Talvisota paljasti suomalaisten panssaritorjunta-aseistuksen olemattomuuden. Heikkotehoisia tykkejä oli ihan liian vähän. Legendaariset lähitorjunta-aseet kasapanokset ja polttopullot olivat tehokkaita, kiitos kylmänrohkeitten, jopa hullunrohkeitten passarintorjuntamiesten uhrautuvaisuuden.
Koivuhalko panssarin telan väliin pysäytti vaunun ja sitten kasapanos tai muutaman markan ”molotovin coctail” torninkylkeen, niin voiko panssarintorjunta-ase nykytermillä ilmaistuna enää kustannustehokkaampi olla? No, noin yksinkertaista talvisodan panssarintorjunta ei käytännössä varmankaan ollut.
Jo talvisodan loppuvaiheessa puna-armeija oppi käyttämään omaa jalkaväkeään suojaamassa vaunujaan puolustajan lähitorjujilta. Se peli ei enää vedellyt. Uuden linnoituksen rakentamisessa oli laskettava järeimpien pst-aseiden varaan.
Niinpä linnoitustöiden johtajaksi määrätty kenraaliluutnantti Hanell jo huhtikuun lopulla 1940 pyysi puolustusministeriötä kehittämään ja suunnittelemaan teräsbetonikorsuun sijoitettavaa 45 millimetrin panssarintorjuntatykkiä.
Uuden aseen putki ja lukko kopioitiin venäläisestä sotasaalistykeistä. Jopa putkina käytettiin sotasaalista lähes sellaisenaan. Tykin jalusta, suuntauskoneisto ja tähtäinlaite suunniteltiin ja rakennettiin uudelleen.
Uusi ase sai mallimerkinnän Korsutykki 45 K / 40. Tulinopeus oli 10 – 25 laukausta minuutissa, mitä tarkemmin suunnattiin, sen vähemmän ehdittiin ampua.
Aseen läpäisyteho panssariammuksella noin 700 metrin päässä panssariin oli iskukulmasta riippuen 20 – 50 milliin. Aseet olivat sivustatuliasemissa ampumassa vaunuja etupanssaria ohuempaan kylkeen. Jatkosodan alussa aseiden teho oli vielä jokseenkin riittävä isoon osaan vihollisvaunuja, mutta 1944 läpäisykyky olisi ollut jo heikko vaunujen panssarin paksunemisen vuoksi.
Valtion tykkitehdas teki syyskuussa 1940 tarjouksen kyseisestä tykistä hintaan 92 000 markaa kappale. Tilaus tehtiin 50 tykistä. Niistä jatkosodan alussa oli paikoillaan 26 kappaletta. Asepaikkoja Salpalinjan korsuihin ao. tykeille valmistui yhteensä 52 tuliasemaa.
Vuonna 1944 korsuihin asennettiin kokeilumielessä kolme kappaletta 76 millin tykkejä. Niistä tieto kertoo, että ongelmaksi olisi syntynyt kehdon (jalustan) heikkous. Se olisi vaatinut järeämmät rakenteet ja niille tilaa taas jo valmiiksi valettuihin korsuihin ei olisi ollut helppo piikata.
Korsutykin erikoisuus on sen kiinnitys putkestaan pallonivelellä kaksinkertaiseen (75 mm / levy) etupanssariin. Erikoisrakenteisessa kehdossa on kevennysjouset korkeussuuntausta varten.
Ammuttaessa aseen rekyyli ei liikauta putkea pituussuunnassa senttiä enempää (tämän muistan 1972 korsutykillä saamastani tykkikoulutuksesta). Rekyyli on tykin erikoisrakenteen johdosta saatu ohjatuksi kranaatin lähtönopeuteen. Eräs rannikkotykistöupseeri kertoi minulle tykkiä hänelle esitellessäni, että ratkaisu tuottaa ammukselle lähtönopeutta noin sata metriä sekunnissa lisää tavanomaiseen joustinlaitemalliin verrattuna. Oma asetekninen osaamiseni ei riitä kuin asian uskomiseen.
Tykin kohdistus maaliin tapahtuu optisella tähtäinkaukoputkella, jolla on tykinputken päällä oma reikänsä etupanssarissa. Tähtäinasteikolla oli luonnollisesti myös ennakot liikkuvaan maaliin ampumista varten. Asetta suunnattiin käsipyörillä. Tulenjohtaminen tapahtui korsun tähystyskuvusta ja viestitys tuliasemaan huutoputken avulla.
Ison osan tämän kirjoituksen tiedoista olen poiminut viime talven Salpaopaskurssin luennosta, jossa Hannu Lavonen ansiokkaan yksityiskohtaisesti kuvailee korsutykin rakennetta ja toimintaa.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
lauantai 30. huhtikuuta 2011
perjantai 22. huhtikuuta 2011
Konekivääri omalla korsujalustalla
Salpa-aseman puolustuksen selkärankana oli yhtenäinen konekiväärien sivustatuliverkko. Kestolinnoitteisiin eli betoniin oli konekivääreille tehty 295 tuliasemaa. Kenttälinnoitettuja kk-pesäkkeitä, katettuja ja avonaisia, tehtiin 1250 kappaletta.
Kenttälinnoitteisiin tarkoitetut konekiväärit olivat varusteineen ja jalustoineen samoja Maximeja, joita jalkaväki käytti. Sen sijaan korsuihin sijoitetut konekiväärit poikkesivat edellisistä.
Normaalin 7,62 Maxim-konekiväärien lisäksi linnoitteisiin sijoitettiin keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliiperin MG 08 konekiväärejä. Niitä oli ostettu Suomeen 998 kappaletta. Suurin osa niistä sijoitettiin merivoimien, käytännössä rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa siis myös tulevan Salpalinjan linnoitusaseiksi. Ilmeisesti patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.
Saksalaisten konekiväärien linnoituskäyttöä vahvistaa Virolahdella 10.6.1941 perustetun Linnoituspataljoona 4:n (LIN. P 4) 1. komppanian sotapäiväkirja. Ravijoelle sijoitettu komppania ensi töikseen naamioi linnoitteita. 21. kesäkuuta sotapäiväkirjan mukaan tehtiin kenttätöitä ja uusien aseitten paikalleen laittoa. Tutustumista uusien kk - (made in Germany) ominaisuuksiin ja päiväkirja jatkaa:
”Korsuihin on joissakin tapauksessa hankala saada niitä sopimaan, koska rakentaessa on otettu huomioon ryssäläiset aseet. Kiikaritähtäin ei sovi aina korsuihin, mutta aseet ovat hienoa tekoa ja pojat tyytyväisiä. Pienillä lisälaitteilla konekiväärit sopivat korsussa jo oleviin jalustoihin. Vänrikki Toikka keksi sopivan kiinnityslaitteen ja kävi joka komppaniassa tarkastamassa kiinnitystapoja ja opastamassa siinä.”
Korsukonekiväärit poikkesivat jalkaväkiveljistään eniten jalustoiltaan. Jalustoja oli kahta perustyyppiä, tilapäisiksi ja eräänlaisina hätäratkaisuna tehtyjä puisia apujalustoja malli 39 ja pidemmälle kehitettyjä metallijalustoja malli 40.
Metallijalustat korvasivat puisia sitä mukaan kuin niitä valmistui. Oma lukunsa jalustoissa on teräskupuihin sijoitettujen konekiväärien erikoisrakenteiset jalustat. Niistä ei nyt enempää.
Metallisessa korsujalustassa ampujalla oli istuin. Sivusuuntauksen ampuja teki jaloillaan ja korkeussuunnan jalustan käsipyörällä. Konekivääriaseman sijoittelussa pyrittiin saamaan ase ampumaan 38 asteen levyiseen sektoriin pyyhkäisevää tulta ilman korkeussuunnan muutosta. Se merkitsi usein melkoisiakin maaleikkauksia ampumasektoreissa.
Jalustaan kuuluivat sekä sivu- että korkeussuunnan rajoittimet. Ensin mainittu oli tarpeellinen esimerkiksi ampumasektorin reunan lähellä olevien omien pesäkkeiden turvaksi.
Pimeällä tai huonon näkyvyyden vallitessa konekiväärin tähtäämistä auttoi aseen yläpuolelle etuseinään kiinnitetty maastokaari. Siihen oli piirretty janoin nimetyt etumaaston muutamat maalipisteet. Kun tähystäjä joko tähystysraosta tai tähystyskuvusta ilmoitti maalin nimen, niin ampuja suuntasi aseen jalustaan kiinnitetyn nuolen maastokaaren nimetylle janalle ja antoi palaa. Luotisuihku meni ajateltuun paikkaan, ainakin sinne päin.
Korsukonekiväärien vyölaatikot olivat kolme kertaa suuremmat kuin normaaliaseessa. Niihin mahtui siis 600 patruunaa, kun kolme tavallista patruunavyötä liitettiin yhteen.
Konekiväärin piipun ympärillä olevan jäähdytysvaipan neste pystyttiin kierrättämään käsipumpulla. Aseen vieressä oleva jäähdytysnestesäiliö oli joko suoraan yhteydessä korsukaivoon tai siihen kannettiin vesi ämpärillä. Pitkät patruunavyöt vaativat jäähdytykseltä tehoa ja kierrättämällä nestettä meno- ja paluuletkun avulla ehkäistiin sen kiehuminen ja höyrystyminen. Kesällä käytettiin pelkkää vettä. Talvella siinä oli tietysti lisänä jäätymisen estävää nestettä.
Kenttälinnoitteisiin tarkoitetut konekiväärit olivat varusteineen ja jalustoineen samoja Maximeja, joita jalkaväki käytti. Sen sijaan korsuihin sijoitetut konekiväärit poikkesivat edellisistä.
Normaalin 7,62 Maxim-konekiväärien lisäksi linnoitteisiin sijoitettiin keväällä 1941 Saksasta käytettynä hankittuja ja mauser-kantaisia patruunoita ampuvia 7,92 kaliiperin MG 08 konekiväärejä. Niitä oli ostettu Suomeen 998 kappaletta. Suurin osa niistä sijoitettiin merivoimien, käytännössä rannikkopuolustuksen käyttöön ja osa siis myös tulevan Salpalinjan linnoitusaseiksi. Ilmeisesti patruunahuollon sekoittumisvaaran takia näitä aseita ei jaettu jalkaväen taistelujoukoille.
Saksalaisten konekiväärien linnoituskäyttöä vahvistaa Virolahdella 10.6.1941 perustetun Linnoituspataljoona 4:n (LIN. P 4) 1. komppanian sotapäiväkirja. Ravijoelle sijoitettu komppania ensi töikseen naamioi linnoitteita. 21. kesäkuuta sotapäiväkirjan mukaan tehtiin kenttätöitä ja uusien aseitten paikalleen laittoa. Tutustumista uusien kk - (made in Germany) ominaisuuksiin ja päiväkirja jatkaa:
”Korsuihin on joissakin tapauksessa hankala saada niitä sopimaan, koska rakentaessa on otettu huomioon ryssäläiset aseet. Kiikaritähtäin ei sovi aina korsuihin, mutta aseet ovat hienoa tekoa ja pojat tyytyväisiä. Pienillä lisälaitteilla konekiväärit sopivat korsussa jo oleviin jalustoihin. Vänrikki Toikka keksi sopivan kiinnityslaitteen ja kävi joka komppaniassa tarkastamassa kiinnitystapoja ja opastamassa siinä.”
Korsukonekiväärit poikkesivat jalkaväkiveljistään eniten jalustoiltaan. Jalustoja oli kahta perustyyppiä, tilapäisiksi ja eräänlaisina hätäratkaisuna tehtyjä puisia apujalustoja malli 39 ja pidemmälle kehitettyjä metallijalustoja malli 40.
Metallijalustat korvasivat puisia sitä mukaan kuin niitä valmistui. Oma lukunsa jalustoissa on teräskupuihin sijoitettujen konekiväärien erikoisrakenteiset jalustat. Niistä ei nyt enempää.
Metallisessa korsujalustassa ampujalla oli istuin. Sivusuuntauksen ampuja teki jaloillaan ja korkeussuunnan jalustan käsipyörällä. Konekivääriaseman sijoittelussa pyrittiin saamaan ase ampumaan 38 asteen levyiseen sektoriin pyyhkäisevää tulta ilman korkeussuunnan muutosta. Se merkitsi usein melkoisiakin maaleikkauksia ampumasektoreissa.
Jalustaan kuuluivat sekä sivu- että korkeussuunnan rajoittimet. Ensin mainittu oli tarpeellinen esimerkiksi ampumasektorin reunan lähellä olevien omien pesäkkeiden turvaksi.
Pimeällä tai huonon näkyvyyden vallitessa konekiväärin tähtäämistä auttoi aseen yläpuolelle etuseinään kiinnitetty maastokaari. Siihen oli piirretty janoin nimetyt etumaaston muutamat maalipisteet. Kun tähystäjä joko tähystysraosta tai tähystyskuvusta ilmoitti maalin nimen, niin ampuja suuntasi aseen jalustaan kiinnitetyn nuolen maastokaaren nimetylle janalle ja antoi palaa. Luotisuihku meni ajateltuun paikkaan, ainakin sinne päin.
Korsukonekiväärien vyölaatikot olivat kolme kertaa suuremmat kuin normaaliaseessa. Niihin mahtui siis 600 patruunaa, kun kolme tavallista patruunavyötä liitettiin yhteen.
Konekiväärin piipun ympärillä olevan jäähdytysvaipan neste pystyttiin kierrättämään käsipumpulla. Aseen vieressä oleva jäähdytysnestesäiliö oli joko suoraan yhteydessä korsukaivoon tai siihen kannettiin vesi ämpärillä. Pitkät patruunavyöt vaativat jäähdytykseltä tehoa ja kierrättämällä nestettä meno- ja paluuletkun avulla ehkäistiin sen kiehuminen ja höyrystyminen. Kesällä käytettiin pelkkää vettä. Talvella siinä oli tietysti lisänä jäätymisen estävää nestettä.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Tykistön käyttö osa kokonaisuutta
Salpalinja suunniteltiin muutamassa viikossa heti talvisodan jälkeen. Yksityiskohtia hierottiin varmasti vielä rakentamisen aikana, mutta päälinjat oli lyöty lukkoon huhtikuun hangilla 1940. Huomionarvoista on tykistön vahvaan käyttöön valmistautuminen osana linnoituskokonaisuutta.
Suomalaisesta kenttätykistöstä ja erityisesti sen tulen keskittämisestä saatiin erinomaisia tuloksia kesän 1944 torjuntataisteluissa. Tätä tietoa ei tietenkään ollut Salpalinjaa suunniteltaessa.
Talvisodan tykistön kokemukset olivat liioitellusti sanottuna sitä, että kokemuksia ei hirvittävästi syntynyt. Tykkejä oli vähän, nekin sen seitsemään vanhanaikaista sorttia ja kranaattipula oli krooninen. Rannikkotykistön käyttö Karjalan kannaksen maarintaman taistelujen tukena sai kiitosta niin Suomenlahden kuin Laatokankin suunnasta ammuttuna. Tietenkin tykkimiehet tekivät parhaansa, kalustolleen he eivät voineet mitään; vastuu oli 1930-luvun poliitikkojen.
Salpalinjaan rakennettiin teräsbetonista 30 tulenjohto- ja majoituskorsua, kolme (joissakin lähteissä 10) kestolinnoitettua tulenjohtopaikkaa ja peräti 400 kenttälinnoitettua tulenjohtopesäkettä. Kiinteitä, kestolinnoitettuja linnoitustykistön asemia tehtiin 16 kappaletta ja kenttälinnoitettuja tykkiasemia 500 kappaletta. Lisäksi on muistettava Virolahden edustan rannikkotykit, joita olisi käytetty pääaseman taistelun tukena, jos meritehtäviltään olisivat suinkin ehtineet.
Aiemmin olen kertonut linnoitustykistöstä, Salpalinjan "omasta aselajista". Sen lisäksi luonnollisesti kenttäarmeijan kenttätykistö, kranaatinheittimistö ja panssarintorjuntatykit olisivat osallistuneet taisteluun ja käyttäneet niille rakennettuja linnoituslaitteita.
Tykistön käyttöön oli varauduttu myös suunnittelemalla ja määrittämällä pääasemaan eteen uhanalaisimpiin suuntiin valmiit tykistön ja heittimistön maalit, iskut, peitteet ja esteet kokonaisina tai puolikkaina, mitä ne kenttätykistön tulimuodot nyt olivatkaan.
Taistelussa vihollista olisi tietenkin tykkitulella kulutettu kantaman puitteissa aina hyökkäyksen lähtöasemista alkaen (niin kuin 1944 torjuntataisteluissa ansiokkaasti tehtiin) kiviesteiden eteen saakka. Toisin sanoen ehjässä paraatimuodostelmassa naapuri ei olisi Salpalinjaan pureutuneita puolustajia kohdannut!
Joku saattaa kysyä, että millä kalustolla ja miehityksellä Salpalinjassa olisi taisteltu, jos torjuntataisteluissa Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella olisi epäonnistuttu? Salpa-asemaahan alettiin kiireellä saattaa taistelukuntoon päämajan 15.6 1944 antamalla esikäskyllä, joka vahvistettiin kolme päivää myöhemmin. Kenttäarmeijan linnoitusrakennusjoukot keskitettiin Salpalinjaan noin viikko Puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisesta.
Millaisessa kunnossa sotilaat olisi saatu vetäytymään Salpa-asemaan, olisi ollut tietysti sodanjohdon murhe tai taito.
Aseiden osalta tilanne oli valoisampi kuin yleisesti on luultu. Saksasta, kiitos Risto Rytin, suorastaan "virtasi" aseita ja ammuksia Suomeen. Elokuussa 1944 Suomen armeija oli aseistuksen osalta vahvempi kuin koskaan aikaisemmin!
Stalinin suurhyökkäyksen tavoitehan oli olla Kymijoella heinäkuun puoliväliin mennessä ja pieni hetki siitä Helsingissä. Samaisen suunnitelman mukaan Viipuri piti vallata 20. kesäkuuta; päivälleen niin tapahtuikin. Mutta sitten alkoivat Isä Aurinkoisen ongelmat, suomalaisten puolustus tiivistyi ja alkoi pitää. Ja nyt tiedetään, että epäonnistuttuaan Suomen nopeassa valtaamisessa Stalin alkoi heinäkuun puolivälissä 1944 siirtää joukkojaan Suomen rintamalta kohti Berliiniä.
Jos taistelut olisivat edenneet Salpa-asemaan, niitä olisi käyty todennäköisesti juuri heinäkuun puolessa välissä. Samaan aikaan vihollinen torjuttiin Nietjärvellä, Laatokan pohjoispuolella. On mahdollista, että edelliseen kappaleeseen viitaten ja lujan esteen edessä neuvostojohto olisi päätynyt samaan tulokseen. Eli tämänkin spekulatiivisen vaihtoehdon mukaan Salpalinja olisi täyttänyt tehtävänsä ilman todellista läpimurtoyritystä.
Salpalinjassa ei siis taisteltu, kiitos siitä kuuluu suomalaisille sotilaille. Veteraanipäivänä 27.4 siniristiliput nousevat salkoihin heidän kunniakseen.
Suomalaisesta kenttätykistöstä ja erityisesti sen tulen keskittämisestä saatiin erinomaisia tuloksia kesän 1944 torjuntataisteluissa. Tätä tietoa ei tietenkään ollut Salpalinjaa suunniteltaessa.
Talvisodan tykistön kokemukset olivat liioitellusti sanottuna sitä, että kokemuksia ei hirvittävästi syntynyt. Tykkejä oli vähän, nekin sen seitsemään vanhanaikaista sorttia ja kranaattipula oli krooninen. Rannikkotykistön käyttö Karjalan kannaksen maarintaman taistelujen tukena sai kiitosta niin Suomenlahden kuin Laatokankin suunnasta ammuttuna. Tietenkin tykkimiehet tekivät parhaansa, kalustolleen he eivät voineet mitään; vastuu oli 1930-luvun poliitikkojen.
Salpalinjaan rakennettiin teräsbetonista 30 tulenjohto- ja majoituskorsua, kolme (joissakin lähteissä 10) kestolinnoitettua tulenjohtopaikkaa ja peräti 400 kenttälinnoitettua tulenjohtopesäkettä. Kiinteitä, kestolinnoitettuja linnoitustykistön asemia tehtiin 16 kappaletta ja kenttälinnoitettuja tykkiasemia 500 kappaletta. Lisäksi on muistettava Virolahden edustan rannikkotykit, joita olisi käytetty pääaseman taistelun tukena, jos meritehtäviltään olisivat suinkin ehtineet.
Aiemmin olen kertonut linnoitustykistöstä, Salpalinjan "omasta aselajista". Sen lisäksi luonnollisesti kenttäarmeijan kenttätykistö, kranaatinheittimistö ja panssarintorjuntatykit olisivat osallistuneet taisteluun ja käyttäneet niille rakennettuja linnoituslaitteita.
Tykistön käyttöön oli varauduttu myös suunnittelemalla ja määrittämällä pääasemaan eteen uhanalaisimpiin suuntiin valmiit tykistön ja heittimistön maalit, iskut, peitteet ja esteet kokonaisina tai puolikkaina, mitä ne kenttätykistön tulimuodot nyt olivatkaan.
Taistelussa vihollista olisi tietenkin tykkitulella kulutettu kantaman puitteissa aina hyökkäyksen lähtöasemista alkaen (niin kuin 1944 torjuntataisteluissa ansiokkaasti tehtiin) kiviesteiden eteen saakka. Toisin sanoen ehjässä paraatimuodostelmassa naapuri ei olisi Salpalinjaan pureutuneita puolustajia kohdannut!
Joku saattaa kysyä, että millä kalustolla ja miehityksellä Salpalinjassa olisi taisteltu, jos torjuntataisteluissa Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella ja Vuosalmella olisi epäonnistuttu? Salpa-asemaahan alettiin kiireellä saattaa taistelukuntoon päämajan 15.6 1944 antamalla esikäskyllä, joka vahvistettiin kolme päivää myöhemmin. Kenttäarmeijan linnoitusrakennusjoukot keskitettiin Salpalinjaan noin viikko Puna-armeijan suurhyökkäyksen alkamisesta.
Millaisessa kunnossa sotilaat olisi saatu vetäytymään Salpa-asemaan, olisi ollut tietysti sodanjohdon murhe tai taito.
Aseiden osalta tilanne oli valoisampi kuin yleisesti on luultu. Saksasta, kiitos Risto Rytin, suorastaan "virtasi" aseita ja ammuksia Suomeen. Elokuussa 1944 Suomen armeija oli aseistuksen osalta vahvempi kuin koskaan aikaisemmin!
Stalinin suurhyökkäyksen tavoitehan oli olla Kymijoella heinäkuun puoliväliin mennessä ja pieni hetki siitä Helsingissä. Samaisen suunnitelman mukaan Viipuri piti vallata 20. kesäkuuta; päivälleen niin tapahtuikin. Mutta sitten alkoivat Isä Aurinkoisen ongelmat, suomalaisten puolustus tiivistyi ja alkoi pitää. Ja nyt tiedetään, että epäonnistuttuaan Suomen nopeassa valtaamisessa Stalin alkoi heinäkuun puolivälissä 1944 siirtää joukkojaan Suomen rintamalta kohti Berliiniä.
Jos taistelut olisivat edenneet Salpa-asemaan, niitä olisi käyty todennäköisesti juuri heinäkuun puolessa välissä. Samaan aikaan vihollinen torjuttiin Nietjärvellä, Laatokan pohjoispuolella. On mahdollista, että edelliseen kappaleeseen viitaten ja lujan esteen edessä neuvostojohto olisi päätynyt samaan tulokseen. Eli tämänkin spekulatiivisen vaihtoehdon mukaan Salpalinja olisi täyttänyt tehtävänsä ilman todellista läpimurtoyritystä.
Salpalinjassa ei siis taisteltu, kiitos siitä kuuluu suomalaisille sotilaille. Veteraanipäivänä 27.4 siniristiliput nousevat salkoihin heidän kunniakseen.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Myös rauhan monumentti
Salpalinja mielletään yleensä ja helposti sotaiseksi kohteeksi. Sitä se ei kuitenkaan suoranaisesti ole. Salpa-asemassa ei koskaan taisteltu. Se tehtiin sotaa vastaan, jotta rauha säilyisi. Linnoituksen tuli viestiä yli rajan, että Suomen yhteiskuntajärjestelmää ei ihan halvalla muuteta.
Välirauhan aikana pääosaltaan rakennettu Salpalinja oli silloin vähän samankaltaisessa asemassa kuin puolustusvoimat Suomessa rauhan aikana. Niidenkin tarkoituksena on osoittaa ulkovalloille, että Suomen itsemääräämisoikeuden murtamisyritys asein tulee kalliiksi.
Edellisessä blogikirjoituksessani puhuin Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin aloitteesta julistaa Salpalinja Suomen itsenäisyyden monumentiksi. Kannatan ajatusta. Aivan samoin Salpalinja on myös rauhan monumentti.
Jatkosodan loppuvaiheessa itärajan linnoitusinvestointimme saattoi hyvinkin olla tärkeässä asemassa rauhan syntymiseen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Isä aurinkoinen, siis Stalin, sentään ymmärsi, että Salpalinjan kiviesteiden eteen kaatuisi liian suuri ja kallis kuorma punasotilaita. Heille oli tärkeämpääkin tehtävää Keski-Euroopassa, kuin lyödä päätään suomalaiseen teräsbetoniin ja viisaasti suunniteltuun linnoitusjärjestelmään.
Linnoitus täytti olemassaolollaan tehtävänsä. Sitä ei tarvittu kuin alussa viittaamaani maanpuolustustahdon viestitykseen. Pelkillä valelaitteilla uskottavaa pelotetta ei olisi syntynyt. Siihen tarvittiin täyttä tavaraa. Toivottavasti tämä ymmärrettäisiin myös puolustusvoimiemme tulevaisuutta rakennettaessa.
Tuota rauhan monumentti -ajatusta haluan perustella rinnastamalla sen rauhanturvaamiseen tai nykykielellä ilmaistuna kriisinhallintaan. Sekin tapahtuu aseellisin voimin, vaikka niitä ei käytettä kuin äärimmäisessä hädässä, tätä työtä tekevän joukon suojaamiseksi. Ase ja muutama kova patruuna tarvitaan viestittämään, että rauhanturvaajat ovat uskottavia ja ovat tosissaan.
Olen hyvin iloinen siitä, että Suomen Rauhanturvaajaliitto ja oma yhdistykseni Kymenlaakson Rauhanturvaajat ry on ymmärtänyt rauhanturvaamisen, veteraanityön ja Salpalinjan yhteyden. Se on jo pienessä mitassa näkynyt muutaman vuoden Salpavaelluksella paitsi linnoitukseen tutustuneina rauhanturvaajina ja myös kuulunut Faitterit-soittokuntana. Erittäin hyvä niin.
Ja puhti tuntuu jatkuvan. Saamani viestit kertovat, että ainakin matkasuunnitelma-asteella Salpalinja tuntuu rauhanturvaajaveljiä ja -siskoja kiinnostavan. Hyvä, hyvä.
Suomen Rauhanturvaajaliitto on jo muutaman vuoden sisällyttänyt Salpavaellus-tapahtuman toimintasuunnitelmaansa. Uskon ja odotankin, että myös Suomen Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto tulee tekemään saman. Eihän toimintasuunnitelmat ole tähänkään saakka estäneet ketään osallistumasta tapahtumaan, mutta antaahan se itsekullekin osallistumistaan empivälle isänmaan ystävälle hellän kannustavan potkun lähteä liikkeelle.
Itse asiassa Salpavaellus on jo myös ResUps ja Res-liitojen toiminnan nettikalentereissa näkyvissä. Kiitos siitä. Jos on toimintasuunnitelmissakin, peruutan edellisen kappaleen sanomani.
Olen tässä maininnut esimerkkeinä kolme maanpuolustusjärjestöä. Suurin ja kaunein joukosta on vielä osallistujapotentiaalina poissa. Se on puolustusvoimat. Tiedän, että myös siellä tiedostetaan, tiedotetaan ja ennen kaikkea ymmärretään Salpalinjan symboliikka. Ja varmasti myös oivalletaan linnoituksen konkreettisten yksityiskohtien kehityskelpoisuus nykypäivän sovelluksina.
Puolustusvoimien henkinen ja lähinnä huoltoon painottuva tuki Salpavaellukselle on ollut suuri koko tapahtuman ajan. Voisin kuvitella, että kaukana ei ole se hetki, kun ammattisotilaatkin jotostelevat pitkin Salpalinjaa ja ahmivat sieltä ideoita edelleen jalostettaviksi - tulevaisuutemmekin rauhan turvaksi.
Välirauhan aikana pääosaltaan rakennettu Salpalinja oli silloin vähän samankaltaisessa asemassa kuin puolustusvoimat Suomessa rauhan aikana. Niidenkin tarkoituksena on osoittaa ulkovalloille, että Suomen itsemääräämisoikeuden murtamisyritys asein tulee kalliiksi.
Edellisessä blogikirjoituksessani puhuin Etelä-Karjalan Sotaveteraanipiirin aloitteesta julistaa Salpalinja Suomen itsenäisyyden monumentiksi. Kannatan ajatusta. Aivan samoin Salpalinja on myös rauhan monumentti.
Jatkosodan loppuvaiheessa itärajan linnoitusinvestointimme saattoi hyvinkin olla tärkeässä asemassa rauhan syntymiseen Suomen ja Neuvostoliiton välille. Isä aurinkoinen, siis Stalin, sentään ymmärsi, että Salpalinjan kiviesteiden eteen kaatuisi liian suuri ja kallis kuorma punasotilaita. Heille oli tärkeämpääkin tehtävää Keski-Euroopassa, kuin lyödä päätään suomalaiseen teräsbetoniin ja viisaasti suunniteltuun linnoitusjärjestelmään.
Linnoitus täytti olemassaolollaan tehtävänsä. Sitä ei tarvittu kuin alussa viittaamaani maanpuolustustahdon viestitykseen. Pelkillä valelaitteilla uskottavaa pelotetta ei olisi syntynyt. Siihen tarvittiin täyttä tavaraa. Toivottavasti tämä ymmärrettäisiin myös puolustusvoimiemme tulevaisuutta rakennettaessa.
Tuota rauhan monumentti -ajatusta haluan perustella rinnastamalla sen rauhanturvaamiseen tai nykykielellä ilmaistuna kriisinhallintaan. Sekin tapahtuu aseellisin voimin, vaikka niitä ei käytettä kuin äärimmäisessä hädässä, tätä työtä tekevän joukon suojaamiseksi. Ase ja muutama kova patruuna tarvitaan viestittämään, että rauhanturvaajat ovat uskottavia ja ovat tosissaan.
Olen hyvin iloinen siitä, että Suomen Rauhanturvaajaliitto ja oma yhdistykseni Kymenlaakson Rauhanturvaajat ry on ymmärtänyt rauhanturvaamisen, veteraanityön ja Salpalinjan yhteyden. Se on jo pienessä mitassa näkynyt muutaman vuoden Salpavaelluksella paitsi linnoitukseen tutustuneina rauhanturvaajina ja myös kuulunut Faitterit-soittokuntana. Erittäin hyvä niin.
Ja puhti tuntuu jatkuvan. Saamani viestit kertovat, että ainakin matkasuunnitelma-asteella Salpalinja tuntuu rauhanturvaajaveljiä ja -siskoja kiinnostavan. Hyvä, hyvä.
Suomen Rauhanturvaajaliitto on jo muutaman vuoden sisällyttänyt Salpavaellus-tapahtuman toimintasuunnitelmaansa. Uskon ja odotankin, että myös Suomen Reserviupseeriliitto ja Reserviläisliitto tulee tekemään saman. Eihän toimintasuunnitelmat ole tähänkään saakka estäneet ketään osallistumasta tapahtumaan, mutta antaahan se itsekullekin osallistumistaan empivälle isänmaan ystävälle hellän kannustavan potkun lähteä liikkeelle.
Itse asiassa Salpavaellus on jo myös ResUps ja Res-liitojen toiminnan nettikalentereissa näkyvissä. Kiitos siitä. Jos on toimintasuunnitelmissakin, peruutan edellisen kappaleen sanomani.
Olen tässä maininnut esimerkkeinä kolme maanpuolustusjärjestöä. Suurin ja kaunein joukosta on vielä osallistujapotentiaalina poissa. Se on puolustusvoimat. Tiedän, että myös siellä tiedostetaan, tiedotetaan ja ennen kaikkea ymmärretään Salpalinjan symboliikka. Ja varmasti myös oivalletaan linnoituksen konkreettisten yksityiskohtien kehityskelpoisuus nykypäivän sovelluksina.
Puolustusvoimien henkinen ja lähinnä huoltoon painottuva tuki Salpavaellukselle on ollut suuri koko tapahtuman ajan. Voisin kuvitella, että kaukana ei ole se hetki, kun ammattisotilaatkin jotostelevat pitkin Salpalinjaa ja ahmivat sieltä ideoita edelleen jalostettaviksi - tulevaisuutemmekin rauhan turvaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)