Toteutuneet linnoituslinjat

Kun päätös myöhemmin Salpalinjaksi nimetyn itärajan linnoituksen rakentamisesta tehtiin, oli rauha. Tosin se oli solmittu vain yhdeksän päivää aikaisemmin. Uudesta sodasta ei ollut tietoa, sen uhasta ja mahdollisuudesta oli sen sijaan vahva aavistus. Maailmanpoliittinen tilannehan oli edelleen hyvin kriittinen. Ja Stalinin tavoite Suomen yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi ja Suomen maaperän ottamiseksi haltuun oli jäänyt pahasti kesken. Siksi linnoituspäätös tehtiinkin.

Uuden itärajan linnoittamiseen laskettiin tarvittavan noin kolme vuotta. Rakennushanke oli tarkoitus toteuttaa vuosina 1940-42. No nyt tiedämme, että töitä ehdittiin tehdä tuolloin vain 13 kuukautta, alkoi jatkosota. Sen ajoituksesta vastasi Hitlerin Barbarossa-suunnitelma. Suomi lähti hakemaan Saksan rinnalla hyvitystä talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi.

Linnoitussuunnitelman toteutus jäi siis ajallisesti reilusti alle puolivälin.

Ensimmäinen vaihe oli rakentaa yksi valmis puolustusasema ja luoda sille vähän syvyyttä. Ja senkin me tiedämme, että näin jotakuinkin tapahtui, Virolahdelta Sallaan. Myöhemmin 2-3 vuoden kuluessa valmiin aseman taakse oli tarkoitus rakentaa noin kymmenen kilometrin syvyinen puolustusvyöhyke. No, se ehti ainakin osittain toteutua vain Salpausselälle (nyk. 6-tien kohdalle) Luumäellä, Toikkalan etuaseman ja hieman Taavetin länsipuolelle sijoittuneen Hamina-Taavetti -linjan välille.

Käytännössä tuolle kymmenen kilometrin suojavyöhykkeelle suunnitellut tai suunniteltavat johtamisen, huollon ja reservin suojaksi tarkoitetut linnoitteet jäivät kaikki tekemättä.

Jatkosodan alkaessa itärajan linnoituksella oli jo etelässä pääaseman takana syvyyttäkin edellä viitatun Hamina-Taavetti -tukilinjan (HT-linja) ja Kymijoki-linjan ansiosta. Nekin olivat vahvasti keskeneräisiä, mutta jotakin apua niistäkin jo olisi ollut.

HT-linjaan ehti välirauhan aikana valmistua kymmenkunta kevyen luokan teräsbetonilaitetta ja ainakin 20 kilometriä kiviestettä. Sen tiedän tutkimattakin siitä, että kesällä 1943 kuljetettiin HT-linjasta 40 000 valmista ja jo pystytettyä estekiveä Kannakselle VT-asemaan. Tarkkaa määrää, minkä verran kiviestettä HT-linjaa sitten jäi, en tähän hätään löydä. Totta kai taistelu- ja yhteyshautaa kaivettiin tai louhittiin em. asemaan. Myös kaivantoestettä tehtiin. Niiden määriä en nyt lähde edes sanallisin kuvauksin arvailemaan.

Asiakirjoista käy ilmi, että HT-linjasta oli tarkoitus tehdä yhtä luja kuin pääasemasta. Esimerkkinä vain linnoitustoimiston päätös tammikuun lopulta 1941, jossa on hyväksytty rakentaa 70 kappaletta "betonisia kenttäkorsuja". Ne oli mitoitettu kestämään 8-tuuman ammuksen osuma. Ne jäivät rakentamatta; louhittuja tai kaivettuja teräsbetonikorsun pohjia oli evl evp Ilkka Länsivaaran tietojen mukaan valmiina noin 40 kappaletta.

Kymijoki-linjaa aloitettiin rakentamaan jo heti talvisodan loputtua maalis-huhtikuussa 1940, isommalla joukolla tosin vain noin kuukauden ajan. Rakentajina olivat työjoukot Luumäen linjalta (L-linja, sittemmin osa Salpalinjaa), ruotsalaiset vapaaehtoiset sekä päämajan reservissä ollut 23.D.

Työt Kymijoki-linjalla Myllykosken ja Utin välillä päättyivät loppukesästä -40. Linnoittamisen painopiste oli siirtynyt Salpalinjalle.

Kymijoki-linjalle oli toukokuuhun 1940 mennessä valmistunut 20 kilometriä taistelu- ja yhteyshautaa, betonisia kk-korsuja 5 kpl, 1-2 ryhmän majoituskorsuja 64 kpl ja betonisia majoituskorsuja 5 kpl. "Kalliokorsuja" (luolia) syntyi seitsemän kappaletta ja kiviestettä (1-4 -rivistä) 1,8 kilometriä.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalan kannaksella 1944 tilanne muuttui. Tehtiin uusi päätös rakentaa välirauhan aikaisen pääaseman eteen etelään, Suomenlahden pohjukasta alkava Vaalimaan oikaisuasema. Se muodostuu lähinnä kahdesta puolustustasasta, varsinaisesta päälinjasta ja muutama kilometri taaempana olevasta tukilinjasta. Näin saatiin pääpuolustusasemaa lyhenemään noin seitsemällä kilometrillä.

Vaalimaan oikaisuaseman runkona ovat ryhmälle miehiä suojan antavat imubetonimenetelmällä valetut pallokorsut, 160 kappaletta ( 160 x 10 miestä on yhtä kuin sirpalesuoja 1600 miehelle). Panssarintorjunta pohjautui pikakaivantoesteisiin.

Oppaan vastuu

Oppaita Salpalinjalle –peruskurssin valmistelu on antanut sen verran puuhaa, etten ole ehtinyt tuottamaan tekstiä tähän blogiin pariin viikkoon. Olen iloinen, että viime loppukesästä asti työn alla ollut opaskurssi toteutuu. Kurssille on ilmoittautunut puolentoistakymmentä asiasta innostunutta. Koko totuus selviää aloitusiltana 27.1.

Aiheen tähän kirjoitukseen sain vinkistä katsoa Reserviläinen-lehden verkkoversiossa 6.8.2010 julkaistua Jarmo Viljakaisen ansiokasta kirjoitusta, nettikolumni ”Muistomerkit kuiskivat sitkeydestä ja uskollisuudesta”. Otan tähän omin lupineni neljän kappaleen lainauksen. Koko juttu www.reservilainen.fi

Korviini karahti kesän kuluessa kaksi kommenttia, jotka hiljaa hätkähdyttivät. ”Salpalinjalla ei ollut mitään merkitystä” ja ”Suomen sodan lopputaisteluissa miehiä tapatettiin turhaan”. Edellisen lausui nuori mies, joka oli oppaana Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Jälkimmäinen näkemys tuli keski-ikäisen historian harrastajan suusta yhden Suomen sodan muistomerkin äärellä.

Noin voidaan toki sanoa, jopa vakuuttavilta kuullostavin perustein. Siis tyyliin, että tutkijoiden mukaan Salpalinja oli väärin sijoitettu ja liian heikko. …

Kyse on kuitenkin isommista, periaatteellisista asioista, jotka ovat antaneet viholliselle selkeän viestin. Mannerheimin käskystä talvisodan jälkeen rakennettu Salpalinja oli valtava ponnistus, jossa myös Ruotsin valtio oli merkittävästi mukana. Sotatieteilijät voivat toki väitellä linjan sotilaallisesta merkityksestä.

Poliittisen historiamme kannalta tuon puolustuslinjan merkitys oli kuitenkin tärkeä. Se oli viesti Neuvostoliitolle siitä, että periksi ei olla edelleenkään antamassa.

Kirjoittaja korjaa itse aivan oikein nuoren miesoppaan sanomisen Salpalinjan bunkkerikäynnillä. Asiantunteva ja historiasta perillä oleva henkilö voi sen tehdä. Mutta miten on niiden kuulijoiden kanssa, joilla ei ole omaa näkemystä tai tietoa asioihin. He joutuvat luottamaan oppaan sanaan. Ja tässä tapauksessa sanoma olisi ollut pahasti virheellinen.

Totta kai oppaalla voi olla omia mielipiteitä, mutta jos ne poikkeavat esitettävästä faktasta tai virallisesta historiasta, niitä ei saa missään tapauksessa totuutena esittää. Kuulijan on voitava luottaa oppaan asiantuntemukseen. Virheitä, lipsahduksia ja väärinmuistamisia tapahtuu ja ne ovat inhimillisiä. Oman maailmankuvan sotkeminen asiaan ei kuulu.

Virhe on tapahtunut oppaan rekrytoinnissa tai perehdyttämisessä.

Onnistuneen opastuksen lähtökohta on oppaan oma innostus ja kiinnostus asiaan. Jos sitä ei ole, hän on väärässä paikassa oppaana. On kaksi aivan eri asiaa opastaa Salpalinja-kohteessa tai Lenin-museossa.

Minusta ei olisi oppaaksi Lenin-museoon. Siihen minulla ei ole innostusta. Sen sijaan Salpalinjaa esittelen mielelläni, koska se on oman ajatusmaailmani suuntainen. Annan innostukseni korvata kenties asiatiedon puutteet. Ja olen huomannut ja saanut palautettakin, että kuulijan on paljon helpompi kuunnella sydämestään puhuvaa opasta kuin opasta, jonka väkinäinen olemus torjuu luotaan ja huokuu ajatusta: mitäs tänne tulitte!

Oppaalla on vastuu ja oppailla on väliä.

Oppaita oppiin

Niin kuin tuossa oikealla ylimmässä tiedotteessa on kerrottukin, Oppaita Salpalinjalle –peruskurssi on tuota pikaa, 27. tammikuuta, alkamassa Miehikkälän Salpalinja-museolla. Haminan kansalaisopisto odottaa ilmoittautumisia 21. tammikuuta mennessä. Sisäänpääsytutkintoa eikä mitään muitakaan ennakkoehtoja kurssille osallistumiselle ole, pelkkä kiinnostus Salpalinjaan riittää. Lisä- ja yhteystiedot löytyvät www.salpavaellus.net –sivustolta.

Ja jos joku epäilee, että onko Salpalinja vain miesten juttu, voin vilpittömästi vakuuttaa: ei ole. Esimerkiksi Salpalinja-museon vakituisista kesäoppaista enemmistö on ollut naisia ja hyvin ovat pärjänneet, jopa loistavasti. Ja taas yleisöstä, opastettavista, ainakin omistani, karkeasti arvioituna puolet on naisia. Että tiedoksi vaan!

Miksikö poltan ruutia opaskoulutuksesta puhumiseen, vastaan ilman kysymysmerkkiä.

Kurssi on päätetty järjestää Salpavaellus-tapahtuman aloitteesta lähinnä sen ja myös Miehikkälän Salpalinja-museon ja Virolahden bunkkerimuseon opaspankkien tarpeisiin. Aivan akuuttia hätää ei ole, mutta normaali, eri syistä tapahtuva poistuma vaatii aika ajoin täydennystä ja uusiutumista. Myös vaelluksen osanottajamäärien kasvu tarvitsee uutta verta. Se onkin kiireisin syy opaskoulutukselle.

Salpavaellus tarvitsee kenttäkelpoisia, talkoohenkisiä oppaita kerran vuodessa. Opaspankkien oppaille on kysyntää museoiden normaalin aukioloajan ulkopuolella lähinnä keväällä ja syksyllä sekä myös kesällä auttamassa vakituisia museo-oppaita ruuhkahuippuina. Opaspankki maksaa työstä pikkukorvauksen. Ja jos Korsumatkat-yritykseni kysyntä sattuisi yllättäen ylittämään omat rajani, mielellään minäkin palkkaan avuksi päteviä oppaita.

Opaskurssin järjestämisen taustalla on myös tieto siitä, että Salpalinjaan tutustutaan myös paljon omatoimisesti, yksin tai ryhmissä. Yleensä niitä opastaa se, joka eniten tietää. Tulossa oleva opaskurssi parantaa varmasti myös tällaisten oppaitten valmiuksia.

Käyttöä uusille tai tiedot päivittäneille vanhoille oppaille siis ainakin satunnaisesti ilman muuta on. Ensi kesänä Virolahdella järjestettävä Salpa-Jukola aivan varmasti tuo opastustarvetta. Heti kohta elokuussa Enduron MM-joukkuekisat Miehikkälässä ja Virolahdella tekee samoin.

Valitettavasti elinkeinoa opaskurssi ei takaa. Ei silti, innokkuus ja kyky saattavat senkin mahdollistaa. Se on itsestä kiinni. Kaikki on mahdollista.
Mutta edellä kerrottuja konkreettisten tarpeiden lisäksi opaskurssilla on myös laajempi merkitys.

Se on ylipäätään Salpalinja-tietouden siirtäminen elävässä muodossa tuleville sukupolville. Sen viime sotien aikana valtaviin ponnistuksiin ja uhrauksiin joutuneet ikäluokat, naiset ja miehet, ansaitsevat. Ja itse asiassa minä pidän suomalaisten kansalaisvelvollisuutena tietää, mitä kaikkea nykyinen ja tuleva hyvinvointimme on aikanaan vaatinut. Ja kaikki tuo mielellään mahdollisimman totuuden mukaisesti kerrottuna. Väritetty legenda ei kuulu Salpalinjaan; voin vakuuttaa, että Salpa-asema on riittävän hämmästyttävä ilman liioitteluakin.

Jos Salpalinjaan perehtyneiden oppaiden kanta pääsee tai päästetään peruuttamattomasti ”ukkoutumaan”, jää uuden opaspolven rakentaminen pelkän kirjatiedon varassa varmasti jotakin vaille. Se on vähän sama asia, kuin minkä tahansa perimätiedon siirtäminen isältä pojalle tai äidiltä tyttärelle. Kirjat ja kylmät museot eivät sitä yksin pysty tekemään.

Salpalinjan perinnön kuljettamiseen eteenpäin tarvitaan siis ihmisiä. Kysymys on ensi vaiheessa vapaaehtoisuudesta ja halusta. Uskon, että Salpalinjasta kiinnostuneiden joukossa on yhä myös sellaisia, jotka haluavat oppaina olla jakamassa tätä tietoa myös muille.

Tulossa oleva opaskurssihan ei yksin kesää tee. Jos se ei jostain syystä nyt vetäisi mukaansa noin 15 asiasta kiinnostunutta, niin joku taho varmaan yrittää jonkun vuoden päästä uudestaan. Ja taas toteutuessaan kurssin sisältökään ei luonnollisesti tee kenestäkään heti valmista opasta. Mutta eväitä se aiheeseen ja erityisesti opastusvalmiuden kohottamiseen ehdottomasti antaa. Salpalinja-tietoutta joka tapauksessa on jaossa kaikille. Suosittelen.

Linnoitustykistö oma aselajinsa

Talvisodan jälkeen perustettiin Laatokan Meripuolustuksen Rannikkotykistörykmentti 3:n rungosta Salpalinjan tueksi ja osaksi sitä uusi aselaji, linnoitustykistö. Tämä rannikkotykistön ja kenttätykistön eräänlainen välimuotoaselaji jäi jatkosodan myötä historiaan. Linnoitustykistö ampui viimeiset laukauksensa Nietjärven taisteluissa heinäkuun puolivälissä 1944.

Virolahdelta aina Savukosken korkeudelle saakka perustettu linnoitustykistö käsitti kuusi linnoitustykistöpatteristoa. Niiden kalusto oli vanhaa, mutta ajateltuun tarkoitukseensa kelvollista 1870-luvun mörssäreistä ja jäykkälavettista kanuunoista lähtien. Viime mainittuja saatiin Ranskasta lisää talvisodan loppuvaiheessa. Osa ehti maahan vasta välirauhan aikana.

Kiinteän tykistön sijoittamista Salpa-asemaa tukemaan puolsivat talvisodan kokemukset. Niin itäisen Suomenlahden kuin Laatokankin rannikkotykistö oli tulellaan merkittävästi tukenut maarintamien taistelua. Luonnollisesti päävastuu Salpa-aseman tulituesta oli kenttätykistöllä. Sitä täydentämään perustettu linnoitustykistö oli tarkoitettu tukemaan omista asemistaan pääpuolustusaseman ja sen puolustuskeskusten taistelua.

Välirauhan aikana ehdittiin saada valmiiksi noin kolme neljäsosaa pattereiden tai linnakkeiden, niin kuin niitä myös kutsuttiin, tykkiasemista ja korsuista. Kevättalvella 1941 pidettiin linnoitustykistöjoukoille kertausharjoituksia omissa asemissaan. Niissä muutamilla pattereilla ammuttiin kovillakin. Esimerkiksi Lemin Kärmeniemen Canet-patteri ampui kertausharjoituksissa Kivijärven selälle.

Linnoituspatteristojen vahvuus rauhan aikana oli 200-300 miestä. Patteristossa oli viisi patteria ja patterissa yleensä neljä tykkiä. Kolmessa tehokkaassa Canet-patterissa oli vain kaksi tykkiä. Lisäksi patteristoihin kuului sulkulinnakkeita, joiden kalustona oli 75-90 millisiä vanhoja jäykkälavettisia joko venäläisiä tai ranskalaisia kanuunoita.

Sulkulinnakkeet olivat nimensä mukaisesti sijoitettu monipuolisempina ja kevyempinä sulkemaan tärkeitä tienristeysalueita tai muita uhanalaisia suuntia. Niiden kalustoon kuului myös konekivääreitä ja it-konekivääreitä.

Kuten sanottu linnoitustykistön kalusto oli vanhaa ja kirjavaa. Yhtenäisin kalusto oli eteläisimmällä Lt.Psto 2:lla. Sen asemissa tai paikalla oli välirauhan lopussa 20 kappaletta 155 millimetrin ja 1877 vuosimallin ranskalaista "hyppyheikkiä". Lt-Psto 2:n lohkolla ei ollut sulkulinnakkeita. Kun taas Kivijärven ja Kyläniemeen väliin sijoitetulla Lt.Psto 1:llä oli jokaisessa viidessä patterissa eri tykkimallit. Sen sulkulinnakkeissa oli sentään vain yksi tykkimalli.

Lt.Psto 3 oli sijoitettu Salpa-asemaan karkeasti sanottuna Puumalan korkeudelle. Lt.Psto 4 oli Särkilahden ja Savonrannan välillä. Viides patteristo oli Savonrannan ja Kuhmon sekä kuudes Kuhmon ja Savukosken välillä.

Niin kuin tiedetään, Salpa-asemassa ei taisteltu. Siten myöskään alkuperäisissä asemissaan linnoitustykistö ei osallistunut taisteluihin. Sen sijaan jatkosodan edetessä kuljetettavissa oleva linnoitustykistö seurasi maavoimien perässä ja osallistui moniin tärkeisiin taisteluihin Viipurinlahdelta aina Uhtuan, Kiestingin ja Sallan korkeudelle saakka.

Linnoitustykistön raskas kalusto tarvitsi kuljetuksiin kuorma-autoja. Esimerkiksi kuuden tuuman "hyppyheikit" kuljetettiin kahtena kappaleena, putki ja lavetti toisistaan irrotettuna. Muun muassa Syväriltä vetäydyttäessä hyvin palvelleet tykit oli jätettävä asemiinsa kuljetuskaluston puutteen vuoksi.

Linnoitustykistöä on ilmeisen ainoana Suomessa tutkinut Kotkan Rannikkopatteriston komentajana aikanaan toiminut everstiluutnantti Teuvo Rönkkönen. Hänen yksityiskohtaisen työnsä, Suomen linnoitustykistö 1940-1944, on Sotamuseo julkaissut kirjana vuonna 2006.