Salpalinjan puolustuksen selkäranka erityisesti odotetulla painopistealueella Suomenlahden ja Salpausselän välillä oli konetuliaseiden, käytännössä konekiväärien, yhtenäinen sivustatuliverkko. Koko Salpa-asemassa teräsbetonikorsuihin ja -pesäkkeisiin oli rakennettu 295 kestolinnoitettua konekivääriasemaa. Näitä täydensi 1250 katettua tai avonaista kenttälinnoitettua kk-pesäkettä.
Konekivääriasemien sijoittelu vaihtelevaan maastoon oli ammattityötä. Pyyhkäisevän, katveettoman ja maanpinnan myötäisen tuliverkon luomisessa tuliasema ei voinut sijaita maanpinnasta metriä korkeammalla. Kumpuilevassa maastossa ei voitu välttää ampumasektorien varsin suuriakin maaleikkauksia. Hyvällä suunnittelulla kuitenkin säästettiin paljon turhaa työtä.
Betoniin sijoitetut konekiväärit ampuivat kiviesteiden suuntaista sivustatulta. Osa kenttälinnoitetuista konekivääreistä oli puolestaan pantu ampumaan edellisiin nähden 90-asteen kulmassa suoraan kiviesteitä päin. Näin teoriassa vihollinen ei olisi pystynyt turvallisesti pesiytymään yhdenkään panssariestekiven suojaan.
Erittäin tärkeä osa tähystyksen ja jalkaväkiaseiden tulituksen kannalta oli tietenkin ampuma-alojen raivaamisella. Muun muassa raivausten osittainen laiminlyönti oli kohtalokasta VT-asemassa kesäkuussa 1944.
Ohjeena Salpalinjassa oli, että taisteluhaudan edestä kiviesteisiin saakka tehtiin vain tarpeelliset harvennukset ja aluskasvillisuuden poisto, sen voimakkuutta vähitellen lisäten viholliseen päin mentäessä. Isot puut olivat kaadettava avonaisten taisteluhautojen läheisyydestä, jotta puissa räjähtävät kranaatit eivät aiheuttaisi sirpalevaaraa puolustajille.
Kiviesteiden edestä etumaasto raivattiin paljaaksi 200-300 etäisyydelle saakka. Puolileikillisellä metsänhoitotermillä sanottuna Salpa-asema oli myös Suomen suurin "kaistalehakkuu". Erityisen hyvin asia on nähtävissä Virolahden bunkkerimuseolla esillä olevissa tuon ajan ilmakuvissa. Raivaukset siis myös tehtiin, eikä vain meinattu.
Ampuma-alan raivausten lisäksi kaikki ne mäennyppylät ja harjanteet lähimaastossa, joihin vihollinen saattoi tuoda tulenjohtueen tai suorasuuntaustykkinsä, hakattiin myös paljaaksi.
Ainakin ohjeistustasolla kehotettiin omista puolustusasemista hakkaamaan erityisiä tähystyslinjoja mahdollisimman pitkälle vihollisen tulosuuntaan. Näistä tarkkailulinjoista pyrittiin tekemään tähystysverkko, jolla olisi kenties saatu etukäteistietoja vihollisen liikkeistä.
Yksi osa metsän hyötykäyttöä puolustuksessa oli tehdä puista murrosteita kivi- ja piikkilankaesteiden tueksi. Tukkipuukokoisen metsän kaataminen pitkään kantoon mahdollisimman paksulla pitopuulla olisi vaikeuttanut jopa panssareiden kulkua. Pienemmistä puista tehty murroste yhdistettynä jalkaväkimiinoihin olisi ollut myrkkyä vihollisjalkaväelle. Tietysti vihollisen tulivalmistelu ennen jalkaväen hyökkäystä olisi murrosteen vaikutusta heikentänyt laukomalla miinoja ja ansoja, mutta kiusa se olisi ollut pienikin kiusa.
On selvää, että edellä kerrotuista raivauksista syntyi paljon pyöreää puutavaraa. Järeä puu vietiin joko kenttäsahalle jalostettavaksi sahatavaraksi tai käytettiin pyöreänä kenttälinnoitteiden rakentamiseen. Käsivarttapaksu riuku löysi paikkansa taistelu- ja yhdyshautojen tukirakenteista. Jopa vitsakset käytettiin hyödyksi suojarakenteissa erilaisina mattoina ja kimppuina.
Ampuma-alojen raivaus oli paljolti kenttäarmeijan varusmiesten työtä. Linnoituksen tasalle puolustukseen ryhmittyneet korpivaruskunnat osallistuivat Salpalinjan rakentamiseen paitsi osin suunnittelussa myös kenttälinnoitteiden rakentamisessa. Sotilaat olivat välirauhan aikana linnoitustöissä noin kolmena päivänä viikossa. Muu aika meni muiden sotataitojen kehittämiseen ja palvelustehtävien hoitoon.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
maanantai 25. lokakuuta 2010
Teräsbetonikorsujen lähipuolustus
Mannerheim-linjan teräsbetonikorsuissa ei oltu juurikaan ajateltu sisällä olevien mahdollisuutta puolustautua piiritystilanteessa. Kun vihollinen ajoi panssarivaununsa ampuma-aukon eteen, niin korsun aseenkin käyttö kävi mahdottomaksi.
Jälleen kerran talvisodan kokemuksista viisastuneena Salpalinjan korsuihin suunniteltiin ja tehtiin parannuksia myös lähipuolustuksen osalta.
Varauloskäytävä tehtiin kaikkiin korsuihin, jos se rakenteellisesti oli mahdollista; kalliorinteisiin sijoitetuissa korsuissa se ei useinkaan ollut. Varauloskäytävä rakennettiin yleensä sisääntuloaukon läheisyyteen, siis korsun takaseinään vihollisen suunnasta katsottuna.
Maavaraisessa korsussa takaseinä oli 140 senttiä paksu. Siihen tehtiin noin 60 x 60 sentin läpimittainen tunneli. Tunnelin ulkoseinän päähän valettiin joko 5 - 10 senttiä paksu "valevalu" tai muurattiin lapetiiliseinä, tiiliosa tietysti rapattiin, ettei käytävän paikka paljastunut. Sisäaukon puolelle rakennettiin kiskotusura, johon yläkautta oli mahdollista latoa kuuden tuuman I-palkkeja lapeasennossa päällekkäin. Ennen palkkien asennusta tunneli täytettiin mukulakivillä.
Jos varauloskäytävää olisi tarvittu, niin sen läheisyydessä olevaan ampuma-aukkoon sijoitettiin konepistoolimies antamaan tarvittaessa suojatulta. Panssariovessa oli myös luukullinen ampuma-aukko. Kiskotus poistettiin, mukulakivet vedettiin sisään ja ohut ulkoseinä rikottiin lyömäaseilla, rautakangella, puupölkyllä yms.
On kerrottu, että "pakoluukku" olisi avattu sisältä päin räjäyttämällä. Tätä linnoitusasiantuntijat eivät pitäneet kovin turvallisena ratkaisuna; räjäytyspaine olisi saattanut vaikuttaa niin, että ulospääsytarvetta ei latingin jälkeen enää olisi ollut!
Mikäli varauloskäytävän kohdalla oli korsun suojakiveystä, niin silloin suojakiveykseen oli tehty pienistä mukulakivistä jatkotunneli, jota kautta olisi pötkitty päivänvaloon.
Tähystyskuvun raoista oli mahdollista tulittaa korsua piirittävää vihollista erityisellä korsukonepistoolilla. Tätä Suomi-konepistoolin erikoisversiota hankittiin Tikkakoskelta 500 kappaletta. Aseen perä oli katkaistu ja se oli korvattu pistoolimaisella perällä. Näin ase mahtui miehen kanssa kupuun. Vaipan pää oli litistetty, jotta "piippu" mahtui tähystysrakoon. Tähtäimet olivat sivussa.
Tähystyskuvussa oli normaalisti kuusi aukkoa. Niiden sisäpuolella oli ns. sulkurengas, jossa oli yksi aukko. Lähipuolustaja, vartiomies tai tulenjohtaja pisti nokkansa tuohon yhteen aukkoon ja kiersi laakereilla olevaa sulkurengasta siihen suuntaan, mihin halusi tähystää tai ampua. Tällöin hänen takaraivonsa oli suojattu vihollistulelta tai vaikkapa rotanhäntäpistimeltä.
Käsikranaatin pudottaminen savuhormista kaminaan tai hellaan oli estetty yksinkertaisella painovoimaan perustuvalla ohitusputkella. Myös korsun ulko-oven sisäkulmasta saattoi pudottaa käsikranaatin oven ulkopuolelle.
Tarvittaessa korsun puolustukseen saattoi pyytää, mikäli viestiyhteydet olivat kunnossa, omalta tykistöltä tuli-iskun. Järeät teräsbetonikorsut olivat valmiiksi mitattuja oman tykistön maaleja. Tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävinä niitä oma tykistö ei olisi rikki saanut.
Jälleen kerran talvisodan kokemuksista viisastuneena Salpalinjan korsuihin suunniteltiin ja tehtiin parannuksia myös lähipuolustuksen osalta.
Varauloskäytävä tehtiin kaikkiin korsuihin, jos se rakenteellisesti oli mahdollista; kalliorinteisiin sijoitetuissa korsuissa se ei useinkaan ollut. Varauloskäytävä rakennettiin yleensä sisääntuloaukon läheisyyteen, siis korsun takaseinään vihollisen suunnasta katsottuna.
Maavaraisessa korsussa takaseinä oli 140 senttiä paksu. Siihen tehtiin noin 60 x 60 sentin läpimittainen tunneli. Tunnelin ulkoseinän päähän valettiin joko 5 - 10 senttiä paksu "valevalu" tai muurattiin lapetiiliseinä, tiiliosa tietysti rapattiin, ettei käytävän paikka paljastunut. Sisäaukon puolelle rakennettiin kiskotusura, johon yläkautta oli mahdollista latoa kuuden tuuman I-palkkeja lapeasennossa päällekkäin. Ennen palkkien asennusta tunneli täytettiin mukulakivillä.
Jos varauloskäytävää olisi tarvittu, niin sen läheisyydessä olevaan ampuma-aukkoon sijoitettiin konepistoolimies antamaan tarvittaessa suojatulta. Panssariovessa oli myös luukullinen ampuma-aukko. Kiskotus poistettiin, mukulakivet vedettiin sisään ja ohut ulkoseinä rikottiin lyömäaseilla, rautakangella, puupölkyllä yms.
On kerrottu, että "pakoluukku" olisi avattu sisältä päin räjäyttämällä. Tätä linnoitusasiantuntijat eivät pitäneet kovin turvallisena ratkaisuna; räjäytyspaine olisi saattanut vaikuttaa niin, että ulospääsytarvetta ei latingin jälkeen enää olisi ollut!
Mikäli varauloskäytävän kohdalla oli korsun suojakiveystä, niin silloin suojakiveykseen oli tehty pienistä mukulakivistä jatkotunneli, jota kautta olisi pötkitty päivänvaloon.
Tähystyskuvun raoista oli mahdollista tulittaa korsua piirittävää vihollista erityisellä korsukonepistoolilla. Tätä Suomi-konepistoolin erikoisversiota hankittiin Tikkakoskelta 500 kappaletta. Aseen perä oli katkaistu ja se oli korvattu pistoolimaisella perällä. Näin ase mahtui miehen kanssa kupuun. Vaipan pää oli litistetty, jotta "piippu" mahtui tähystysrakoon. Tähtäimet olivat sivussa.
Tähystyskuvussa oli normaalisti kuusi aukkoa. Niiden sisäpuolella oli ns. sulkurengas, jossa oli yksi aukko. Lähipuolustaja, vartiomies tai tulenjohtaja pisti nokkansa tuohon yhteen aukkoon ja kiersi laakereilla olevaa sulkurengasta siihen suuntaan, mihin halusi tähystää tai ampua. Tällöin hänen takaraivonsa oli suojattu vihollistulelta tai vaikkapa rotanhäntäpistimeltä.
Käsikranaatin pudottaminen savuhormista kaminaan tai hellaan oli estetty yksinkertaisella painovoimaan perustuvalla ohitusputkella. Myös korsun ulko-oven sisäkulmasta saattoi pudottaa käsikranaatin oven ulkopuolelle.
Tarvittaessa korsun puolustukseen saattoi pyytää, mikäli viestiyhteydet olivat kunnossa, omalta tykistöltä tuli-iskun. Järeät teräsbetonikorsut olivat valmiiksi mitattuja oman tykistön maaleja. Tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävinä niitä oma tykistö ei olisi rikki saanut.
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Salpavaellus 2011
Ensi kesän Salpavaelluksen ohjelma on hahmolla. Kaakonkulman reserviläisjärjestöjen vaellusorganisaatio on linjannut tulevan tapahtuman rungon. Se nojaa kolmeen toisistaan selvästi erilaiseen ja eripituiseen reittivaihtoehtoon sekä vaelluksen päättävään maanpuolustusjuhlaan.
Reittien yksityiskohtainen suunnittelu tapahtuu talven aikana reittipäälliköiden johdolla. Pohjana on ensimmäistä kertaa teemoitus. Vaikka jokainen reitti esittelee Salpalinjaa perusteellisesti kaikkia linnoittamisen osa-alueita sivuten, on kullekin reitille valittu myös opastuksen painopisteet.
18. Salpavaelluksen kestoltaan ja matkaltaan pisin reitti sai nimekseen eksoottisesti Luolareitti. Se alkaa vaellusviikonvaihteen perjantai-iltana Suomenlahden rannalta. Nimensä mukaisesti reittiä ja erityisesti sen alkupäätä hallitsevat Salpa-aseman luolat. Linnoituksen 25 luolasta peräti kymmenen osuu reitin varteen. Reittipäällikkö Erkki Rikkolan kunnianhimoisena ajatuksena, ainakin vielä, on käyttää vaeltajat niissä kaikissa. Luolat ovat erilaisia ja näkemisen arvoisia.
Luolien ohella Luolareitin alkutaival tuo väistämättä esiin myös vapaaehtoisten ruotsalaisten rakentajien työn. Heidän kädenjälkensä näkyy parhaimmillaan juuri Ravijoella. Eksotiikkaa tälle retkelle tuo myös se, että vaeltajat pääsevät ensimmäistä kertaa käymään viidessä aiemmin visusti lukossa olleessa teräsbetonikorsussa.
Patikkataivalta kaksi telttayötä sisältävällä Luolareitillä kertyy noin 30 kilometriä.
Aiemmin pohjoisreittinä kuljettu vaellusosuus on nyt nimetty Kivireitiksi. Nimellä haetaan ensinnäkin mielleyhtymää Kivijärven tulvitusjärjestelmään. Pääteema tulee kuitenkin panssariestekivistä ja kallion louhinnasta eri linnoituslaitteiden rakentamisessa. Kiviesteitä riittää yhtenäisenä vyönä Kivijärveltä alkaen muutamia luonnonjyrkännepätkiä lukuun ottamatta koko matkalle vaelluksen päätöspaikkaan Salpalinja-museolle asti (jopa aina Suomenlahteen saakka).
Salpalinjan kiviestetöiden yhteydessä löytyi Ylämaalta spektroliitti, josta on kehittynyt paikkakunnalle merkittävä elinkeino. Tuota jalokiveä, sen löytöhistoriaa ja yleensä Salpalinjan vaikutusta nykyiseen rakennuskivenlouhintaan ei unohdeta. Aiempien vaellusten tapaan Kivireitillä annettaneen työnäytös estekiven pystytyksestä kolmijalka-nostolaitteella.
Edellä mainitun reitin suunnittelua hankaloittaa Luumäen ja Ylämaan (nyk. Lappeenranta) Salpalinjan kaikkein kiinnostavimpien kohteiden pitkät etäisyydet toisistaan. Sen vuoksi reitin kävelyosuuden pitämiseksi kohtuullisena noin 20 kilometrinä on vaeltajia välillä kuljetettava heittokuljetuksin paikasta toiseen. Se miten ja missä, täsmentyy Kari Tahvanaisen johdolla kevään kuluessa. Kivireitillä yöpymispaikka on entiseen tapaan keskellä metsää, Mustalammella.
Vaelluksen ajallisesti ja fyysisesti helpoimpana lenkkinä on vaellusviikonlopun lauantaipäivälle ajoitettu Kyläkierros. Niin kuin reittipäällikkö Hannu Lavonen sanoo, "sen kävelee vaikka pikkukengissä".
Pääaseman lisäksi Kyläkierros esittelee, miten linnoituksen etuasema sijoittuu keskelle Miehikkälän nykyistä kuntakeskusta, kirkonkylää. Etuaseman pallokorsuista muutama on kiinni hautausmaan aidassa ja osa keskellä silloista ja nykyistäkin asutusta. Jos Salpa-asemassa olisi taisteltu, Miehikkälässä olisi saattanut toistua Ihantalan kirkon ja hautausmaan tapainen tilanne.
Miehikkälän sotahistorialliset erikoismuseot, Salpalinja-museo ja valtakunnallinen Pioneerimuseo, ovat Kyläkierroksen käyntikohteita. Noin seitsemän kilometrin kävelyosuus yhden päivän aikana antaa varmasti myös lapsiperheille hyvän mahdollisuuden osallistua vaellustapahtumaan.
Viikko jälkeen juhannuksen samottavan Salpavaelluksen huipentuma on sunnuntain kaikille avoin maanpuolustusjuhla, johon sekä Luolareitin että Kivireitin osanottajat marssivat Sillanpään marssilaulun tahdissa. Rauhanturvaajien Faitterit-soittokunta määrää tahdin. Muu ohjelma ja oheisnäyttelyt jalostuvat aikanaan.
Näillä ja www.salpavaellus.net päivitetyillä lisätiedoilla on hyvä itse kunkin lähteä kohti talvea miettimään kaikessa rauhassa, josko ensi kesän Salpavaellus olisi minun ja kavereideni vuoro tutustua Salpa-asemaan ja hämmästyä näkemästäni.
Reittien yksityiskohtainen suunnittelu tapahtuu talven aikana reittipäälliköiden johdolla. Pohjana on ensimmäistä kertaa teemoitus. Vaikka jokainen reitti esittelee Salpalinjaa perusteellisesti kaikkia linnoittamisen osa-alueita sivuten, on kullekin reitille valittu myös opastuksen painopisteet.
18. Salpavaelluksen kestoltaan ja matkaltaan pisin reitti sai nimekseen eksoottisesti Luolareitti. Se alkaa vaellusviikonvaihteen perjantai-iltana Suomenlahden rannalta. Nimensä mukaisesti reittiä ja erityisesti sen alkupäätä hallitsevat Salpa-aseman luolat. Linnoituksen 25 luolasta peräti kymmenen osuu reitin varteen. Reittipäällikkö Erkki Rikkolan kunnianhimoisena ajatuksena, ainakin vielä, on käyttää vaeltajat niissä kaikissa. Luolat ovat erilaisia ja näkemisen arvoisia.
Luolien ohella Luolareitin alkutaival tuo väistämättä esiin myös vapaaehtoisten ruotsalaisten rakentajien työn. Heidän kädenjälkensä näkyy parhaimmillaan juuri Ravijoella. Eksotiikkaa tälle retkelle tuo myös se, että vaeltajat pääsevät ensimmäistä kertaa käymään viidessä aiemmin visusti lukossa olleessa teräsbetonikorsussa.
Patikkataivalta kaksi telttayötä sisältävällä Luolareitillä kertyy noin 30 kilometriä.
Aiemmin pohjoisreittinä kuljettu vaellusosuus on nyt nimetty Kivireitiksi. Nimellä haetaan ensinnäkin mielleyhtymää Kivijärven tulvitusjärjestelmään. Pääteema tulee kuitenkin panssariestekivistä ja kallion louhinnasta eri linnoituslaitteiden rakentamisessa. Kiviesteitä riittää yhtenäisenä vyönä Kivijärveltä alkaen muutamia luonnonjyrkännepätkiä lukuun ottamatta koko matkalle vaelluksen päätöspaikkaan Salpalinja-museolle asti (jopa aina Suomenlahteen saakka).
Salpalinjan kiviestetöiden yhteydessä löytyi Ylämaalta spektroliitti, josta on kehittynyt paikkakunnalle merkittävä elinkeino. Tuota jalokiveä, sen löytöhistoriaa ja yleensä Salpalinjan vaikutusta nykyiseen rakennuskivenlouhintaan ei unohdeta. Aiempien vaellusten tapaan Kivireitillä annettaneen työnäytös estekiven pystytyksestä kolmijalka-nostolaitteella.
Edellä mainitun reitin suunnittelua hankaloittaa Luumäen ja Ylämaan (nyk. Lappeenranta) Salpalinjan kaikkein kiinnostavimpien kohteiden pitkät etäisyydet toisistaan. Sen vuoksi reitin kävelyosuuden pitämiseksi kohtuullisena noin 20 kilometrinä on vaeltajia välillä kuljetettava heittokuljetuksin paikasta toiseen. Se miten ja missä, täsmentyy Kari Tahvanaisen johdolla kevään kuluessa. Kivireitillä yöpymispaikka on entiseen tapaan keskellä metsää, Mustalammella.
Vaelluksen ajallisesti ja fyysisesti helpoimpana lenkkinä on vaellusviikonlopun lauantaipäivälle ajoitettu Kyläkierros. Niin kuin reittipäällikkö Hannu Lavonen sanoo, "sen kävelee vaikka pikkukengissä".
Pääaseman lisäksi Kyläkierros esittelee, miten linnoituksen etuasema sijoittuu keskelle Miehikkälän nykyistä kuntakeskusta, kirkonkylää. Etuaseman pallokorsuista muutama on kiinni hautausmaan aidassa ja osa keskellä silloista ja nykyistäkin asutusta. Jos Salpa-asemassa olisi taisteltu, Miehikkälässä olisi saattanut toistua Ihantalan kirkon ja hautausmaan tapainen tilanne.
Miehikkälän sotahistorialliset erikoismuseot, Salpalinja-museo ja valtakunnallinen Pioneerimuseo, ovat Kyläkierroksen käyntikohteita. Noin seitsemän kilometrin kävelyosuus yhden päivän aikana antaa varmasti myös lapsiperheille hyvän mahdollisuuden osallistua vaellustapahtumaan.
Viikko jälkeen juhannuksen samottavan Salpavaelluksen huipentuma on sunnuntain kaikille avoin maanpuolustusjuhla, johon sekä Luolareitin että Kivireitin osanottajat marssivat Sillanpään marssilaulun tahdissa. Rauhanturvaajien Faitterit-soittokunta määrää tahdin. Muu ohjelma ja oheisnäyttelyt jalostuvat aikanaan.
Näillä ja www.salpavaellus.net päivitetyillä lisätiedoilla on hyvä itse kunkin lähteä kohti talvea miettimään kaikessa rauhassa, josko ensi kesän Salpavaellus olisi minun ja kavereideni vuoro tutustua Salpa-asemaan ja hämmästyä näkemästäni.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Betoni ja sen laatu
Salpalinjan järeiden korsujen betoni tuotettiin keskitetysti betoniasemilla. Niiden tiheydestä saa kuvan ohjeesta, jonka mukaan betonia ei saanut kuljettaa kuorma-auton laatikkolavalla kymmentä minuuttia tai viittä kilometriä pitempään. Tämä siksi, ettei betonin laatu ajon aikana heikkenisi. Tuo kymmenen minuuttia sen ajan teillä ja ajokalustolla täyttyi varmasti ennen kuin mainittu viiden kilometrin matka.
Keskitetyn valmistuksen yksi hyöty oli laadun valvonta. Kaikista valmistuseristä otettiin jatkuvasti näytteitä ja ne tutkittiin betoniaseman laboratoriossa.
Mainittakoon, että Miehikkälässä nykyisen Salpalinja-museon maastossa sijainneen keskusbetoniaseman laboranttina oli Juha Nevalainen. Mies tunnetaan myöhemmistä elokuvakäsikirjoituksistaan, muun muassa Edvin Laineen ohjaamasta ja Väinö Linnan romaaniin perustuvasta Tuntemattomasta sotilaasta!
Kuutiossa betonia tuli olla 425 kiloa sementtiä. Vahvin seos tuli korsujen kattoon, jossa sementtiä oli vielä enemmän eli 450 kiloa kuutiossa betonia. Yhteen maavaraiseen teräsbetonikorsuun tarvittiin sementtiä noin 250 000 kiloa. Se on 5000 säkkiä a´50 kiloa!
Salpalinjan betonin valmistuksessa käytettiin erikokoista kiviainesta, hiekkaa, soraa ja sepeliä. Kiviaines vaikuttaa hieman betonin painoon. Karkeasti voidaan sanoa, että kuutio betonia painaa noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-autokalustolla se tarkoitti kuutio ja kuorma. Järeään maanvaraiseen korsuun betonia tarvittiin jopa 560 autokuormaa! Kymmenen kuution tuntivauhdilla valu kesti kolmivuorotyönä kolmatta vuorokautta.
VTT, Valtion teknillinen tutkimuskeskus porasi Salpalinjan korsuista näytteitä vuonna 1995. Tuloksena todettiin, että betonin laatu oli kuin vast´ikään valettua.
Jotkut linnoituksessa vierailleet betoniasiantuntijat ovat todenneet, että em. suhteella valmistettu betoni ei juurikaan rapaudu. Itse asiassa tuo betoni kovettuu noin sata vuotta. Toisin sanoen me Salpalinjan esittelijät voimme rinta kaarella kertoa, että linnoituksen betoniosat vahvistuvat vielä 30 vuotta. Sitten ne alkavat kestämään!
Edellä viitattu keskusbetoniasema Miehikkälässä oli aikansa keulakuvia. Taavetintien varteen rinteeseen sijoitettu betoniasema oli kolmikerroksinen. Mäen päältä ajettiin ylimpään kerrokseen kiviaines erityisiin jakolaatikoihin. Sementti tuli säkeissä. Vesi johdettiin lähimmästä lammesta useiden satojen metrien päästä. Talvella putken viereen oli tyhjien sementtisäkkien avulla sidottu ja eristetty höyryputki, joka piti vesiputken sulana.
Toisessa kerroksessa oli kolme kuution betonimyllyä. Niiden alapuolella alimman kerroksen yläosassa oli kaatosuppilo valmiille betonille. Kuormaa hakeva auto peruutti maantien tasossa lavansa suppilon alle ja siihen laskettiin kuutio betonia kuljetettavaksi valukohteeseen.
Betoniaseman prosessia ohjattiin valomerkeillä, joiden mukaan tapahtui annostelu, sekoitus ja myllyjen tyhjennys. Betoniaseman pyörittämiseen tarvittiin seitsemän miestä.
Keskitetyn valmistuksen yksi hyöty oli laadun valvonta. Kaikista valmistuseristä otettiin jatkuvasti näytteitä ja ne tutkittiin betoniaseman laboratoriossa.
Mainittakoon, että Miehikkälässä nykyisen Salpalinja-museon maastossa sijainneen keskusbetoniaseman laboranttina oli Juha Nevalainen. Mies tunnetaan myöhemmistä elokuvakäsikirjoituksistaan, muun muassa Edvin Laineen ohjaamasta ja Väinö Linnan romaaniin perustuvasta Tuntemattomasta sotilaasta!
Kuutiossa betonia tuli olla 425 kiloa sementtiä. Vahvin seos tuli korsujen kattoon, jossa sementtiä oli vielä enemmän eli 450 kiloa kuutiossa betonia. Yhteen maavaraiseen teräsbetonikorsuun tarvittiin sementtiä noin 250 000 kiloa. Se on 5000 säkkiä a´50 kiloa!
Salpalinjan betonin valmistuksessa käytettiin erikokoista kiviainesta, hiekkaa, soraa ja sepeliä. Kiviaines vaikuttaa hieman betonin painoon. Karkeasti voidaan sanoa, että kuutio betonia painaa noin 2,5 tonnia. Tuon ajan kuorma-autokalustolla se tarkoitti kuutio ja kuorma. Järeään maanvaraiseen korsuun betonia tarvittiin jopa 560 autokuormaa! Kymmenen kuution tuntivauhdilla valu kesti kolmivuorotyönä kolmatta vuorokautta.
VTT, Valtion teknillinen tutkimuskeskus porasi Salpalinjan korsuista näytteitä vuonna 1995. Tuloksena todettiin, että betonin laatu oli kuin vast´ikään valettua.
Jotkut linnoituksessa vierailleet betoniasiantuntijat ovat todenneet, että em. suhteella valmistettu betoni ei juurikaan rapaudu. Itse asiassa tuo betoni kovettuu noin sata vuotta. Toisin sanoen me Salpalinjan esittelijät voimme rinta kaarella kertoa, että linnoituksen betoniosat vahvistuvat vielä 30 vuotta. Sitten ne alkavat kestämään!
Edellä viitattu keskusbetoniasema Miehikkälässä oli aikansa keulakuvia. Taavetintien varteen rinteeseen sijoitettu betoniasema oli kolmikerroksinen. Mäen päältä ajettiin ylimpään kerrokseen kiviaines erityisiin jakolaatikoihin. Sementti tuli säkeissä. Vesi johdettiin lähimmästä lammesta useiden satojen metrien päästä. Talvella putken viereen oli tyhjien sementtisäkkien avulla sidottu ja eristetty höyryputki, joka piti vesiputken sulana.
Toisessa kerroksessa oli kolme kuution betonimyllyä. Niiden alapuolella alimman kerroksen yläosassa oli kaatosuppilo valmiille betonille. Kuormaa hakeva auto peruutti maantien tasossa lavansa suppilon alle ja siihen laskettiin kuutio betonia kuljetettavaksi valukohteeseen.
Betoniaseman prosessia ohjattiin valomerkeillä, joiden mukaan tapahtui annostelu, sekoitus ja myllyjen tyhjennys. Betoniaseman pyörittämiseen tarvittiin seitsemän miestä.
maanantai 4. lokakuuta 2010
Opintomatkalla Salpa-asemassa
Osallistuin maksavana asiakkaana viikonloppuna kouvolalaisen matkatoimiston järjestämälle linja-autoretkelle Salpa-asemaan. Otin reissun opintomatkana. Matkalla perehdyttiin linnoitukseen Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä.
Salpalinjaa jonkin verran ennakkoon tuntevana en tietenkään pysty samaistumaan retkeläisten enemmistön tuntemuksiin matkan annista. Ainakin toisella korvalla kuulemani spontaanit huokaukset linnoituksen mittasuhteiden hämmästyttävyydestä viestivät kokemuksen ainutkertaisuudesta. Samanlaista palautetta olen kuullut myös omilta ryhmiltäni.
Silloin kun matkan vetäjänä on asiantunteva ja ryhmän mukaansa tempaava opas, on lopputulos lähes aina henkeäsalpaava, niin kuin nytkin.
Oma mielenkiintoni retkeen osallistumisesta nojasi kahteen asiaan. Ensinnäkin halusin oppia ja nähdä uutta erityisesti Lappeenrannassa ja Lemillä. Paikat olivat minulle vain kirjallisen yleistiedon varassa. Toinen taka-ajatus oli kuunnella pitkästä aikaan Salpalinjan sanomaa jonkun toisen kertomana.
Jälkimmäisestä aloittaen oli mukava havaita, että jaossa oleva tieto oli samaa, mitä itsekin kerron. Totta kai jokainen opas kertoo ja painottaa asioita omalla persoonallisella tavallaan, niin pitääkin, mutta tiedon on oltava luotettavaa. Luotettavaksi tiedon tekee se, että eri oppaiden kertomana se on perusteiltaan samaa. Ja se on mahdollista, kun lähteet ovat samat. Vivahteet ja väritykset voivat poiketa, muistikin joskus pettää, mutta perussanoman on oltava sama.
On erinomaisen onnekasta, että Salpa-aseman suunnittelijoihin kuulunut Reino Arimo kirjoitti vuonna 1981 julkaistun kirjan Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Kirjan tiedot Salpalinjasta ovat äärimmäisen yksityiskohtaisia ja tutkittuja. Ja kun asialla on ollut itsekin Salpalinjaan keskeisesti vaikuttanut henkilö, ei ole epäilystä tiedon luotettavuudesta. Kaikki Arimon kirjan jälkeen ilmestyneet teokset nojaavat enemmän ja vähemmän hänen ansiokkaan työnsä tuloksiin. Tietenkin uutta tutkittuakin tietoa on tullut ja vielä varmasti tulee esiin.
Totta kai aikalaiskertomuksia ja -näkökulmia on tullut perustiedon vivahteiksi mukaan ja hyvä niin. Valitettavaa on tietysti se, että uuden muistitiedon hankkimiselle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika on tehnyt tehtävänsä. Kertojia ei enää montaa ole.
Korostan vielä Salpa-asemasta olemassa olevan perustiedon tärkeyttä. Jos sitä ei olisi tai tutkimus olisi vasta alkamassa, pelkän muistitiedon varainen ja kenties mielikuvituksen vilkastuttama tietämys voisi olla kohtalokasta. Kuka uskoisi tarinasta toiseen ja ehkä vuosien kuluessa kovastikin muuttuneeseen erilaiseen kerrontaan. Mihin luottaa, kun kaikki puhuvat eri tavalla. Uskottavuus olisi menetetty ja Salpalinjan merkitys hyvinvointiimme jäisi kertomatta.
Totuus ei pala tulessakaan. Siihen periaatteeseen nykypäivän opastus Salpalinjasta perustuu ja siihen voi luottaa. Käyttäkää hyväksenne.
Edellä kertomani matkan toinen ajatus oli laajentaa omaa tietämystäni Lappeenrannan linnoitteista. Se odotus täyttyi Rutolan luolassa käynnin ohessa. Nyt minä sen vihdoin näin, ainoan viime sotien aikana valmiiksi rakennetun Salpa-aseman luolan. Se oli lyhyesti sanottuna elämys. En kerro siitä sen enempää. Lyhyt kuvaus Rutolan luolasta löytyy Matka Salpalinjalle -kirjasta.
Uutta ei sinänsä ollut se, että Lappeenrannan puolustus Salpalinjassa olisi tapahtunut kaupungin länsi- ja pohjoispuolella! Itse kaupunki olisi jäänyt vihollisen jalkoihin. Jokainen voi tykönänsä miettiä, miten Lappeenrannan puolustus olisi voitu toisin hoitaa. Onneksi Salpalinjassa ei taisteltu.
Linnoitustykistöön (siitä kirjoitan myöhemmin) kuuluneen Juvolan patterin tuliasemat Lemillä vetivät myös huuleni pyöreäksi. Yleisölle on siistitty yksi mörssäriasema. Toisen samanlaisen metsittyneen kävin tutkimassa pikavauhdilla. Kaksi muuta jäi nyt käymättä, mutta ne löytyvät takuuvarmasti muutaman sadan metrin lisäkävelyllä joskus toiste.
Matkustaminen avartaa. Kunnioitus Salpa-aseman rakentajia kohtaan entisestään kasvoi. Lemin särä oli herkullista.
Salpalinjaa jonkin verran ennakkoon tuntevana en tietenkään pysty samaistumaan retkeläisten enemmistön tuntemuksiin matkan annista. Ainakin toisella korvalla kuulemani spontaanit huokaukset linnoituksen mittasuhteiden hämmästyttävyydestä viestivät kokemuksen ainutkertaisuudesta. Samanlaista palautetta olen kuullut myös omilta ryhmiltäni.
Silloin kun matkan vetäjänä on asiantunteva ja ryhmän mukaansa tempaava opas, on lopputulos lähes aina henkeäsalpaava, niin kuin nytkin.
Oma mielenkiintoni retkeen osallistumisesta nojasi kahteen asiaan. Ensinnäkin halusin oppia ja nähdä uutta erityisesti Lappeenrannassa ja Lemillä. Paikat olivat minulle vain kirjallisen yleistiedon varassa. Toinen taka-ajatus oli kuunnella pitkästä aikaan Salpalinjan sanomaa jonkun toisen kertomana.
Jälkimmäisestä aloittaen oli mukava havaita, että jaossa oleva tieto oli samaa, mitä itsekin kerron. Totta kai jokainen opas kertoo ja painottaa asioita omalla persoonallisella tavallaan, niin pitääkin, mutta tiedon on oltava luotettavaa. Luotettavaksi tiedon tekee se, että eri oppaiden kertomana se on perusteiltaan samaa. Ja se on mahdollista, kun lähteet ovat samat. Vivahteet ja väritykset voivat poiketa, muistikin joskus pettää, mutta perussanoman on oltava sama.
On erinomaisen onnekasta, että Salpa-aseman suunnittelijoihin kuulunut Reino Arimo kirjoitti vuonna 1981 julkaistun kirjan Suomen linnoittamisen historia 1918-1944. Kirjan tiedot Salpalinjasta ovat äärimmäisen yksityiskohtaisia ja tutkittuja. Ja kun asialla on ollut itsekin Salpalinjaan keskeisesti vaikuttanut henkilö, ei ole epäilystä tiedon luotettavuudesta. Kaikki Arimon kirjan jälkeen ilmestyneet teokset nojaavat enemmän ja vähemmän hänen ansiokkaan työnsä tuloksiin. Tietenkin uutta tutkittuakin tietoa on tullut ja vielä varmasti tulee esiin.
Totta kai aikalaiskertomuksia ja -näkökulmia on tullut perustiedon vivahteiksi mukaan ja hyvä niin. Valitettavaa on tietysti se, että uuden muistitiedon hankkimiselle muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika on tehnyt tehtävänsä. Kertojia ei enää montaa ole.
Korostan vielä Salpa-asemasta olemassa olevan perustiedon tärkeyttä. Jos sitä ei olisi tai tutkimus olisi vasta alkamassa, pelkän muistitiedon varainen ja kenties mielikuvituksen vilkastuttama tietämys voisi olla kohtalokasta. Kuka uskoisi tarinasta toiseen ja ehkä vuosien kuluessa kovastikin muuttuneeseen erilaiseen kerrontaan. Mihin luottaa, kun kaikki puhuvat eri tavalla. Uskottavuus olisi menetetty ja Salpalinjan merkitys hyvinvointiimme jäisi kertomatta.
Totuus ei pala tulessakaan. Siihen periaatteeseen nykypäivän opastus Salpalinjasta perustuu ja siihen voi luottaa. Käyttäkää hyväksenne.
Edellä kertomani matkan toinen ajatus oli laajentaa omaa tietämystäni Lappeenrannan linnoitteista. Se odotus täyttyi Rutolan luolassa käynnin ohessa. Nyt minä sen vihdoin näin, ainoan viime sotien aikana valmiiksi rakennetun Salpa-aseman luolan. Se oli lyhyesti sanottuna elämys. En kerro siitä sen enempää. Lyhyt kuvaus Rutolan luolasta löytyy Matka Salpalinjalle -kirjasta.
Uutta ei sinänsä ollut se, että Lappeenrannan puolustus Salpalinjassa olisi tapahtunut kaupungin länsi- ja pohjoispuolella! Itse kaupunki olisi jäänyt vihollisen jalkoihin. Jokainen voi tykönänsä miettiä, miten Lappeenrannan puolustus olisi voitu toisin hoitaa. Onneksi Salpalinjassa ei taisteltu.
Linnoitustykistöön (siitä kirjoitan myöhemmin) kuuluneen Juvolan patterin tuliasemat Lemillä vetivät myös huuleni pyöreäksi. Yleisölle on siistitty yksi mörssäriasema. Toisen samanlaisen metsittyneen kävin tutkimassa pikavauhdilla. Kaksi muuta jäi nyt käymättä, mutta ne löytyvät takuuvarmasti muutaman sadan metrin lisäkävelyllä joskus toiste.
Matkustaminen avartaa. Kunnioitus Salpa-aseman rakentajia kohtaan entisestään kasvoi. Lemin särä oli herkullista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)