Platon ja ruutiukon maanpuolustusoppi

Päivälleen seitsemän vuotta sitten perustin Salpalinjan salat –blogin ja kirjoitin ensimmäisen juttuni. Se löytyy tuolta oikealta blogiarkistosta, maaliskuulta 2010.

Suurin piirtein, ainakin kuukauden tarkkuudella 46 vuotta sitten minulle soitti Kotkan Rannikkopatteriston komentotoimiston päällikkö, kapteeni Pertti Huhtanen Kyminlinnasta. Palvelin va. kersanttina Kirkonmaassa. Hän sanoi, että nyt on sotilasurani kannalta tulossa seuraava vaihe, on aika hakeutua oppilaaksi Kanta-aliupseerikouluun Lappeenrantaan. Kohteliaan päättäväisesti sanoin, että en ole aikeissa jäädä puolustusvoimien palvelukseen, eroan huhtikuun lopussa 1971 seitsemän kuukauden va. palveluksen jälkeen! Olin silloin 19½ -vuotias! Asia tuli sillä selväksi.

Tämä seuraava juttu on tuon silloisen kapteenin, nyk. majuri evp, "ruutiukko" Pertti Huhtasen perusteellinen filosofinen tutkielma maanpuolustusopista, jonka käytännön opetus löytyy vasta pitkähkön jutun lopusta: "Neuvosto-Venäjän" logiikasta, ajatuksenjuoksusta. Lukekaa hyvät ihmiset kokonaan ja ajatuksella, vaikka johdanto tuntuisi pitkältä. Ehkä siinä samalla avautuu, miksi Mannerheim päätyi heti talvisodan jälkeen rakentamaan Suomen itärajalle Salpalinjan. Terho Ahonen

* * *
Tämän uhkia ja vaaratekijöitä koskevan ajattelumallin lähtökohtana on yksi kaikkien aikojen suurimmista ajattelijoista, Platon. Lähestymme asiaa erityisesti hänen luolavertauksensa kautta. Vertauksessa joukko vankeja on kahlehdittu jo lapsuudessaan luolaan. Vangit näkevät takaansa tulevan valon heijastamat varjonsa luolan vastapäisellä seinällä. Samoin he näkevät takanaan liikkuvien hahmojen varjot. Näin vankien todellisuuskäsitys perustuu heidän näkemiinsä varjoihin.

Kun yksi vanki vapautuu ja kääntyy, valo sokaisee hänet. Pian hän alkaa nähdä reaalimaailman hahmot. Seuraa suuri hämmästys ja kummastus. Efekti vahvistuu, kun vanki pääsee ulos luolasta auringonvaloon. Mikä on totta? Ei ainakaan varjomaailma! Nykykielen mukaan kupla.

Vapautunut vanki haluaisi vapauttaa muutkin vangit varjojen harhamaailmasta, mutta valon nähnyt ei enää näekään varjoja samoin kuin vankitoverinsa. Hän joutuu naurunalaiseksi. Vangit pitävät kuulemiaan juttuja harhaisina. He haluavat pitäytyä tutussa ja turvallisuudentuntuisessa varjomaailmassaan. Tässä voidaan nähdä yhtymäkohtia Platonin aurinkovertaukseen.

Voimme edetä Galileihin ja kaukoputken voimaan. Sitten uskoimme kaksisataa vuotta Newtonin oppeihin perimmäisinä totuuksina. Arjessa toki pärjäämme niillä edelleen. Päähän se omena putoaa, jos omenapuun alla istuu. Nykytieteen avaruuden hahmottamiseen Newtonin klassinen mekaniikka ei kuitenkaan riitä. Mikä sitten on varjoa, mikä todellisuutta?

Myöhempiä ajatusmalleja

Johtamisopeissa paljon käytetty JOHAR-matriisi jakaa tietämyksemme neljään osaan ja niiden yhdistelmiin seuraavasti: Me emme tiedä, muut eivät tiedä, me tiedämme, muut tietävät. Nimensä matriisi sai kehittäjiltään Joseph Luftilta ja Harrington Inghamilta. Malli on erittäin käyttökelpoinen monen takalukon avaajaksi. Taustaa tähänkin löytyy Platonilta, hänen janavertauksestaan. Platonin ideaoppi saattaa johdattaa meidät vielä pidemmälle.

JOHAR:issa kuitenkin piilee vaaransa. Voi syntyä käsitys, että nuo neljä yhtä suurta yhdistelmäruutua tarkoittaisivat myös tietämyksemme jakautuvan tasaisesti näihin kategorioihin. Malli ei erottele sitä, että tiedämme olevamme tietämättömiä joitakin asioista, mutta on asioita ja asiakokonaisuuksia, joiden olemassaolostakaan emme ole tietoisia, emme niitä edes aavista. Entä mitä yleensä voimme tietää ja ymmärtää.

Tätä on antiikin suurten jälkeen pohtinut mm Immanuel Kant. Ajattelen, siis olen olemassa, sanoi Cartesius. Hän siis päätyi toteamaan, että ajattelu on ainoa olemassaolon todiste. On harhaa vain tää elo ihmisen, kirjoitti Sam Sihvo Jääkärin morsiameensa.

Ehkä tässä todellisuudeksi kutsumassamme maailmankuvassa on monta kerrosta kuin Peer Gyntin sipulissa. Tämä Henrik Ibsenin näytelmähahmo vaeltaa ja etsii löytämättä. Lopulta hän päätyy maailman sipulimaiseen kerrostuneisuuteen. Solveigin laulu kertoo kuinka vaeltajan palatessa kotiseudulleen nuoruuden rakastettua ei enää ole olemassakaan, ei ainakaan samana kuin silloin nuoruudessa. Niin kuin historian hämärä, suuri filosofi Herakleitos sanoi, Panta rhei, kaikki virtaa. Et voi kahdesti astua samaan virtaan.

Ehkä ’todellisuus’ on jotain tavoittamatonta. Ehkä se on vain parhaan tietämyksemme ja ymmärryksemme mukainen maailma, olkoon se sitten reaalinen maailma tai varjomaailma. Siis omaa tekoamme, määrittelykysymys. Sama koskee käsitettä totuus. Pintailmiöinä nämä ovat löydettävissä, perimmäisissä kysymyksissä niitä voidaan yrittää lähestyä. Tätä pyrkimystä voitaisiin kutsua totuudellisuudeksi, totuuteen pyrkimiseksi.

Yksi liikkeenjohdon jättiläisistä Igor Ansoff lähestyi asiaa omalla tavallaan. Hän totesi, ettei tehdassalista löydy liikkeenjohdon todellisuutta. Se löytyy strategiselta tasolta. Joka tuijottaa toimintaa tehdassalissa, liikkuu liiketoiminnan toisarvoisissa kysymyksissä. Toki tehdassalikin pitää ottaa huomioon. Paraskaan strategia ei toimi ilman tehokasta toteutusta. Luovuus ja innovaatiot kentällä voivat olla hyvinkin merkittäviä, mutta se on enemmän muitten kuin strategiajohtajien homma.

Mutta kirveen tahkoaminen vie helposti kaiken huomion. Ei nähdä mitä ympärillä tapahtuu. Tehokas toteutus toisarvoiseen on tuhlausta ja vie harhaan. Suuntautuminen vahingolliseen johtaa miinussummapeliin, jopa sotaan. Johtajan on unohdettava loppututkintonsa, noustava ylemmäs. Kerrotaan, että Ansoff oli alkanut tutkia strategioita, koska ne hämmensivät häntä. Vuosikymmeniä myöhemmin hän sanoi olevansa edelleen hämmentynyt, mutta korkeammalla tasolla.

Sana atomi tulee kreikan kielen sanasta atomos, jakamaton. Atomi taitaakin olla aivan väärä nimi sille mitä nimitämme atomiksi. Sen sisältä on jo löydetty ydin, protonit, neutronit, elektronipilvi ja ties mitä. Suurin osa atomista on sitä paitsi tyhjää, mutta sillä on valtava liike-energia. Kun atomin ydintä pommitetaan neutronilla, syntyy ketjureaktio ja ydinräjähdys

Uusi tiede sanoo, että tuon jakamattoman atomien sisällä on siis hiukkasia ja niiden osia ovat alkeishiukkaset. Näillä kvarkeilla puolestaan ei olisi sisäistä rakennetta. Ne siis olisivat jakamattomia, atomoksia. Atomoksia olisivat myös elektroni-hiukkaset toisin kuin protonit ja neutronit, jotka siis koostuvat alkeishiukkasista. Todellisuus puolestaan olisi noiden alkeishiukkasten tanssia. 

Tästä meillä ei ole suoria havaintoja. Ei ollut suoria havaintoja myöskään Platonin ideoista. Eikä sitä ollut päivänvalon maailmasta varjomaailman vangeilla. Kyse olisi siis aivojen simulaatiosta, tiedostamisesta, itse luomastamme tietoisuudesta. Tällä aikojen saatossa syntyneellä luomuksella kuitenkin pärjäämme hyvin omassa arjessamme. Niin kuin pärjäämme Newtonin klassisella mekaniikallakin. 

Uusissa ajattelumalleissa omaksumamme maailmankuva eli tajunta olisi sisäsyntyistä. Tajunta ei perustuisi ulkoisiin ärsykkeisiin. Unitajunta eroaa valvetajunasta siten että unessa eletään nykyhetkessä. Ei ole tulevaa eikä mennyttä. Eläimillä niitä ei ilmeisesti ole edes valvetilassa. Olemme kuitenkin subjekti, objekti ja verbi jossain toimintaympäristössä, jossa on muitakin ihmisiä ja vuorovaikutusta näiden kanssa. Unessa torjumme pelkäämiämme uhkia. Luomme alitajuisesti selviytymiskeinoja tulevien vaikeuksien varalta.

Kehitys kehittyy. Onko yleensä mikään atomos, jakamaton? Nyt puhutaan rehellisesti, tiedon rajallisuus siis tunnustaen, haamuhiukkasista. Tiedetään mitä ei tiedetä. Haamuhiukkasia syntyy, kun kaksi protonia siellä jossain atomin syövereissä törmää tosiinsa. Niistä toinen muuttuu neutriinoksi. Niitä taas menee lävitsemme jälkiä jättämättä koko ajan tähtitieteellisiä määriä. Ja niitä tunnetaan nyt kolme eri sorttia. Haamuja kaikki. Vai Platonin varjoja? Tai kummitus, joka tekee käsittämättömiä temppuja tietokoneessa.

Mitä kaikkea vielä löytyykään, mikrosta ja makrosta ja niitten välistä. Ei kai historian jättiläinen Newton fotoneista tai bosoneista tai neutriinoistakaan mitään voinut tietää. Mitä tuleekaan Plankin viiden luonnonvakion, kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian jälkeen? Kaiken teoriako?

Ehkä tietoisuudessamme on vain murto-osa Platonin kuvaamasta todellisuudesta tai JOHAR:in tietää-osiosta. Näiden perusteella kuitenkin muodostamme maailmankuvamme. Mitä jos tietämyksemme pimeällä puolella onkin tuo sama 95 prosenttia todellisuudesta kuin nykytiedon mukaan avaruudessa on pimeää ainetta ja pimeää energiaa? Toimisimmeko siis vain viiden tietoprosentin perusteella?

Vai näkevätkö näkijät enemmän? Auttaako oivallus, intuitio. Mitä tuumiikaan kananpoika kuoriutuessaan? Heureka! Niin ei aina ole, kuin miltä näyttää, mutta niin me toimimme.

Tuo pimeä elementti vallitsee siis makrossa. Nyt myös mikrosta on löydetty pimeä sähkömagneettinen voima.

Painovoima on tunnettu vaikka kuinka kauan, mutta yksimielisyyttä sen vaikutuksista ei ole saatu. Viikingit käyttivät magneettia kompassien tapaan. Sata vuotta sitten avautui tiedemiehille ydinvoima. Tutkimus erotti siitä vielä vahvan ja heikon ydinvoiman. Nyt on löydetty uusi tuntematon voima, pimeä fotoni. Ollaan siirrytty varjomaailmasta viiden voiman todellisuuteen. Mutta mikä varjo väistyy seuraavaksi?

Ruutiukon puumerkki

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui uudenvuoden Suomi 100 puheessaan varjojen maailmasta. ’Jos on ymmärrystä ja osallisuutta kansassa, ihmiskunnassa tai luomakunnassa, varjo väistyy.’ Se on korkea-aatteellinen näkymä. Siirtyisimmekö päivänvaloon, perusteelliseen muutokseen koko kansakunnan, koko ihmiskunnan ja koko luomakunnankin mitassa? Platonin vangeilla ei tällaisia valmiuksia ollut. Onko sitä nykyisillä suurvalloilla? Onko sitä aggressioihin taipuvissa yksilöillä, yhteisöillä ja valtakeskittymillä?

Elämme mahdollisuuksien ja uhkien, suhteellisten vahvuuksien ja heikkouksien maailmassa. Mutta katselemmeko varjoja, pintailmiöitä? Tunne voi olla harhaa. Harhaa voi olla todellisuuskuvammekin, se mitä pidämme reaalimaailmana. 

Voimme luulla elävämme syvässä rauhantilassa minkään meitä uhkaamatta, ei sisältä eikä ulkoa, eivät sodat eivätkä sairaudet, eivät luonnonmullistukset eikä mikään muukaan. Mutta uhka ja vaara ovat jotain joka on olemassa ja on otettava huomioon. Virtahepo olohuoneessa vaikuttaa, vaikkei mitään tekisi. Myös passiivinen ja piilevä uhka tulisi havaita, tunnistaa ja todentaa. Olisiko Einsteinin lepoenergia tällaista piilevää, potentiaalista ’lepouhkaa’! Tai Max Plankin mustan kappaleen säteily?

Konkreettisen vaaratilanteen syntyminen tulisi ehkäistä tai välttää ja siltä tulisi suojautua. Se voi kuitenkin ilmaantua kuin ilmestyskirjan peto, kuin Talvisota 1939. Suurvallat ovat toistuvasti sekä näyttäneet että käyttäneet voimaa. Meidän suurvaltanaapurimme Venäjä saattaa yllättävillä erillisoperaatioilla muut tapahtuneen tosiasian eteen. Sitten syytetään länttä ja siirrytään jatkotoimiin jopa siten, että puolustusjärjestelmiin vastataan hyökkäysjärjestelmillä. Kokonaisuutta on vaikea hahmottaa todentamisesta puhumattakaan.

Venäjä on hyvä naapuri, jos sillä menee ”normalna”. Se on toiminnassaan arvaamaton, jos sillä menee oikein hyvin tai oikein huonosti. Voimapoliittisen mahtiaseman palauttaminen on suuri pohjavirtaus. Painotetaan ensi-iskun oikeutusta, ydinaseet mukaan luettuna. Georgia 2008 ja Krim 2014 ovat tässä ajattelussa sitä Ansoffin tehdassalia, joka ei ole suurten poliittisten ja strategisten päätösten todellisuutta.

Koemmeko tällä toimintatasolla seuraavaksi sarjan erillisiltä vaikuttavia operaatioita vaikkapa Suomenlahden suunnalla? Maayhteydet ovat arokansalle elinehto, mutta merenkin äärelle on saatava yhteys. Sitten on tilaa tanssiin merellä. Näin Pietari Suuri Pushkinin mukaan ajatteli vasta valtaamansa Suomenlahden perukassa, uutta pääkaupunkia, S. Peterburgia, perustaessaan.

Eihän se Pietari mitään alkeishiukkasista tiennyt, mutta tanssista hänellä varmasti oli oma vankka mielikuvansa. Slaavilainen kansantanssi ripaska eli pikkuryssä sai tiettävästi alkunsa muinoin jossain taigan ja tundran rajamailla. Jäätävässä pakkasessakin piti kyykkytarpeet tehdä ja ulvovien susien torjumiseksi oli pakko potkia, tehdä äkkiväistöjä välillä kyykyssä, välillä huimia piruetteja, hyppyjä ja loikkia tehden. 

Neuvostoliitto ei ollut valmis 1941. Nyt näyttää siltä, että Venäjä tähtää täysvalmiuteen vuoteen 2020 mennessä. Sun Tzun vuosituhantisia oppeja hämmästellään lännessä muka uutena venäläisenä hybridi-ilmiönä. USA:n big business on Pacific Rim. Brexit tekee Eurooppaan ison lommon. NATO natisee. EU kitisee. Pakolaisia vilisee. Kohta ehkä huikeita määriä. Tämä on kaikkien nähtävissä. Ehkä enemmän reaalisena kuin varjoina. 

Venäjän superhyperkyber-maskirovkatrollihybridille löytyy mielenkiintoinen vertailukohta ehkä hyvin yllättävältä suunnalta. Se on liikkeenjohdon strategiaoppi nimeltä Blue Sea. Tämän opin mukaan olemassa olevien organisaatioiden kilpailu olemassa olevilla keinoilla on äärimmillään veristä. Siksi se on Red Sea strategiaa.

Blue Sea siirtää toiminnot Red Sean ulkopuolelle. Kohta on kuitenkin löydettävä uusi Blue Sea, ennen kuin kilpailijoita tulee perässä ja tämä Blue Sea muuttuu Red Seaksi. Taustalla voi nähdä Edward de Bonon lateraalisen ajattelumallin. Out of the Box, kuten Plank siirtyi syvälle mikroon ja Einstein kauas makroon.

Tämä on luolavertausasetelman positiivinen kääntöpuoli. Se on tarkoituksellista ja aktiivista hakeutumista varjomaailmasta reaalimaailmaan, siis reaalisena pitämäämme maailmaan, maailmaan jolla on toimintamme kannalta eniten merkitystä. On oltava aina vähintään yksi kierros edellä niitä, jotka lopettavat tuijottamisen pintailmiöihin, siis strategian kannalta epäolennaiseen, Platonin varjoihin, Ansoffin tehdassaleihin, pintailmiöihin syvävirtausten sijaan pintailmiöihin syvävirtausten sijaan. Mannerheim luki Sun Tzun Sodankäynnin taitoa. Liekö Putin lukenut sen lisäksi de Bonoa ja kirjan Blue Ocean Strategy.

Venäjä julistaa omaa jakamattomuuttaan, atomosta. Kaikki verellä vallattu kuuluu Pyhään Äiti Venäjään. Menetykset ovat historian virheitä ja ne on korjattava. Pontimia haetaan historiasta, kaukaakin. Pyhään Venäjään ja Vladimir Suuren 988 kasteeseen viittasi 2015 Krimillä vieraillut ruhtinas Dmitri Romanov. Hän sääli Eurooppaa, joka ei ymmärrä että Venäjä on sitä aina auttanut. Ruhtinaan kuoltua tammikuussa 2017 sai vainaja Putinilta ylistävät kiitokset ’suurena patrioottina’ ja ’pitkän ja syvän osanoton’ ilmauksen.

Atomos ei siis ollut atomos, jakamaton. Atomivoimalat tuottavat valtavia sähkövoimia. Mutta atomi voi myös räjähtää, käsittämättömällä tuhovoimalla. Onko Pyhä Venäjä jakamaton? Troikka laukkaa, vaikka perälauta vuotaa. Minne olet menossa, nykymaailma? Vavahtaako koko mannerjalusta!

Yhteiskuvasta näkee, että ruutiukko on selvästi filosofia nuorempi. Platon syntyi 2444 vuotta sitten!

  

PERTTI HUHTANEN
Kehittämiskonsultti
Kotka
+358 40 581 0000

Linnoiteretkellä Etelä-Saimaan saarissa

Salpalinjan Oppaat ry:n 11.3.2017 järjestämä retki jäsenilleen Etelä-Saimaan kahdelle saarelle, Ruohosaareen ja Naurissaareen oli avartava, sanan varsinaisessa merkityksessä. Salpalinjan korsut mantereella ovat metsittyneet ampuma-alojaan myöten ja niistä ei helpolla synny kuvaa, miten niissä olisi taisteltu. Järvialueella tilanne on erilainen. Ja siitä edellä mainittu kohde antoi erittäin selkeän esimerkin.

Ensin on otettava esiin Lappeenrannan näkövinkkelistä raskas fakta. Jos Salpalinjaa vastaan olisi hyökätty ja jos vihollista ei olisi saatu pysäytettyä viivytysasemissa kaupungin itä- ja eteläpuolella, olisi taistelu pääasemassa merkinnyt kaupungin tuhoutumista. Salpalinjan pääasemahan on rakennettu Lappeenrannan kaupungin länsi- ja pohjoispuolelle puolustuksellisesti edullisiin asemiin ja maastonkohtiin, paljolti Saimaan saariin.

Kaupunkialueen kautta hyökkäämään joutunut vihollinen olisi saanut vastaansa puolustajan kaiken tykistön tulen. Siinä tulimeressä, mukaan lukien palamaan syttyneet rakennukset, ei hyökkäysmotivaatio varmasti olisi ollut henkeä nostattava, ei edes ”takavarmistuksessa” olleille politrukeillekaan!

Skinnarilan Kotaniemen ja Voisalmen välisen Sunisenselän sulkevat luonnollisella tavalla Ruohossaari ja Naurissaari. Niiden edessä vihollisen tulosuuntaan on paikoin kahden kilometrin jopa ylikin syvyinen avoin vesialue, siis esteetön tähystys ja ampuma-ala. Ja se on otettu huomioon linnoittamisessa; niin Kotaniemessä kuin molemmissa saarissa on kantalinnoitetut tykistön tulenjohtoasemat.

Voin vain kuvitella ao. paikoissa taistelutilanteessa tykistön tulenjohtajien toimintamahdollisuuksia, jotka ovat puitteiltaan lähes rannikkotykistön kaltaisia, oli sitten Saimaa sula tai jäässä. Mieleen tulee jopa Virolahden ja Kotkan rannikkostykistön murhaava tuli Neuvostoliiton harhautushyökkäyksen torjunnassa Suomenlahdella talvisodan lopussa maaliskuun alussa 1940.

Kotaniemessä kenttätykkiasema (monttu kaivettu/ louhittu) ja Ruohosaaren kantalinnoitettu tykkiasema olisivat sivusta- ja ristitulellaan vesittäneet vihollisen raskaan kaluston  taistelumotivaatiota Ruohosaaren rannan tuntumassa.

Samaa olisi tehnyt Ruohosaaren itäisin tykkiasema (jos olisi saatu panssariluukkukehikko ajoissa paikalle) ja Naurissaaren läntinen pst-tykki kaksoisasekorsusta. Ja taas Naurissaaren itäinen pst-tykkikorsu olisi pitänyt huolen saaren ja Tyysternimen kärjen sekä saaren ja Voisalmen välisistä  salmista ampumasektoriin edenneelle viholliselle. Voisalmen puolelta olisi suorasuuntaustulta saatu avuksi kenttälinnoitteista.

Jalkaväen osalta konekiväärit olisivat esteettömällä sivusta- ja ristitulellaan pitäneet sangen uskottavasti niiden ampumasektoriin saakka selvinneet viholliset vaarattomina koko puhutulla vesialueella.

Minusta juuri tällä retkikohteella kaikkein yksinkertaisimmillaan tulee Salpalinjan taistelutaktiikka pääasemassa esiin. Se on vahva tykistön käyttö vihollisen hyökkäysryhmityksestä lähtien ja sen jälkeen kanta- ja kenttälinnoitteista sivustatuli tekee hyökkääjien loppuosasta selvää. Aivan sama pätee myös maa-alueilla. Siellä vaan maastonmuodot ja metsäpeitteisys hämärtävät kuvaa kokonaisuudesta.

Puna-armeijan taistelutaktiikka talvisodassa suosi laajoja aukeita ja panssarikelpoisia hyökkäysuria; ahtaista kapeikoista valtavat hyökkäysmassat eivät olisi kertakaikkiaan mahtuneet kulkemaan, niin että voimasta olisi ollut hyötyä. Ainakin Sunisenselällä voisin kuvitella, että Stalinin sotajohtajatkaan eivät olisi olleet niin hulluja, että olisivat lähettäneet joukkojaan lähes varmaan surman suuhun? Toisin sanoen Saimaan saarten selkeä puolustustaktiikka olisi ohjannut hyökkäyksen vähemmän vaarallisille urille tai johtanut siihen, mihin Salpalinja kokonaisuudessaan päätyi; sitä vastaan ei hyökätty!

Ja lopuksi vielä yksi ihmetyksen aihe viikon takaisesta retkestä. Kun Salpalinja on huikea voiman- ja rakentamisen työnäyttö jo maayhteyksienkin varassa, niin se on sitä vieläkin enemmän saarissa. Nimittäin siellä ei ole tingitty mistään siksi, että materiaalin, koneiden ja linnoittajien kuljetus saariin vaati tuon ajan kalustolla varsinkin sulanveden ja kelirikon aikana melkoisia ponnistuksia!

Mutta hyvät ihmiset, älkää menkö heikoille jäille!
Tässä muuten elävää kuva by storyTV Oy: https://youtu.be/g69i46DtUSw

Naurissaaren itäisemmän kaksoisasekorsun kk-ampuma-aukon näkymä Voisalmeen. Vastarannalta olisi tullut ristitulta Naurissaaren suuntaan. Klikkaa kuvaa isommaksi.

TERHO AHONEN

Vetovoimaa avuksi Salpalinjan vetovoimalle

Salpalinjan tunnettavuuden pikkuhiljaa lisäännyttyä voisi kuvitella myös sen matkailullisen vetovoiman kasvaneen. Näin ei välttämättä ole ainakaan vielä käynyt. Salpalinjaa on esitelty yleisölle esimerkiksi Virolahdella vuodesta 1980 ja Miehikkälässä 1987 lähtien omissa teemamuseoissaan. Silti kävijämäärät eivät alkuvuosien tasosta ole juurikaan muuttuneet.

Tietysti ensimmäisten esittelyvuosien suurryhmä, sotiemme veteraanit, on linnoituksen nähnyt. Veteraanien jättämä kävijöiden aukko on korvautunut uudella sukupolvella. Sikäli on saatu uutta asiakaskuntaa, mutta mitään oleellista nytkähdystä ylöspäin kävijämäärissä ei ole tapahtunut.

Kaakonkulmalla on vannottu elinkeinona Salpalinjan nimeen siis kohta 40 vuotta ja yhä niin tehdään, onneksi! Onneksi siksi, että työ on pahasti kesken!

Miehikkälä on parhaillaan hakemassa palkkalistoilleen markkinointi- ja myyntitykkiä kunnan matkailupalveluiden myymiseksi. Ihan kuin kaikki aloitettaisiin alusta! Nimittäin hyvä kysymys on, mitä aletaan myymään? Onko Miehikkälässä tai Virolahdella valmiita vetovoimaisia Salpalinjaan liittyviä matkailupaketteja, sellaisia joilla on kävijämäärien kautta myös yhteiskuntataloudellista merkitystä? Kysyn siksi, kun en osaa itse vastata, mitä ne tuotteet ovat.

Onkohan niin, että Salpalinjan vetovoima ei ole riittänyt perusmuseoita kummempaan kaupalliseen toimintaan. Ja se ei ole paljon. Jos museoon myydään vaikkapa 5000 kappaletta kahdeksan euron pääsylippua vuodessa, on brutto 40 000 euroa. Montakohan ympärivuotista täyspalkkaista ihmistä sillä palkataan?

Kyllä juttu on niin, että ollakseen elinkeinollisesti merkittävä, Salpalinjan tulee moninkertaistaa kävijämääränsä ja vähintään kymmenkertaistaa ”pääsylipun” hintansa. Se tarkoittaa, että museolipun lisäksi pitää olla muuta myytävää: ruokaa, juomaa, majoitusta, muistoesineitä, mutta myös toimivaa ohjelmaa ainakin päiväksi, mielummin kahdeksi ja ennen kaikkea myös katetta.

Jonkin verran Salpalinjassa sisällä olleena ja pienessä mitassa Salpalinja-ohjelmaa järjestäneenä tiedän, että ainekset kannattavalle toiminnalle ovat olemassa ja että siitä maksaneet ovat myös hyvin tyytyväisiä saamalleen vastineelle. Nykyisellä vetovoimalla näitä hyvin maksavia ryhmiä saadaan tänne periferiaan valitettavan harvoin. Osaavasta opastuksesta ei ole puutetta. Siitä esimerkiksi Salpavaellus-tapahtuma on pitänyt hyvin huolen.

Se mitä tässä yritän sanoa, niin pahalta kuin se minusta tuntuukin, Salpalinjan vetovoima ei yksin riitä matkailuelinkeinon pyörittämiseen Kaakonkulmalla, Haminan itäpuolella! Tarvitaan seudullista lisävetovoimaa. Tiedän, Etelä-Kymenlaakson kehittämisyhtiö Cursorin matkailuihmiset ovat tätä yrittäneet tehdä ja jopa puhuneetkin kauniisti Salpalinjan puolesta. Konkreettista matkailutarjontaa Haminan itäpuolelle ei kuitenkaan merkittävässä mitassa ole saatu aikaan. Arktika on sentään jotain, mutta sekin on ajallisesti hyvin rajattu.

Pitäisiköhän ottaa lusikka kauniiseen käteen ja saada matkailijat tulemaan ensiksi vaikka Haminaan saakka. Mutta onko Haminallakaan siihen vetovoimaa? No Tattoo-viikolla joka toinen vuosi on, muulloin ei juurikaan. Jos väen saisi tulemaan Haminaan, niin siitä ei olisi enää mahdoton tehtävä saada heitä kammettua myös muutama kymmenen kilometriä idemmäs, aina Vaalimaan kauppakyliin saakka (sitten kun joskus pystyssä ovat).

Salpalinja voisi hyvinkin olla merkittävä lisäarvo saada ihmisiä Haminaan! Eli Haminan nykyinen vetovoima plus tarvittava kaupungin lisävetovoima (mitähän se olisi) plus Salpalinjan vetovoima voisivat yhdessä olla vetovoimien summa, jolla väki ja eurot liikahtaisivat kaakonkulmalle!

Siis Haminan vetovoiman vahvistaminen ja matkailupakettien rakentaminen vaikkapa Kyminlinnasta Haminan valleille ja kaupungin maanpuolustushistoriaan ja siitä edelleen Salpalinjalle voisi olla mahdollista. Ja se voisi onnistua saman linnoitusteeman sisällä. Vain mielikuvitus on rajana tehdä reissusta herkullinen, ohjelmaltaan monipuolinen, antoisa ja ikimuistoinen. Kaikki saisivat osansa ja Salpalinjan kävijämäärät monikymmenkertaistuisivat ja kauppa kävisi!

Mutta kuka tähän nyt uskoisi? Ei kukaan, eikä kohta tarvitsekaan. Luumäki ja Lappeenranta ottavat vihjeestä vaarin, käyttävät jo tämän vuoden aikana huikeasti lisääntyvän Salpalinja-tietouden (esim. uusi kirja ja dokumenttielokuva) hyväkseen ja porskuttavat kohta kohti yhä auvoisempaa tulevaisuutta esitellessään Salpalinjaa matkailijoilleen. Lappeenrannassa on siihen majoitustilaakin. Samaan aikaan E18-moottoritie vie ihmiset pysähtymättä ohi Haminan, Virolahden ja Miehikkälän!

TERHO AHONEN
Miehikkälä

Salpavaellus uusiutumiskierrokselle

Salpavaellus on järjestetty 23 kertaa keskuspaikkanaan Miehikkälän Salpalinja-museo. Se on toiminut hyvin, varsinkin kun 2013 vaellustapahtuman esityksestä museoalueen pysäköintialuetta oli saatu ratkaisevasti laajennettua. Myös yleisöpenkkejä saatiin samaan syssyyn merkittävästi lisää.

Nämä ”investoinnit” olivatkin tarpeen, koska vaelluksen suosio alkoi juuri tuolloin nousta nykyvuosien korkealle tasolle. Olen ilokseni huomannut, että Salpavaelluksen museomäki-infran kehittämisaloitteelle on ollut käyttöä monissa muissakin museotapahtumissa kuin pelkästään Salpavaelluksella.

Mutta ei mitään niin hyvää, etteikö jotain uutta aina edelleen kaivattaisi. Ongelmaksi alkoi pikkuhiljaa jo 2000-luvulla tulla luovuus etsiä uutta nähtävää vaellusreiteille. Reittien päättyminen oli sidottu päätösjuhlaan, joka siis aina on tähän saakka ollut Salpalinja-museolla. Ongelmaa ei olisi, jos vaelluksella olisi aina uusi osallistujajoukko. Mutta kun kymmenet innostuneet vaeltajat tulevat vuosi toisensa jälkeen hakemaan yhä uutta, jotain on heillekin tarjottava moneen kertaan tallattujen polkujen tilalle.

Vaihtelu virkistää -ajatus tuli esiin jo vuoden 2016 vaellusta suunniteltaessa. Mutta vihdoin viime syksynä Salpavaellus-organisaatio päätti laittaa Salpavaelluksen aloitus- ja päättymispaikan kiertoon. Se pakottaisi rakentamaan reitit pääosin aiemmin vähemmälle jääneisiin Salpalinjan osiin. Ja totta kai maiseman vaihdos vaelluksen päättävässä maanpuolustusjuhlassa on virkistävää sekin.

Tarkoitus oli aloittaa vaelluksen keskuspaikan kierto nimenomaan vuonna 2017. Tähän sopivaksi paikaksi Suomi 100 –juhlavuonna ajateltiin itseoikeutetusti Luumäen Kotkaniemeä, Suomen itsenäisyystaistelijan Ukko-Pekka Svinhufvudin kotitaloa. Mutta viime loppukesästä kävikin ilmi, että Kotkaniemen perusteellinen remontti ajoittuu juuri pahimmillaan kesään 2017. Näin ollen sitä ei voida käyttää Salpavaelluksen keskuksena eikä siten maanpuolustusjuhlan pitopaikkana.

Tämän jälkeen vaellusjärjestäjien oli helppo ottaa käyttöön suunnitelma B. Monella tapaa historiallinen Harju Virolahden Ravijoella oli helppo ratkaisu. Salpalinjan rakentaminen alkoi sieltä. Kotkaniemeen Salpavaeltajat tulevat sitten 2018, kun paikat ovat kunnossa.

Nykyisen Harjun Oppimiskeskuksen lahjoitusmaa-ajalta juontava Harjun hovin historia antaa keskikesään mitä komeimmat puitteet Suomen juhlavuoden Salpavaelluksen tapahtumapaikaksi. Harjussa infra tapahtumalle pysäköintialueineen, muonitushuollon järjestämisineen ja vaelluksen päättävän juhlan kuivaksi pitopaikaksi, ulkona tai sisällä, satoi tai paistoi, on valmiina.

Reittien suunnitteluun alkoi puhaltaa uusi tuuli. Kahden yön yli kestävä Itsenäisyyden ituja –reitti aloittaa Salpalinjaan perehtymisen Kivijärven rannasta "Suomen itsenäisyyden julistuksella". Reitti eri vaiheiden ja kuljetustapojen myötä päätyy toiseksi yöksi Suomenlahden rantaan, Oppimiskeskuksen Rantaharjuun. Ja sieltä sitten päätöspäivänä Harjuun mp-juhlaan.

Vuorokauden mittainen Erämaasta Harjuun –reitti puolestaan ottaa uudeksi ulottuvuudeksi Harjun lähellä olevan Valkjärven vanhan parakkivaruskunnan ja sen vieressä olevaan Salpalinjaan liittyvään Puntin työmaakylän. Myös Salpalinjan puolustustaktiikka tulee reitillä aiempaa painotetummin esille.

Ja kolmannen Ensi askeleet -reitin osalta Harju ja Ravijoki tarjoaa vaeltajille todella napakan tietoiskun Salpalinjan moniulotteisuudesta lyhyellä matkalla ja vain noin kolmen tunnin ajassa. Se toteutetaan päätöspäivä sunnuntain aamupäivällä. Reitin runkona ja pohjana on RUK:n reserviupseerioppilaille käytössä oleva reitti. Sen on muuten tähän mennessä kolunnut 6924 upseerioppilasta Salpavaellus-oppaiden opastuksella; ei ole epäilystäkään, etteivätkö Salpavaelluksen osanottajatkin siihen myös ihastuisi.

Eli Salpavaelluksen irtautuminen hetkeksi napanuorastaan Miehikkälästä tekee aivan varmasti hyvää koko tapahtuman uudistumiselle. Vuoden 2018 jälkeen voi olla (mitään päätöksiä ei ole), että vaellus järjestetään kenties vielä Lappeenrannan suunnalla, mutta viimeistään 2020 on täysi mahdollisuus palata taas Miehikkälään. Siihen mennessä vaeltajien joukko on mahdollisesti taasen uudistunut sen verran, että yli 20 vuotta kolutut Miehikkälän maisemat ovat taas kuin niitä ei olisi koskaan nähty!

Tässä linkki Salpavaelluksen tiedottajan Emilia Ristolan tiedotteeseen vuoden 2017 vaelluksen sisällöstä: Salpavaellus 2017 tiedote

TERHO AHONEN

Nykyisin Salpavaelluksen ylijohdon reserviä