Ennen kuin siirryn Salpalinjan rakenteen yksityiskohtien kertomiseen, tuon tähän väliin vähän ajatuksia Salpa-asemasta matkailunähtävyytenä.
Tosiasiassa Salpalinja ei näytä ulospäin nähtävyydeltä juuri lainkaan. Linnoituksessa on laitteita, joita ei huomaa vaikka seisoisi niiden päällä. Silti jalkojen alla saattaa olla "miljoonan markan" teräsbetonikorsu.
Salpalinja on puolustuslinnoitus, jonka missään tapauksessa ei pitänytkään näyttää turistirysältä. Päin vastoin. Hyvällä suunnittelulla, maastouttamisella ja naamioinnilla siitä pyrittiin tekemään niin näkymätön kuin mahdollista.
Jos Salpalinjan teräsbetonikorsuihin käytetty betonimäärä olisi valettu särmältään kymmenen metrin läpimittaiseen paateen ilman terästä, olisi se yli kaksi kilometriä korkea! Se näkyisi kauas ja vetäisi puoleensa. Mutta kun tuo betoni on levitetty pitkin metsiä ja pääosin maanpinnan alapuolelle, ei perinteistä nähtävyyselämystä synny.
Lähtökohtana olikin, että linnoituslaitteet rakennettiin maanpinnan alapuolelle. Tästä poikkeuksen tekivät oikeastaan vain kivi- ja piikkilankaesteet.
Järeiden teräsbetonikorsujen osalta "näkyvyysongelmana" oli siipimuurin suojassa oleva konekiväärin tai panssaritorjuntatykin ampuma-aukkoseinä, ns. korsun otsa. Kun rakennelman katto oli yleisen maanpinnan tasolla, oli ampuma-aukko siitä reilut kolme metriä alempana ja ampumasektori siitä vielä vajaan metrin alempana. Monessa paikkaa maastosta riippuen ampuma-alan rakentamiseen tarvittiin maaleikkauksia.
Varsinkin pallokorsujen rakentamisessa jouduttiin tekemään kompromisseja pohjaveden ja syntyvien "muurahaiskekojen" välillä. On selvää, että muusta maanpinnasta poikkeavat muodot olisivat vetäneet vihollisen tulta puoleensa.
Nykypäivän Salpalinjan näkyvyyttä peittää luonnollisesti lähes 70 vuoden kasvillisuus; sotasalaisuudet ovat entistä enemmän piilossa.
Millä sitten Salpalinjan salat saadaan näkyviin? Jossain määrin kohteiden raivaamisella ja kunnostuksella, mutta ennen kaikkea opastuksella. Osaava opastus tekee Salpalinjasta nähtävyyden.
Itärajan linnoituskohteissa opastuksen merkitys on ymmärretty. Vähimmillään se on opastetauluja ja parhaimmillaan asiaan perehtyneitä eläviä oppaita. Kohteissa kävijöiden on vain rohkeasti pyydettävä opastusta. Se kruunaa käynnin.
Toukokuu ennen lehtien puuhun tulemista ja heinäkasvien kasvua on näkyvyyden kannalta parasta linnoitukseen tutustumisaikaa. Toki on muistettava, että museoita lukuunottamatta korsut ovat pimeitä päivälläkin. Niissä ei ole ikkunoita eikä valoja. Talven jäljiltä vettä ja jäätä saattaa olla aina juhannukseen saakka.
Museoalueiden ulkopuolella linnoituksessa liikkuminen vaikkapa vaeltaen on parhaiten mahdollista merkityillä reiteillä kuten Kaakonkulmalla Salpapolulla. Opastauluista huolimatta ilman paikallista opasta reitillä jää paljon näkemättä. Salpavaellus viikko jälkeen juhannuksen on esimerkkituote Salpalinjaan perehdyttävästä matkailupaketista. www.salpavaellus.net
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Linnoitus myös tärkeä työllistämiskohde
Itärajan linnoituksen rakentamiseen uskottiin keväällä 1940 saatavan varsin helposti työvoimaa. Toisin kuin oli arveltu, talvisodasta kotiutetut miehet eivät heti olleetkaan innokkaita palamaan "sotatöihin". Sota oli tuoreessa muistissa ja kenttälinnoittamisesta jäisessä maassa oli ilmeisesti saatu tarpeekseen. Katseet olivat pikemminkin suunnattu siviilielämän jälleenrakentamiseen.
Kun jälleenrakentaminen ei lähtenytkään toivotulla tavalla liikkeelle, alkoivat työhaluiset hakeutua pikkuhiljaa linnoitustöihin uudelle itärajalle. Linnoittajia rekrytoitiin isojen kaupunkien työvoimatoimistojen kautta. Jos kohta paikallinen väki pääsi töihin myös suoraan hakeutumalla kunkin työkohteen mestarin puheille.
Huomattava oli, että maassa oli paljon siirtoväkeä, jotka olivat paitsi menettäneet juuri kotinsa myös työpaikkansa. Heille suuri linnoitustyömaa oli valtion suunnasta oivallinen työllistämiskohde. Maa tarvitsi rajoilleen turvaa ja linnoitus rakentajia. Kaksi tärkeää asiaa kohtasivat.
Siirtolaisten tilannetta pyrittiin auttamaan ohjeella, joka asetti heidät etusijalle, mikäli töihin oli ylitarjontaa.
Loppujen lopuksi alun hankaluuksien jälkeen työvoiman saanti ei ollut ongelma. Juoppoja ja laiskoja ei tarvinnut kirjoissa pitää. Tulijoita riitti. Työehdot olivat kunnossa. Palkkaus tapahtui voimassa olevien työehtosopimusten mukaan noudattaen Kotkan palkkatasoa.
Tuntipalkat riippuen työtehtävistä liikkuivat 8-16 markan haarukassa. Palkan ostovoimasta antaa suuntaa se, että lottien valmistama lähes omakustanteinen ateria maksoi kesällä 1940 seitsemän markkaa. Kahvikupillisen sai 50 pennillä.
Huomionarvoista työnjohdon viisautta oli se, että tuntipalkan vaihtoehtona lähes kaikki työvaiheet oli urakkahinnoiteltu. "Suomalainenhan on yleensäkin hullu tekemään töitä, mutta auta-armias, kun hän saa urakan!" oli yksi selitys Salpalinjan huikeille ja nopeasti syntyneille työsaavutuksille.
Majoitus kuului luontaisetuihin ja oli siis ilmainen. Aluksi asutettiin kaikki paikalliset "kortteerit", ja kun ne täyttyivät, käytettiin telttoja, kangas ja jopa pahvisellaisia.
Linnoituslaitteista kiireellisyysjärjestyksessä etusijalla olivat panssariesteet. Syksyyn 1940 mentäessä tuli kiire rakentaa myös linnoituslinjan varteen parakkikyliä. Niillä turvattaisiin töiden jatkuminen talven yli ja toisaalta työmatkat säilyisivät lyhyinä muuten asumattomissa korvissa.
Toukokuuhun 1941 mennessä linnoitustyömaalla oli pystyssä yli 800 majoitusparakkia ja toistasataa ruokalaparakkia. Lisäksi rakennettiin kymmenittäin työmaan tarvitsemia muita tiloja kuten varastoja, pajoja ja tietysti saunoja.
Linnoitustoimiston alaisuudessa tunti- ja tai urakkapalkkaisen työvoiman lisäksi Salpalinjaa urakoivat maan johtavat rakennusliikkeet. Urakkasopimuksia teki ainakin 26 yritystä. Ne hankkivat oman työnjohtonsa ja työväkensä sekä tietysti koneensa.
Kaikkiaan maaliskuussa 1941 Salpalinjaa oli rakentamassa liki 35 000 siviilimiestä. Urakoitsijoiden osuus tuosta määrästä oli noin 5000 miestä. Noin 2000 lottaa oli erilaisissa huoltotehtävissä.
Pitää myös muistaa, että kenttäarmeija oli ryhmittyneenä puolustukseen linnoitustyömaan tasalle. Joukot tekivät koulutus- ja muun palvelun ohessa noin kolme päivää viikossa kenttälinnoitustöitä, lapioin, rautakangin, sahoin ja kirvein.
Esimerkiksi Miehikkälän pitäjää Salpalinja halkoo 16 kilometrin matkalla. Välirauhan aikoihin kunnan asukasluku oli noin 5 000 henkeä. Jo syksyllä 1940 Miehikkälässä hääräsi linnoitustöissä täydellä palkalla yli 3 000 miestä. Kun lukuun lisätään kenttäarmeijan joukot, niin väkeä oli varovaisestikin arvioiden tuplamäärä asukalukuun verrattuna. Kaikenlaista sutinaa riitti.
Miehikkälässä on tänä päivänä kaksi sotahistoriallista erikoismuseota vajaan kolmen kilometrin päässä toisistaan. Salpalinja-museo ja keskellä kirkonkylää sijaitseva valtakunnallinen Pioneerimuseo ovat osa Salpakeskus-kokonaisuutta. Salpalinjan rakentaminenhan on yksi osa hyvin monipuolista pioneeritoimintaa. Siihen muuhun osaan kannattaa tutustua samalla Miehikkälä-käynnillä. Lisätietoja http://www.pioneerimuseo.fi
Kun jälleenrakentaminen ei lähtenytkään toivotulla tavalla liikkeelle, alkoivat työhaluiset hakeutua pikkuhiljaa linnoitustöihin uudelle itärajalle. Linnoittajia rekrytoitiin isojen kaupunkien työvoimatoimistojen kautta. Jos kohta paikallinen väki pääsi töihin myös suoraan hakeutumalla kunkin työkohteen mestarin puheille.
Huomattava oli, että maassa oli paljon siirtoväkeä, jotka olivat paitsi menettäneet juuri kotinsa myös työpaikkansa. Heille suuri linnoitustyömaa oli valtion suunnasta oivallinen työllistämiskohde. Maa tarvitsi rajoilleen turvaa ja linnoitus rakentajia. Kaksi tärkeää asiaa kohtasivat.
Siirtolaisten tilannetta pyrittiin auttamaan ohjeella, joka asetti heidät etusijalle, mikäli töihin oli ylitarjontaa.
Loppujen lopuksi alun hankaluuksien jälkeen työvoiman saanti ei ollut ongelma. Juoppoja ja laiskoja ei tarvinnut kirjoissa pitää. Tulijoita riitti. Työehdot olivat kunnossa. Palkkaus tapahtui voimassa olevien työehtosopimusten mukaan noudattaen Kotkan palkkatasoa.
Tuntipalkat riippuen työtehtävistä liikkuivat 8-16 markan haarukassa. Palkan ostovoimasta antaa suuntaa se, että lottien valmistama lähes omakustanteinen ateria maksoi kesällä 1940 seitsemän markkaa. Kahvikupillisen sai 50 pennillä.
Huomionarvoista työnjohdon viisautta oli se, että tuntipalkan vaihtoehtona lähes kaikki työvaiheet oli urakkahinnoiteltu. "Suomalainenhan on yleensäkin hullu tekemään töitä, mutta auta-armias, kun hän saa urakan!" oli yksi selitys Salpalinjan huikeille ja nopeasti syntyneille työsaavutuksille.
Majoitus kuului luontaisetuihin ja oli siis ilmainen. Aluksi asutettiin kaikki paikalliset "kortteerit", ja kun ne täyttyivät, käytettiin telttoja, kangas ja jopa pahvisellaisia.
Linnoituslaitteista kiireellisyysjärjestyksessä etusijalla olivat panssariesteet. Syksyyn 1940 mentäessä tuli kiire rakentaa myös linnoituslinjan varteen parakkikyliä. Niillä turvattaisiin töiden jatkuminen talven yli ja toisaalta työmatkat säilyisivät lyhyinä muuten asumattomissa korvissa.
Toukokuuhun 1941 mennessä linnoitustyömaalla oli pystyssä yli 800 majoitusparakkia ja toistasataa ruokalaparakkia. Lisäksi rakennettiin kymmenittäin työmaan tarvitsemia muita tiloja kuten varastoja, pajoja ja tietysti saunoja.
Linnoitustoimiston alaisuudessa tunti- ja tai urakkapalkkaisen työvoiman lisäksi Salpalinjaa urakoivat maan johtavat rakennusliikkeet. Urakkasopimuksia teki ainakin 26 yritystä. Ne hankkivat oman työnjohtonsa ja työväkensä sekä tietysti koneensa.
Kaikkiaan maaliskuussa 1941 Salpalinjaa oli rakentamassa liki 35 000 siviilimiestä. Urakoitsijoiden osuus tuosta määrästä oli noin 5000 miestä. Noin 2000 lottaa oli erilaisissa huoltotehtävissä.
Pitää myös muistaa, että kenttäarmeija oli ryhmittyneenä puolustukseen linnoitustyömaan tasalle. Joukot tekivät koulutus- ja muun palvelun ohessa noin kolme päivää viikossa kenttälinnoitustöitä, lapioin, rautakangin, sahoin ja kirvein.
Esimerkiksi Miehikkälän pitäjää Salpalinja halkoo 16 kilometrin matkalla. Välirauhan aikoihin kunnan asukasluku oli noin 5 000 henkeä. Jo syksyllä 1940 Miehikkälässä hääräsi linnoitustöissä täydellä palkalla yli 3 000 miestä. Kun lukuun lisätään kenttäarmeijan joukot, niin väkeä oli varovaisestikin arvioiden tuplamäärä asukalukuun verrattuna. Kaikenlaista sutinaa riitti.
Miehikkälässä on tänä päivänä kaksi sotahistoriallista erikoismuseota vajaan kolmen kilometrin päässä toisistaan. Salpalinja-museo ja keskellä kirkonkylää sijaitseva valtakunnallinen Pioneerimuseo ovat osa Salpakeskus-kokonaisuutta. Salpalinjan rakentaminenhan on yksi osa hyvin monipuolista pioneeritoimintaa. Siihen muuhun osaan kannattaa tutustua samalla Miehikkälä-käynnillä. Lisätietoja http://www.pioneerimuseo.fi
keskiviikko 14. huhtikuuta 2010
Työvoimaa, kalustoa ja rahaa Ruotsista
Salpalinjan käytännön rakennustyöt alkoivat 70 vuotta sitten Virolahden Ravijoella. Ensimmäiset lapiolliset kaivettiin Harjun vanhan lahjoitusmaakartanon ja maatalousoppilaitoksen kulttuurimaisemassa 17.4.1940. Työtä olivat aloittamassa ruotsalaiset vapaaehtoiset linnoittajat.
Jo tammikuussa 1940 oli syntynyt ajatus, että Ruotsista voitaisiin lähettää talvisotaa käyvään Suomeen työvoimaa rakentamaan uuttaa puolustuslinjaa Mannerheim-linjan tueksi. Näin suomalaisia miehiä voitaisiin vapauttaa aseisiin rintamalle. Asian otti erityisesti omakseen Ruotsin työväen ammatillisen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja August Lindberg.
Ruotsin linnoitusapuhankkeesta Suomeen talvisodan aikana ja sen jälkeen on kirjoittanut yksityiskohtaisen Kohti Salpalinjaa -kirjan ruotsalainen toimittaja Eric Björklund. Vuonna 2007 ilmestynyttä kirjaa saa muun muassa www.salpakeskus.fi -sivuston kauppapaikalta.
Eri vaiheiden jälkeen ensimmäiset ruotsalaiset linnoittajat, 320 miestä, saapuivat Luumäelle 10. maaliskuuta, kolme päivää ennen Moskovan rauhaa. He eivät ehtineet käytännössä aloittaa töitä lainkaan, kun heidät jo neljä päivää myöhemmin siirrettiin Kotkan Sutelaan, Kymijoen varteen. Tilaa Luumäellä tarvittiin uuden itärajan taakse vetäytyville suomalaisjoukoille.
Alun perinhän tavoitteeksi asetettiin, että Ruotsista olisi kevättalven aikana saatu 9000 linnoittajaa Suomeen. Norjasta piti tulla 3000 miestä. Tanskassakin asiaa jo valmisteltiin. Kaksi merkittävää sotatapahtumaa muutti suunnitelmia: Moskovan rauha 13.3 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja 9.4 Saksa miehitti Tanskan ja Norjan.
Ruotsissa "linnoitusjuna" oli jo liikkeellä, mutta naapurimaan miehitys pysäytti jatko-ohjelman. Norjasta lähteneet 240 linnoittajaa palasivat saman tien takaisin, kaksi päivää Saksan miehityksen jälkeen. Tanskassa ei ehditty puheita pidemmälle.
Ruotsista saapui Suomeen kolmessä erässä noin 940 vapaaehtoista linnoittajaa. Heistä suurin osa palasi kotimaahansa kesäkuun puolivälissä ja loputkin syyskuun alussa 1940.
Ennen kuin uuden itärajan linnoitussuunnitelmat olivat täsmentyneet, ruotsalaiset linnoittajat työskentelivät aluksi Kymijoki-varressa. Kymijoen linjan linnoittaminen oli aloitettu varsin vähäisin voimin jo talvisodan alkuvaiheessa. Sodan loputtua joukkoja oli osoittaa Kymijoelle jo enemmän, mutta suunnitelmat olivat vasta alkutekijöissään ja se hidasti työn tuloksia. Kymijoki-linjaa rakennettiin pienessä mitassa ja pätkittäin vuoden 1940 loppupuolelle saakka. Uusi itärajan linnoitus vei lopulta kaiken huomion.
Joka tapauksessa ruotsalaiset pääsivät työn makuun Kotkassa, kunnes huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin tulevalle Salpalinjalle Virolahdelle. Ruotsalaisten joukko SAK (Svenska Arbetskåren i Finland) oli itse asiassa ensimmäinen valmis organisaatio, joka voitiin osoittaa uudelle itärajalle linnoitustöihin.
Työvoiman ohella Ruotsin apu oli hyvin tärkeää linnoitustyössä tarvittavan kaluston muodossa. Ruotsalaisethan toivat suuren osan tarvitsemastaan kalustosta tullessaan. Miesten palattua kotimaahansa kalusto jäi suomalaisten linnoittajien käyttöön.
Huomattava oli myös ruotsalaisten linnoitustyöhön osoittama rahallinen avustus, 20 miljoonaa kruunua. Se vastasi silloin noin 235 miljoonaa markkaa. Ja nyt tiedetään, että tuo summa oli lähes 10 prosenttia koko Salpalinjan kustannuksista. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että luvattu raha-apu myös käytettiin hämmästyttävän tarkasti; ylitys oli vain 93 000 kruunua.
Ruotsalaisraha oli siksikin arvokasta, että silla voitiin ostaa muun muassa paineilmalaitteita ja betoniterästä. Niitä oli sodan takia vaikea saada.
Vaikka ruotsalaiset vapaaehtoiset työntekijät eivät kovin kauan ehtineet työskennellä heille osoitetulla Suomenlahden ja Säkäjärven välisellä alueella, oli heillä tulevien työmaiden organisoinnin kautta suuri merkitys.
Ruotsalaisen Fred Hansenin johtaman SAK:n organisaatiosta saatiin toimivia käytäntöjä myös suomalaisten työjoukkojen järjestelyyn. Ruotsalaisten poistuttua heidän SAK-nimensä säilyi yhtenä työpiirinä kunnioituksena ja kiitollisuutena Suomelle annetusta avusta.
Kiitoksena Ruotsin linnoitusavusta pystytettiin kesällä 2000 muistomerkki Virolahdelle Harjun hovin kartanomiljööseen teräsbetonikorsun katolle.
Herää tietysti kysymys, miksi ruotsalaiset halusivat auttaa Suomen puolustuslinnoituksen rakentamisessa. Yksi vastaus voisi olla se, että linnoittaessaan Suomen itärajaa he linnoittivat myös omaa itärajaansa. Siinä oli vain Suomi-niminen puskuri- tai jopa voisi sanoa turvallisuusvyöhyke välissä.
Salpalinjaan paikan päällä omatoimitutustujille paras mahdollinen apu koko itärajan mittakaavassa on Salpalinjan perinneyhdistyksen vuonna 2005 kustantama kirja Matka Salpalinjalle. Armi Oinonen ja Arvo Tolmunen ovat tehneet erinomaista työtä asiasta kiinnostuneille. Kirjaa saa muun muassa http://www.salpakeskus.fi -sivuston kauppapaikalta.
Jo tammikuussa 1940 oli syntynyt ajatus, että Ruotsista voitaisiin lähettää talvisotaa käyvään Suomeen työvoimaa rakentamaan uuttaa puolustuslinjaa Mannerheim-linjan tueksi. Näin suomalaisia miehiä voitaisiin vapauttaa aseisiin rintamalle. Asian otti erityisesti omakseen Ruotsin työväen ammatillisen keskusjärjestön LO:n puheenjohtaja August Lindberg.
Ruotsin linnoitusapuhankkeesta Suomeen talvisodan aikana ja sen jälkeen on kirjoittanut yksityiskohtaisen Kohti Salpalinjaa -kirjan ruotsalainen toimittaja Eric Björklund. Vuonna 2007 ilmestynyttä kirjaa saa muun muassa www.salpakeskus.fi -sivuston kauppapaikalta.
Eri vaiheiden jälkeen ensimmäiset ruotsalaiset linnoittajat, 320 miestä, saapuivat Luumäelle 10. maaliskuuta, kolme päivää ennen Moskovan rauhaa. He eivät ehtineet käytännössä aloittaa töitä lainkaan, kun heidät jo neljä päivää myöhemmin siirrettiin Kotkan Sutelaan, Kymijoen varteen. Tilaa Luumäellä tarvittiin uuden itärajan taakse vetäytyville suomalaisjoukoille.
Alun perinhän tavoitteeksi asetettiin, että Ruotsista olisi kevättalven aikana saatu 9000 linnoittajaa Suomeen. Norjasta piti tulla 3000 miestä. Tanskassakin asiaa jo valmisteltiin. Kaksi merkittävää sotatapahtumaa muutti suunnitelmia: Moskovan rauha 13.3 Suomen ja Neuvostoliiton välillä ja 9.4 Saksa miehitti Tanskan ja Norjan.
Ruotsissa "linnoitusjuna" oli jo liikkeellä, mutta naapurimaan miehitys pysäytti jatko-ohjelman. Norjasta lähteneet 240 linnoittajaa palasivat saman tien takaisin, kaksi päivää Saksan miehityksen jälkeen. Tanskassa ei ehditty puheita pidemmälle.
Ruotsista saapui Suomeen kolmessä erässä noin 940 vapaaehtoista linnoittajaa. Heistä suurin osa palasi kotimaahansa kesäkuun puolivälissä ja loputkin syyskuun alussa 1940.
Ennen kuin uuden itärajan linnoitussuunnitelmat olivat täsmentyneet, ruotsalaiset linnoittajat työskentelivät aluksi Kymijoki-varressa. Kymijoen linjan linnoittaminen oli aloitettu varsin vähäisin voimin jo talvisodan alkuvaiheessa. Sodan loputtua joukkoja oli osoittaa Kymijoelle jo enemmän, mutta suunnitelmat olivat vasta alkutekijöissään ja se hidasti työn tuloksia. Kymijoki-linjaa rakennettiin pienessä mitassa ja pätkittäin vuoden 1940 loppupuolelle saakka. Uusi itärajan linnoitus vei lopulta kaiken huomion.
Joka tapauksessa ruotsalaiset pääsivät työn makuun Kotkassa, kunnes huhtikuun puolivälissä heidät siirrettiin tulevalle Salpalinjalle Virolahdelle. Ruotsalaisten joukko SAK (Svenska Arbetskåren i Finland) oli itse asiassa ensimmäinen valmis organisaatio, joka voitiin osoittaa uudelle itärajalle linnoitustöihin.
Työvoiman ohella Ruotsin apu oli hyvin tärkeää linnoitustyössä tarvittavan kaluston muodossa. Ruotsalaisethan toivat suuren osan tarvitsemastaan kalustosta tullessaan. Miesten palattua kotimaahansa kalusto jäi suomalaisten linnoittajien käyttöön.
Huomattava oli myös ruotsalaisten linnoitustyöhön osoittama rahallinen avustus, 20 miljoonaa kruunua. Se vastasi silloin noin 235 miljoonaa markkaa. Ja nyt tiedetään, että tuo summa oli lähes 10 prosenttia koko Salpalinjan kustannuksista. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että luvattu raha-apu myös käytettiin hämmästyttävän tarkasti; ylitys oli vain 93 000 kruunua.
Ruotsalaisraha oli siksikin arvokasta, että silla voitiin ostaa muun muassa paineilmalaitteita ja betoniterästä. Niitä oli sodan takia vaikea saada.
Vaikka ruotsalaiset vapaaehtoiset työntekijät eivät kovin kauan ehtineet työskennellä heille osoitetulla Suomenlahden ja Säkäjärven välisellä alueella, oli heillä tulevien työmaiden organisoinnin kautta suuri merkitys.
Ruotsalaisen Fred Hansenin johtaman SAK:n organisaatiosta saatiin toimivia käytäntöjä myös suomalaisten työjoukkojen järjestelyyn. Ruotsalaisten poistuttua heidän SAK-nimensä säilyi yhtenä työpiirinä kunnioituksena ja kiitollisuutena Suomelle annetusta avusta.
Kiitoksena Ruotsin linnoitusavusta pystytettiin kesällä 2000 muistomerkki Virolahdelle Harjun hovin kartanomiljööseen teräsbetonikorsun katolle.
Herää tietysti kysymys, miksi ruotsalaiset halusivat auttaa Suomen puolustuslinnoituksen rakentamisessa. Yksi vastaus voisi olla se, että linnoittaessaan Suomen itärajaa he linnoittivat myös omaa itärajaansa. Siinä oli vain Suomi-niminen puskuri- tai jopa voisi sanoa turvallisuusvyöhyke välissä.
Salpalinjaan paikan päällä omatoimitutustujille paras mahdollinen apu koko itärajan mittakaavassa on Salpalinjan perinneyhdistyksen vuonna 2005 kustantama kirja Matka Salpalinjalle. Armi Oinonen ja Arvo Tolmunen ovat tehneet erinomaista työtä asiasta kiinnostuneille. Kirjaa saa muun muassa http://www.salpakeskus.fi -sivuston kauppapaikalta.
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Kiire ratkaista linnoituksen sijainti
Uuden itärajan linnoitustöiden johtajaksi ylipäällikkö Mannerheim määräsi maaliskuun lopulla 1940 kenraalimajuri Edvard F Hanellin. Hän työskenteli talvisodan aikana päämajassa pioneerikomentajan apulaisena linnoitusasioissa. Aivan talvisodan loppuvaiheessa Hanell oli Haminan ryhmän komentajana.
Hanell oli jääkäriupseeri, pioneeri, insinööri ja betoniasiantuntija. Sotakorkeakoulun hän kävi Ranskassa.
Korostaakseen Hanellin asemaa linnoitustöiden johtajana Mannerheim määräsi hänet huhtikuun alkupuolella yleisesikunnan päälliköksi ja ylensi kenraaliluutnantiksi. Kaksi kuukautta myöhemmin Hanell oli jo saanut asiat rullaamaan ja hänet vapautettiin keskittymään päätehtäväänsä, edelleen ylipäällikön suorassa alaisuudessa. Uudeksi yleisesikunnan päälliköksi tuli silloinen kenraaliluutnantti Erik Heinrichs.
Itärajan linnoitustöiden suunnittelulla oli kiire. Kenttäarmeija oli marssimassa uuden rajan taakse ja ryhmittymässä puolustukseen. Oli tärkeää nopeasti määrittää uuden pääpuolustuslinjan sijainti, jotta puolustukseen kaivautuvien joukkojen jokainen lapionpisto palvelisi tulevaa linnoitusta.
Linnoituksen käytännön suunnittelijoina tulivat toimimaan puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät. Taka-ajatuksena oli, että ne joukot, jotka tulisivat mahdollisesti linnoituksessa taistelemaan, suunnittelisivat ja osin rakentaisivat sen itse. Näin motivaatio kaikissa vaiheissa olisi paras mahdollinen.
Pääperiaatteena oli rakentaa linnoitus karkeasti rajasta vihollisen tykinkantaman ulkopuolelle. Muualla linnoitus hahmottui paikalleen vaikeuksitta lukuun ottamatta aivan eteläisintä osaa, Ylämaan Ihaksenjärvestä Suomenlahteen.
Vaihtoehtoja oli useita. Ihaksenjärvestä Tyllinjärven kautta Virolahden pohjukkaan maasto olisi ollut suotuisa (oikaisuasema 1944), mutta linjan katsottiin olevan liian lähellä rajaa ja sitä ei ehkä ehdittäisi miehittää ajoissa. Yhdessä vaihtoehdossa linja olisi alkanut Haminan länsipuolelta Summanjoesta ja kulkenut sieltä Kaipiaisten kautta Kivijärveen.
Noin kuukauden kädenväännön jälkeen päädyttiin Virolahden Ravijoen kylän Siikasaaren tyvestä alkaneeseen ratkaisuun. Mannerheimin 22.3.1940 Inkilän kartanossa antamassa käskyssä puhutusta Klamila-Luumäki -linjasta lähtöpaikka muuttui Klamilasta yhden kylän verran itään.
Itse asiassa itärajan uuden linnoituksen yhtenä vaihtoehtona etelässä oli jopa Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten mukautettu toiminta puolustustarpeisiin olisi ontunut.
Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpalinjan jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.
Hanellin johdolla tehty itärajan linnoitussuunnitelma hyväksyttiin 11.5.1940. Sen pääkohdat olivat:
1. yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankonimen poikki (Hankohan oli vuokrattu rauhanehdoissa NL:lle 30 vuodeksi laivastotukikohdaksi),
2. yhtenäinen puolustusasema välille Suomenlahti ja Luumäen Kivijärvi,
3. vesistöihin nojautuvat puolustusasemat Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle,
4. tärkeimpien tiensuuntien katkaiseminen kenttälinnoitetuin tukikohdin Pieliseltä Petsamoon ja
5. merirajan linnoittaminen Suomenlahdella maalinnoitteiden jatkeella Virolahdelta Kotkan edustalle.
Raami suurelle urakalle oli luotu.
Salpavaelluksella 2010 http://www.salpavaellus.net/viikko jälkeen juhannuksen on kolme reittivaihtoehtoa tutustua Salpalinjan syövereihin. Valmiiksi mietittyyn pakettiin on helppo osallistua. Suosittelen.
Hanell oli jääkäriupseeri, pioneeri, insinööri ja betoniasiantuntija. Sotakorkeakoulun hän kävi Ranskassa.
Korostaakseen Hanellin asemaa linnoitustöiden johtajana Mannerheim määräsi hänet huhtikuun alkupuolella yleisesikunnan päälliköksi ja ylensi kenraaliluutnantiksi. Kaksi kuukautta myöhemmin Hanell oli jo saanut asiat rullaamaan ja hänet vapautettiin keskittymään päätehtäväänsä, edelleen ylipäällikön suorassa alaisuudessa. Uudeksi yleisesikunnan päälliköksi tuli silloinen kenraaliluutnantti Erik Heinrichs.
Itärajan linnoitustöiden suunnittelulla oli kiire. Kenttäarmeija oli marssimassa uuden rajan taakse ja ryhmittymässä puolustukseen. Oli tärkeää nopeasti määrittää uuden pääpuolustuslinjan sijainti, jotta puolustukseen kaivautuvien joukkojen jokainen lapionpisto palvelisi tulevaa linnoitusta.
Linnoituksen käytännön suunnittelijoina tulivat toimimaan puolustukseen ryhmittyneet sotatoimiyhtymät. Taka-ajatuksena oli, että ne joukot, jotka tulisivat mahdollisesti linnoituksessa taistelemaan, suunnittelisivat ja osin rakentaisivat sen itse. Näin motivaatio kaikissa vaiheissa olisi paras mahdollinen.
Pääperiaatteena oli rakentaa linnoitus karkeasti rajasta vihollisen tykinkantaman ulkopuolelle. Muualla linnoitus hahmottui paikalleen vaikeuksitta lukuun ottamatta aivan eteläisintä osaa, Ylämaan Ihaksenjärvestä Suomenlahteen.
Vaihtoehtoja oli useita. Ihaksenjärvestä Tyllinjärven kautta Virolahden pohjukkaan maasto olisi ollut suotuisa (oikaisuasema 1944), mutta linjan katsottiin olevan liian lähellä rajaa ja sitä ei ehkä ehdittäisi miehittää ajoissa. Yhdessä vaihtoehdossa linja olisi alkanut Haminan länsipuolelta Summanjoesta ja kulkenut sieltä Kaipiaisten kautta Kivijärveen.
Noin kuukauden kädenväännön jälkeen päädyttiin Virolahden Ravijoen kylän Siikasaaren tyvestä alkaneeseen ratkaisuun. Mannerheimin 22.3.1940 Inkilän kartanossa antamassa käskyssä puhutusta Klamila-Luumäki -linjasta lähtöpaikka muuttui Klamilasta yhden kylän verran itään.
Itse asiassa itärajan uuden linnoituksen yhtenä vaihtoehtona etelässä oli jopa Kymijoki Kouvolan - Kuusankosken korkeudelle saakka. Sen katsottiin kuitenkin olevan liian kaukana rajasta. Kymijoki-varressa oli silloin, niin kuin nytkin, paljon raskasta teollisuutta. Se olisi ratkaisutaisteluissa jäänyt sodan jalkoihin ja laitosten mukautettu toiminta puolustustarpeisiin olisi ontunut.
Ratkaisevaa Kymijoki-vaihtoehdosta luopumiselle oli myös se, että silloisten käsitysten mukaan vihollisen pysäyttämiseksi Kymijoen jälkeen ennen Helsinkiä ei olisi ollut enää mitään. Siksi oli hyvä jättää Kymijoki tulevan Salpalinjan jälkeen vielä taaemmaksi puolustusasemaksi.
Hanellin johdolla tehty itärajan linnoitussuunnitelma hyväksyttiin 11.5.1940. Sen pääkohdat olivat:
1. yhtenäisen puolustusaseman rakentaminen Hankonimen poikki (Hankohan oli vuokrattu rauhanehdoissa NL:lle 30 vuodeksi laivastotukikohdaksi),
2. yhtenäinen puolustusasema välille Suomenlahti ja Luumäen Kivijärvi,
3. vesistöihin nojautuvat puolustusasemat Kivijärveltä Saimaan kautta Pieliselle,
4. tärkeimpien tiensuuntien katkaiseminen kenttälinnoitetuin tukikohdin Pieliseltä Petsamoon ja
5. merirajan linnoittaminen Suomenlahdella maalinnoitteiden jatkeella Virolahdelta Kotkan edustalle.
Raami suurelle urakalle oli luotu.
Salpavaelluksella 2010 http://www.salpavaellus.net/viikko jälkeen juhannuksen on kolme reittivaihtoehtoa tutustua Salpalinjan syövereihin. Valmiiksi mietittyyn pakettiin on helppo osallistua. Suosittelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)