Tässä linkki näköisversioon, jossa myös kuvat ovat nähtävissä.
http://www.salpavaellus.net/wp-content/uploads/2014/03/Vuority%C3%B6-ja-tekniikka-lehti-2017-2.pdf
Salpalinja
louhintatekniikan edelläkävijä
Salpalinja on Suomen itärajan linnoitettu
puolustusasema. Se on rakennettu vuosina 1940-41 ja 1944. Salpalinjassa ei
koskaan taisteltu. Se sijaitsee kokonaan nyky-Suomessa (tietysti Petsamon osaa
lukuunottamatta).
Itärajan linnoitus on moniulotteinen
puolustusrakennelma. Se sisältää kanta- ja kenttälinnoitteita. Ensin
mainituista käytetään myös kestolinnoite-nimitystä. Niiden raaka-aineita ovat
teräs, betoni ja, jos raaka-aineeksi voi sanoa, myös kallio. Tyypillisimpiä
kestolaitteita ovat teräsbetonikorsut ja kallioon louhitut luolat ja
taisteluhaudat. Kenttälinnoitteet ovat maasta, puusta ja kivistä rakennettuja
puolustuslaitteita, kuten korsuja, tst- ja yhteyshautoja sekä
piikkilankaesteitä.
Itärajan linnoittaminen alkoi noin
kuukausi talvisodan päättymisestä. Kaluston ja
materiaalin hankinta välirauhan aikana enimmillään yhtä aikaa 35 000
palkatun miehen työmaalle ei ollut helppo juttu. Valmista yhteiskuntarakennetta
ei itärajan metsissä ollut, ei teitä, ei majoitustiloja, ei mitään. Työtä
leimasi ilmaan jäänyt sodanuhka, siis kiire, sekä jatkuva taistelu kalusto- ja
materiaalipuutteita sekä vaikeita työskentelyoloja vastaan.
Työnjohdon luovuus paikata puutteita,
aloitekyky kehittää ja keksiä uutta, uusia työmenetelmiä, kun vanha ei
toiminut, oli arvossa arvaamattomassa.
Yhtenä esimerkkinä voi mainita välirauhan
aikana Miehikkälässä työryhmä 213:n päällikkönä toimineen insinööri Reino
Helannon kehittämä raonammuntaan perustunut menetelmä louhia taistelu- ja
yhteyshautoja. Yksi reikärivi kallioon ja kova panostus sai aikaan
veemuotoisen, rikkonaisen ja huonon suojan antavan kaivannon, jota piti sitten
kiviladoksin tai jopa betonilla paikkailla. Työmenetelmä oli huono. Se vaati
miettimistä.
Helanto oivalsi, että ehjään kallioon
piti saada tst-haudan leveyden päähän toisistaan keinotekoiset halkeamat. Sen
hän kokeilemalla haki poraamalla haudan syvyyteen ja sen leveyden päähän
toistaan reikärivit, reiät sopivin välein ja sopivasti panostamalla, ja kas
syntyi kaksi yhdensuuntaista keinotekoista halkeamaa!
Sen jälkeen normaalilla poikkiporauksilla
ja panostuksilla alkoi louhinta. Tuloksena oli valmista pystysuoraseinämäistä
siistiä taisteluhautaa. Yksinkertaista! Menetelmää käytetään, tietysti
jatkojalostettuna, yhä rakennuskiviteollisuudessa.
Luolia moneen käyttöön
Salpalinjan perussuoja on teräsbetonikorsu. Niiden
rakentaminen oli välttämätöntä, mutta myös kallista. Halvempi vaihtoehto löytyi
peruskalliosta. Se on louhia luolia. Salpa-asemassa on yhteensä 25 erikokoista
luolaa. Osa niistä jäi kesken, osa valmistui majoitus-, varasto- ja vaikkapa
lääkintäkäyttöön.
Kallion, johon luola louhittiin, tuli täyttää muutamia
vaatimuksia. Paikan tuli sijaita hyvin lähellä pääasemaa. Louhittavan kallion
tuli olla ehjää. Luolan kattoon piti jäädä ehjää kalliota yksi metri plus
luolan leveys. Esimerkiksi jos luolatunnelin leveys oli kuusi metriä, päälle
tuli jäädä ehjää kiveä seitsemän metrin paksuudelta. Näin saavutettiin suurin
piirtein sama lujuus kuin teräsbetonikorsun 2,1 metrin teräsbetonivahvuudella,
noin tuhannen kilon lentopommin täysosuman kestävyys.
Luola piti pystyä sijoittamaan kallioon siten, että
viemäröinti oli helposti järjestettävissä alamaahan. Siksi luolat sijaitsevat
kalliokumpareissa tai –rinteissä, niin että jostakin kulmasta katsottuna luolan
lattiataso on aina yleisen maanpinnan tason yläpuolella.
Louhintaosaamista Ruotsista
Salpalinjan luolista suurin osa, kymmenen, sijaitsee
Virolahdella. Asialla lienee yhteyttä ruotsalaisiin vapaaehtoisiin linnoittajiin,
joilla oli kaivososaamista ja jotka pitäjässä kevätkesällä 1940 työskentelivät.
Louhinnassa käytettiin paineilmaporia. Vaakaporauksin
tietyllä reikäkuviolla mentiin eteenpäin poran pituuden verran, ammuttiin,
poistettiin louhe, taas porattiin jne. Mitä pitemmälle louhinta eteni, sen
työläämpää oli kiviaineksen ulossaanti. Käytössä isoimmissa luolissa oli
pikkuratoja, joita pitkin mies- tai hevospelissä sepeliä kiskottiin vaunuissa
ulos. Louhittu kallio turposi noin 1,6- kertaiseksi kiinteään kiveen verrattuna.
Liekö kerroin yhä sama?
Kun onkalo oli valmis, sinne rakennettiin talo sisään.
Lattia valettiin betonista. Talon ihanneratkaisu oli lapetiiliseinä ja
betoniholvikatto. Tällainen löytyy valmiina vain Lappeenrannan Rutolasta.
Suurin osa luolista jäi keskeneräiseksi. Muutamiin ehdittiin rakentaa
tilapäisratkaisuna puutalo sisään, kuten esimerkiksi Virolahden Ravijoella ja
Luumäen Suo-Anttilassa.
Talon rakentamisella luolaonkaloon haettiin tietenkin
käyttömukavuutta. Lämmönlähteenä isommissa luolissa oli keskuslämmityskattila
ja pienemmissä ehkä vain korsuliesi. Savut ja ilmastointiputket johdettiin
isoissa luolissa ulos katon läpi louhitun huoltokuilun kautta. Pienissä
luolissa huoltokuiluna oli usein sisäänmenoaukko.
Salpa-aseman suurin luola on Luumäellä Lusikkovuoressa.
Siinä on kolme sisäänmenoaukkoa ja betonilattiaa on noin 1200 neliömetriä. Se
oli tarkoitettu 400 miehen majoitusluolaksi. Kerrotaan, että sodan jälkeen
luolasta puretusta puutavarasta on rakennettu kaksi omakotitaloa Luumäen keskustajamaan
Taavettiin. Ne ovat pystyssä vieläkin.
Luolien käyttätarkoituksesta on kylillä aikalaisten
kertomina monia versioita. Todellisuudessa luolat olivat monikäyttöisiä.
Ylempien johtoportaiden käskyllä ne voitiin ottaa majoitus- ja reservin lepotiloiksi,
varastoiksi ja joukosidontapaikoiksi sekä vaikkapa komento- ja
esikuntapaikoiksi.
Yhtenä käyttömahdollisuutena on paljon puhuttu
kenttäsairaaloista, mutta taistelutilanteessa potilaiden kuljetus keskellä
pääasemaa oleviin kenttäsairaalaluoliin olisi käytännössä ollut mahdotonta.
Muutamissa luolista oli tehty myös yhdistelmiä majoituksen
ja aseistuksen osalta. Esimerkiksi Miehikkälän Härkämäen toisessa luolassa on
päällä panssarintorjuntatykkipesäke ja alla luolan perällä kiviesteen suuntaan
ampuva konekivääripesäke.
Kustannuksiltaan keskimääräinen noin sadan miehen luola
maksoi puoli miljoonaa markkaa. Siis vain puolet teräsbetonikorsun hinnasta!
Lepakot viihtyvät
Salpa-aseman luolien tämän päivän käyttö rajoittuu pääosin
lepakoiden talvehtimiseen. Siihen ne ovat sopivan tasalämpöisiä.
Salpalinjan eteläpäässä merkityn Salpapolun varteen
osuvissa luolissa liikkuminen tapahtuu omalla vastuulla. Pakkanen ja jäätyvä
vesi saattavat irrottaa talven aikana kattorakenteesta vaarallisesti
kivenlohkareita. Salpa-asemaa kolutessa hyvä taskulamppu on aina välttämätön
varuste.
Salpalinjan luolarakennelmista ehkä huikein on yhdistetty
majoitus- ja tulenjohtoluola Virolahdella. Museoviraston inventointiraportissa
kyseinen luola kuvataan 80 miehen majoitusluolaksi. Kaksi sisäänkäyntiä
sisältävän onkalon kokonaispituus on 32 metriä ja leveys 6,4 metriä. Lattia on
valettu ja siinä on sokkelikorotukset reunoilla.
Luolan perältä nousee 15 metriä (luolan lattiasta kallion
pintaan) korkea, läpimitaltaan 2-3 metrinen pystykuilu kallion huipulle. Kuilun
päällä on tulenjohtopaikka pitkälle tulenjohtoperiskoopille sekä kymmenen
tonnia painava tähystyskupu sisäpuolisine sulkurenkaineen.
Luolan kuilussa on kaksi betonista välitasoa ja kolmas
välitaso on jo tj-paikan lattia. Kussakin välitasossa on reilu miehen mentävä
aukko. Välitasojen ero on 3,5 – 3,9 metrin paikkeilla. Ylimmästä tj-tasosta
nousee vielä vajaan kahden metrin korkuinen kuilu mainittuun tähystuskupuun.
Luolan kuilun ja tj-paikan päällä on 2,1 metrin paksuinen teräsbetonikatto.
Edellä puhutun luolan päälle ei ole ollut minkäänlaista
tietä tai ylipäätään mahdollisuutta päästä sinne kuorma-autolla. Salpalinjan
harrastajia ehti vuosia askarruttaa, millä luolan kuilun välitasoihin ja
varsinkin paksuun kattoon on betoni ja painava kupu saatu? Ainakin osaratkaisu
betonin kuljetuksesta löytyi muutama vuosi sitten ohessa olevasta ja
paikallistetusta kansallisarkiston kuvasta.
TERHO AHONEN
14 kommenttia:
Hyvä kirjoitus mutta hiukan ahtaasti louhinnasta kirjoitettu vaikka Terho on näistäkin aiemmin kirjoittanutkin. Salpalinjalle rakennetuista luolista olisi ehkä voinnut mainita että laitteina kyseessä ovat kallioon louhitut tunnelit. Samoin kallioelementtiä ajatelle maininta estekivien louhinnasta, avolouhoskorsut(rahansäästö) sekä se tosiasia että ylivoimaisesti suurin osa kestolaitteista on maaperätutkimuksen mukaan kalliossa. Spekulointi tunnelien käytöstä muussa tarkoituksessa kuin majoituksessa/kk-/tykki-/tj-korsuina on tavallaan turhaa kun käyttötarkoitus alunperin on majoitus. Väliaikaisesti on toki säilytty miinoja ja perunoita ynnä muuta. Virallisissa laiteluetteloissa ei ole Salpalinjan tunnelilaitteille varasto tai jsp roolia varattu, ne laitteethan oli tarkoitus rakentaa aikaisintaan rakennusohjelman toisessa vaiheessa. Jota ei koskaan tullut.
Juhalla ihan hyviä huomioita. Kiitos! Kaikkea ei huomaa kirjoitukseen sisällyttää, eikä kaikkia asioita ymmärrä tietää.
Louhintateknisesti ruotsalaisten suurin saavutus oli Coromant-kovametalliporat, joiden teroitusväli oli ennen näkemätön. Taottu terä ei kestänyt graniitissa kuin muutaman kymmentä senttiä, kovametallisilla porakankien pituus vakiintui nykyiseen 80 cm jaolla oleviin, joissa terä vaidettiin aina milliä pienempään kun edellinen oli porattu "nuppiin". Taotuilla terillä tehtiin siis mahdollisimman harvakseen reikiä ja niitä jopa avarrettiin pesänpoltolla, että saatiin maksimaalinen hyöty irti, kovametalliterillä voitiin lyödä reikää vieriviereen.
Ruotsalaiset opettivat meille myös Coromant-katkon tunnelilouhinnassa eli yhdensuuntaisavauksen. Sitä ennen tehtiin kiiloja, joilla etenemä oli luokkaa porakanki (80 cm). Coromantin jälkiä näkyy Ravijoella, periaatteena oli se, että kahteen vierekkäin porattuun 57 mm reikään rojautettiin koko tunnelin ala sopivasti hidastetuilla nalleilla. Hidastenallit olivat tuolloin vielä epävarmoja, joten koko sessio posautettiin momenttinalleilla, joita laukaistiin veivattavalla "virranjakajalla". Sähköteknisistä syistä laukaisijan etäisyys paukkuun oli pienehkö ja hermojen kestävyys saneli katkon palonopeuden ekojen reikien hönkiessä verrattain lähellä, veiviä olisi pitänyt kääntää hitaammin homman edetessä, mutta hätähousut vetivät vedon loppuun vauhdilla ja reunareiät jäivät lukkoon.
Tarkkuuslouhintaa voi soveltaa muussakin kuin tarvekivilouhinnassa. Oman kehun haistessa voin mainita erään Vaalimaan tunnelin otsien (jos nyt niitä jää näkyviin) sekä luiskien olevan, olosuhteet huomioiden, valtakunnan kärkikymmenikössä. Itäpää varsinkin. Täytyi antaa hyvä kuva osaamisestamme, jos vaikka palkanmaksaja ja valuutta vaihtuisi ennen eläkeikää...
Kiitos Jukka! Erinomaisia huomioita ja lisäyksiä. Olisinpa ymmärtänyt sinulta kysyä ennen ao. jutun tekoa! Onnittelun Vaalimaan työnäytteestä. Toivottavasti tietyöt rajan toisella puolella alkaisivat nopeasti ja pääsisitte sinne jatkamaan amaan malliin!
Otsikko lupasi enemmän kuin jutussa lopulta oli.
Jäi epäselväksi mitä nimenomaan Salpalinjalla louhinnassa oli uutta. Totta kai tekijöille, mutta laajemmin ajateltuna.
Kaikkia kuvattuja menetelmiä käytettiin jo ennen Salpalinjan rakentamista.
Anonyymille, kun olet louhinta-alan asiantuntija, niin olisithan voinut kommentoida nimelläsikin! Minä en sitä ole, mutta kirjoitus on tehty niillä tiedoilla, mitä olen viisaammilta kuullut, nähnyt ja lukenut, muun muassa puolustusvoimien louhintaosaajilta. Pahoittelut anonyymille, että kirjoitustaitoni ei riitä selkeämpään ilmaisuun.
Valitettavasti en osaa näitä palstan voimisteluliikkeitä. Tuntuvat joko liian moderneilta tai vanhanaikaisilta. Googlessa ei ole tiliä, se on toisessa pankissa, muista ymmärrän vielä vähemmän.
En ole louhintatekniikan ammattilainen, mutta olen nähnyt kuvattuja menettelyä käytetyn Salpalinjan rakentamista aiemminkin.
Ansio Salpalinjalle, mutta turha hypetys pois.
Mainitsit Skinnarilassa, että 95 % Salpalinjan betonista on Luumäen ja Suomenlahden välissä. Vai taisin väärin? Pitäneekö paikkansa.
Tarkoitin, olin kai epäselvä sanavalinnoissa, että Suomenlahden ja karkeasti Lappeenrannan välillä on Salpalinjan kestolinnoitteista, lasken siihen myös estekivet, 90-95 prosenttia koko määrästä. Hienoa että olit paikalla!
Kiitos, olen harrastanut tätä jo noin 40 vuotta, lähes kaikilla kantalinnoitteilla olen käynyt Joutsjärveltä Suomenlahden rannalle ja kun mainitsit Ulko-Tammion esityksessäsi niin sielläkin.
Elokuva oli ok, mutta olisin kaivannut strategista näkemystä, ehkä se on itsestään selvä ja myös linnoitteiden sijoittamisen perusteita. Näitä tuli esiin animaatioissa, mutta melko hätäisesti. Ns. Rannikkotykistön käytön periaatteita ei esitelty lainkaan. Ne olivat muuten kyllä esillä. Airon näkemyksiin viitattiin, mutta ei enempää puhuttu. Epäilijöitä oli muitakin.
Mutta mikäs se olisi täydellistä.
Hyvä näinkin.
Anonyymille!
Kaikkea ei voi saada eikä kaikkea mahduttaa elokuvaan. Suurin tuska elokuvan teossa oli karsinta. Käyttökelpoista materiaalia oli tuottajan mukaan kymmenkertainen määrä, mitä elokuvaan lopulta mahtui, kun haluttiin kertoa Salpalinjan tarina ensimmäisestä lapionpistosta tähän päivään. Noissa linkeissä olen osittain käsitellyt kaipaamiasi asioita. Vuoden ja kuukauden avulla ne löytyvät jos eivät avuadu linkistä suoraan. Animaatioita tuottajakin olisi halunut enemmän, mutta ne olisivat vaatineet rahalla ostettavaa osaamista, jne.
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2014/01/salpalinjan-taistelutehtava.html
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2013/07/salpalinjan-taistelusuunnitelma.html
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/04/tykiston-kaytto-osa-kokonaisuutta.html
Ottamatta kantaa elokuvan sisältöön ja itse vain hetken asiaa tutkineena, niin Reino Arimon kirja avaa hyvin Salpalinjan suunnitteluakin, niin strategista, taktillista kuin laitteidenkin osalta. Ongelma on ettei kaikki ole kirjassa kovin hyvässä järjestyksessä. Elokuvan kannalta aihe olisi laaja ja tarvitsisi näkemystä ajasta ennen ja jälkeen Salpalinjan, aiheesta pitemmältä ajalta linnoittamista päättäneiden osalta ei ole enää elossa. Nykyisestä aktiivi ja evp. kaartista ei ole juurikaan hyötyä yksittäisiä asiaa harrastavia upseereita lukuun ottamatta. En muista enää miten elokuvassa käytiin läpi mutta linjan kulku Mannerheim/Airo, tarkempi sijoitus armeijakuntien komentajat ja lohkoillaan suojajoukkoprikaatien (aluksi divisioonat) komentajat, laitteet joukko-osastojen komentajat, rakentamisjärjestys armeijakuntien komentajat/linnoitusosasto(-toimisto). Laitteiden numerointi suunnittelun ja jossain lohkon mukaan. Näin 1940-1941. Taisteluasiat selviävät kohtalaisen selkeästi suojajoukkoprikaatien sotatoimikäskyistä. Pitäisin valtava ongelmana Salpalinjasta puhuttaessa nykyistä sekoituista 1940 ja 1944 puolustustaistelujen tarpeisiin. Järvialueen tykistöstä ilmeisesti kaivataan tietoa mutta periaate on sama kuin rannikkotykistöllä, en muista taasenkaan miten asiaa käsittelevä kirja aiheesta sanoo. Arkistosta löytyy kyllä maalialueet yms. Meri ja järvialueen puolustuksessa oli luotettu vesiesteeseen ja talvella railoesteeseen. Tästä railojen aukipitäminen oli iso juttu, Mannerheimille asiaa esitellessä ja hänen ollessaan poislähdössä autonsa luon, kerääntyi paikalla ollut päällystö perinteiseen tapaan Mannerheimin ympärille jolloin hän kysyi "kenet tästä joukosta ammutaan?". Se oli Mannerheimin tapa ilmaista että nyt oli kyse salaisesta asiasta jota ei tullut levittää.
On selvää, kun esittää jotain jää paljon tavaraa yli ja jos ei jää on tilanne on huonompi. Jokainen tekee omanlaisensa.
Arimon kirja on monelle varmaan ollut aapinen näihin harrasteisiin. Totta, että on sirpaleinen, mutta hyvä niinkin.
Tykistön erikoisuushan ovat linnoitustykit eli rannikkotykit. Niiden käytön periaatteet opetettiin ainakin 40 vuotta sitten erilaisena kuin kenttätykistön menetelmät. Kenttätykeillähän tuskin olisi kannattanut kantalinnoitteita rakentaa. Linnoitustykistö on Saimaan ja Kivijärven erikoisuus ja sitä sopisi tuoda esiin enemmänkin. Oliko sen käyttöajatus jo vanhentunut, on jo toinen juttu.
Lähetä kommentti