessä. Jos noita asioita ajatellaan ketjun lenkkeinä, yhdenkin heikkous olisi katkaissut koko ketjun. Salpalinja ei ollut ainakaan heikoin lenkki!

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun katsoin eilen illalla telkkarista uusintana esitettyä Arvo Tuomisen draamadokumenttia Sota ja raha. Se käsitteli valvontakommission toimia Suomessa jatkosodan jälkeen. Vaikka tiedetään, että valvontakomissio heti maahan tultuaan (dokumentin mukaan komissio, liekö tarkoitettu Andrei Ždanovia, saapui Neuvostoliitosta Suomeen 5.10.1944; Wikipedian mukaan valvontakomission pääosa saapui Suomeen jo 22-23.9.-44) vaati Salpalinjan asiakirjat itselleen ja myös sai ne, ei asiasta jutussa mainittu sanaakaan.

Niin kuin minä omasta harrastajan ja maallikon näkökulmastani tarkastelen asioita, niin näytti tehneen edellä mainitun dokkarin tekijäkin omastaan. Johtopäätöksenä hän ohjelman lopussa loihe jossitellen lausumaan jotenkin näin, että sotimalla ja maksamalla sotakorvaukset Suomelle kävi huonommin kuin, jos se olisi suostunut vuonna 1938 Stalinin erityisedustajan Boris Jartsevin alueluovutusvaatimuksiin. Minä tohdin olla tästä täysin eri mieltä. Se tie olisi aivan varmasti johtanut Suomen osaksi Neuvostoliittoa! Huh huh näitä jossitteluja!

Kovasti kiinnostaisi kuulla tämän blogin lukijoiden (niitäkin on) ajatuksia Salpalinjan merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Ei kun kommentteja tähän alle klikkaamalla kommentti-linkkiä.

 

 

 

 

 

 

Perinneyhdistyksen juhlassa sanottua

Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhlan juhlapuhujana Taavetissa oli museonjohtaja, filosofian tohtori Janne Gallen-Kallela-Sirén. Harvoin näkee ja kuulee ilman paperia pidettyä puhetta, joka on sujuvaa, loogista ja ajateltua alusta loppuun. Hänen isänmaallinen puheensa oli sitä kaikkea.

Ensimmäinen uusi ajatus minulle hänen puheessaan oli se, että Euroopassa ei ole Pähkinäsaaren rauhan (1323) jälkeen ollut yhtään rajaa, jossa olisi sodittu ja verta vuodatettu enemmän kuin Suomen itäraja. Siihen hän näki syynä kahden erilaisen kulttuurin kohtauspaikan.

- Tähän pohjautuen ylipäällikkö Mannerheimin päätös Suomen Salvan rakentamisesta talvisodan jälkeen oli pitkä kulttuurinen jatkumo. Hän tunsi hyvin, miten Suomi oli jo ennen itsenäisyyttään rakentanut kulttuurisia salpoja maisemamaalauksen, musiikin ja kirjallisuuden avulla itää vastaan. Suomella oli itsenäistyttyään kulttuurinen identiteetti valmiina, kansa oli ”kuulolla”. Se oli pohja, jolla ylipäällikkö pystyi perustelemaan viime sotien aikaiset suuret maanpuolustukselliset päätöksensä. Maa, jolla on vahva kulttuuri, pystyy rakentamaan itselleen salpoja, Gallen-Kallela-Sirén sanoi.

Suomi on puhujan mukaan toisin kuin monet muut maat ollut aina kovan paikan tullen valmis suuriin tekoihin. Salpalinja on yksi sellainen, jonka rakentamisen ylipäällikkömme silloin ennakoivasti käski.

Gallen-Kallela-Sirénin puheessa tarkentui tieto, ainakin minulle, että talvisodan Keski-Kannaksen linnoituksesta ensimmäisen kerran Mannerheim-linja -nimeä käytettiin jo heti joulukuun alussa 1939 ranskalaisen Le Figaron ja amerikkalaisen New York Times´n uutisoinnissa. Suomalainen lehdistö alkoi puhua Mannerheim-linjasta vasta joulukuun lopussa.

Taustana edelliseen kappaleeseen: Juhlapuhujan isoisää ja Akseli Gallen-Kallelan poikaa, luutnantti Jorma Gallen-Kallelaa on pidetty Mannerheim-linja -nimen keksijänä. Jorma Gallen-Kallela kaatui talvisodan ensimmäisenä tai toisena päivänä pelastaessaan Adolf Ehrnoothin hengen heittäytymällä hänen päälleen väijytykseen joutuessaan. He olivat pidättämässä alasammuttuja puna-armeijan lentäjiä. Jorma Gallen-Kallela oli syksyllä 1939 ollut opastamassa linnoitustöihin tutustuneita ulkomaisia lehtimiehiä ja heidän kysyessään linnoituksen nimeä keksinyt nimen, jota mukana olleet reportterit sitten alkoivat käyttämään sodan sytyttyä.

Juhlan avaussanoissaan perinneyhdistyksen puheenjohtaja Arto Mikkonen kertoi yhdistyksen tukevan kahta suurta tavoitetta. Niistä vaikeimmaksi hän sanoi esitystä saada Salpalinja Unescon maailmanperintökohteeksi. Sen sijaan huomattavan paljon helpommaksi ta toteutuskelpoisemmaksi tavoitteeksi hän uskoi Salpalinjan nimeämisen vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden monumentiksi, niin kuin Etelä-Karjalan sotaveteraanipiiri on esittänyt.

Konkreettisena uutisena perinneyhdistyksen työstä Mikkonen kertoi, että syyskuussa avautuu internetissä uudessa osoitteessa www.salpaperinne.fi kattava sivusto Salpalinjasta. Sen toteuttajana on yhdistyksen hallituksen jäsen Jussi Lukkari.

Salpalinjan perinneyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo yhdistyksen hallituksen päätöksellä kutsuttiin yhdistyksen ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Kiitossanoissaan itärajalla lähes koko uransa palvellut Koskelo sanoi, että Salpalinjan sotilaallinen merkitys on ulottunut henkisen vaikutuksen kautta aina näihin päiviin saakka.

Museoviraston tervehdyksen tuonut Mikko Härö uskoi, että Salpalinjan merkityksen on pakko pikku hiljaa alkaa valjeta myös valtiolle. Perinneyhdistystä tarvitaan antamaan päätöksentekijöille ymmärrystä tehdä tarvittavia päätöksiä. Härön mukaan Salpalinjan heijastama maanpuolustustahto on isompi asia kuin tähän saakka on ymmärretty. Kulttuuriperinnön ydin on arvoissa ja asenteissa ja kulttuuriperinnön suurin uhka on välinpitämättömyys.

Itä-Suomen sotilasläänin tervehdyksen esittänyt esikuntapäällikkö, eversti Teppo Lahti puolestaan lupasi Salpalinjan perinteen vaalimisen jatkuvan puolustusvoimissa ilman muuta vielä senkin jälkeen kun ISSLE on reilun kahden vuoden päästä lakkautettu.

Dramaattinen juhla, uljas lähtö lentomestarille

Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhla Taavetissa 18.8.2012 oli alkamassa aikataulussaan, kun kävi ilmi, että katsomossa oli juuri joku saanut sairaskohtauksen. Ripeät vierustoverit aloittivat elvytyksen välittömästi. Muu yleisö ja ohjelman esittäjät odottivat suosiolla hoitotilanteen päättymistä. Ensivasteen auto ja ambulanssi olivat nopeasti paikalla. Potilas siirrettiin katsomosta sivuun ensiavun jatkamiseksi.

Puolen tunnin kuluttua Perinneyhdityksen puheenjohtaja Arto Mikkonen ilmoitti yleisölle, että 92-vuotias sotiemme veteraani, lentomestari Aimo Vahvelainen oli juuri menehtynyt. Mikkosen johdolla yleisö seisaaltaan kunnioitti vainajan muistoa hiljaisella hetkellä ja Pohjois-Kymen Sotilaspoikakuoro esitti Uuno Kailaan Suomalaisen rukouksen. Mikkonen totesi, että paras tapa kunnioittaa lentomestarin muistoa on viedä ohjelma suunnitellusti läpi.

Tilanne oli kaikille paikalla olleille dramaattinen ja koskettava. Salpalinjan perinneyhdistyksen 10-vuotisjuhla oli ollut lentomestarille niin tärkeä, että hän halusi lähteä Lahdesta saakka kunnioittamaan juhlaa läsnäolollaan. Hän on ollut Luumäellä tuttu myös monissa muissa isänmaallisissa juhlissa.

Niin surullinen kuin tapahtuma olikin, oli se sotaveteraanin päätepysäkkinä myös uljas. Kuolla isänmaallisessa juhlassa, historiallisessa ympäristössä vanhassa linnoituksessa ja Suomen Salvan pääaseman ja Hamina-Taavetti-linjan välimaastossa, on kunniakas päätös sotilaan pitkälle elämälle. Hän menehtyi paikassa ja tilaisuudessa, jossa hän vielä itse näki, että nykypolvi kunnioittaa ja antaa suuren arvon hänelle ja hänen aikalaistensa teoille. Lentomestari oli uskollinen isänmaalleen loppuun saakka ja ansaitsee nöyrän kunnioituksemme.

Lentomestari Aimo Vahvelaisen urasta voi lukea lisää esimerkiksi täältä: http://www.karjalanilmailumuseo.fi/waffe/

Salpalinjan perinneyhdistys 10-vuotias

Salpalinjan perinneyhdistys on toiminut kymmenen vuotta. Yhdistys viettää 10-vuotisjuhlaansa venäläisen kenraali Suvorovin rakennuttamassa Taavetin linnoituksessa (1773-1803) Luumäellä lauantaina 18.8.2012 klo 13. Juhlapaikan valinta on mielenkiintoinen. Suosittelen osallistumaan.

Salpalinjan perinneyhdistys perustettiin tyhjiöön. Valtakunnan tason Salpalinjan puolesta puhujaa ei tuolloin ollut. Tarvittiin piiskuri panemaan vauhtia linnoitukseen liittyvän vielä keräämättä ja kerättävissä olevan perinnetietouden kokoamiseksi, ylipäätään Salpalinjan perinteen vaalimiseksi ja vielä hengissä olevien linnoitusrakentajien muistamiseksi.

Tuore yhdistys lähti rivakasti liikkeelle. Salpalinjan rakentajien palkitsemiseksi luotiin Salpa-rakentajan ansiomitali, ensimmäinen virallinen tunnustus linnoituksen rakentajille, jota edelleen voi yhdistyksen kautta hakea. Säännöt sallivat mitalin myöntämisen myös viime sotien aikaisen linnoituksen hyväksi toimineelle henkilölle.

Perinneyhdistys oli moottorina ja yhtenä osatoimijana vuonna 2005 perustetussa Salpakeskuksessa. Viime mainitun työn käynnistäminen on tosin vielä kesken; kärjistäen voisi sanoa, että Salpakeskus on toistaiseksi yhtä kuin Miehikkälän Salpalinja-museo. Se on tietenkin parempi kuin ei mitään. Salpakeskuksen ehkä näkyvin juttu on juuri Salpalinja-museon toimesta ylläpidettävä www.salpakeskus.fi –internetportaali.

Julkaisutoiminnassa merkittävä päänvaus oli Matka Salpalinjalle –matkakirja sekä Matkailijan Salpa -virtuaalisivusto salpaportaalissa. Yhdistys oli vahvasti mukana myös ruotsalaisten vapaehtoisten toimintaa valottavassa Kohti Salpalinjaa (En mur mot öst) –kirjahankkeessa.

Salpalinjan perinneyhdistyksen keskeisiä toiminnan tarkoituksia perinnetyön lisäksi on myös kaikinainen kehittämistyö. Salpalinjan kansallisen ja kansainvälisen tunnettavuuden lisääminen sekä valtakunnallisen toiminnan kehittäminen ja ylläpitäminen ovat juuri noita tavoitteita.

Kymmenessä vuodessa ei ihmeitä tee kukaan. Ei Salpalinjan perinneyhdistyskään. Paljon on tehty, mutta paljon on tekemättä. Tekemättä on varmasti vielä myös paljon sellaista, mistä ei vielä kukaan tiedä, että sitäkin voitaisiin tehdä.

Vapaaehtoisessa yhdistystoiminnassa on ratkaisevaa tekijöiden, siis työhön osallistuvien innokkuus ja halu ajaa yhdistyksen tavoitteita eteenpäin. Ilman tekeviä ihmisiä mitään merkittävää ei tapahdu. Niin kuin edellä viittasin, yhdistys on saanut tuloksia aikaan, tekeviä ihmisiä on ollut.

Salpalinjan yleinen tunnettavuus on se ulottuvuus, jota kautta myös perinneyhdistyksen toiminta voi elää. Mitä suuremmat ihmisjoukot ymmärtävät Salpalinjan massiivisuuden ja ennen kaikkea merkityksen, sitä isompi mahdollisuus on heidän joukostaan seuloutua myös yhdistykseen yhä uusia ”fanaattisia” toimijoita viemään viestiä entistä suuremmille ihmisryhmille.

Salpalinja-toimijoiden joukossa Salpalinjan perinneyhdistys ansaitsee vilpittömät onnittelut! Se tekee todella arvokasta työtä sotiemme ja linnoittajaveteraaniemme saavutusten esilläpitämisessä.

Osallistumalla sankoin joukoin Taavetin juhlaan me rivijäsenet ja kaikki muut Salpalinjaan ihastuneet osaltamme rohkaisemme yhdistystä ja sen toimielimiä jatkamaan ansiokasta työtään kantaen Suomen siniristilippua entistäkin korkeammalla!