Käsiporalla reikää kiveen 10-20 cm tunnissa ja enemmänkin?

Salpalinjan rakentamisessa käsiporausta käytettiin enimmäkseen estekivien kiilareikien tekemiseen. Paineilmaporakoneilla näkee näitä reikiä myös tehdyn, mutta todennäköisesti käsiporin selvästi enemmän. Tämä yksinkertaisesti siitä syystä, että poraustarvetta on Salpalinjassa ollut enemmän, mihin konekapasiteetti on riittänyt. Käsiporaus on linnoitustyövaiheista parhaiten soveltunut juuri estekivien lohkomisessa kiilareikien tekoon.

Salpalinja-kirjallisuudesta ei ole ainakaan minun silmiini osunut tietoja käsiporauksesta, ei sen paremmin menetelmästä kuin tehostakaan. Itselläni jonkinlainen käsitys kiviporauksesta on, kun pappavainaa joskus lapsuudessani kilkutti reikiä peltokiviin ja minä olin ainakin katsomassa hidasta touhua, ellen jopa ollut poranpitäjänäkin.

Salpalinja-opas Hannu Lavonen on onnistunut hankkimaan E. Hanellin kirjoittaman ja vuonna 1923 julkaistun Hävitystyöt-kirjan. Se on Puolustusministeriön taisteluvälineosaston julkaisu. Hannu lähetti minulle otteen kirjasta koskien kallion louhimista. Käsiporauksen osalta voi melkoisella varmuudella sanoa, että ohjeet ovat olleet toimivia myös Salpalinjan rakentamisen aikana.

Lainaan suoraan kirjan tekstiä. Otsikon Kallion louhiminen alla lukee tarkalleen näin:

”Tämän laatuisissa töissä on pääasia saada kalliosta irti kappaleita, jotka sitten miesvoimalla voidaan siirtää pois paikalta. Tähän tarkoitukseen käytetään parhaiten porareikiin sijoitettuja pieniä panoksia. Meillä eniten käytetyt kiviporat ovat läpimitaltaan 18 – 35 mm. Porareijän suuruutta määrättäessä on otettava huomioon panoksen suuruus.

Porareijän valmistamiseen tarvitaan kaksi miestä. Toinen lyö moukarilla poraan ja toinen johtaa (”syöttää”) poraa nostaen sitä hiukan joka iskun jälkeen ja samalla kiertäen sitä noin 1/6 – 1/8 kierrosta. Työ aletaan kevyellä moukarilla ja lyhyellä poralla. Kun on päästy syvemmälle, käytetään yhä pitempiä poria ja raskaampaa moukaria. Poran kulumisen estämiseksi kaadetaan porareikään vettä. Jottei poraa pitelevän miehen silmille räiskyisi vettä, on poranreijän suulle poran ympärille käärittävä riepuja tai kuusen havuista tehty rengas.

Porareikään muodostunut kivijauhe on aika ajoin poistettava ja tehdään tämä mukavimmin viistoon leikatun kaasuputken avulla. Myöskin voidaan jauhe poistaa veden ja puukepin avulla siten, että porareikään kaadetaan vettä, jonka jälkeen siihen pistetään keppi, joka nopealla liikkeellä vedetään ulos, jolloin vesi ja siihen sekoittunut kivijauho poistuvat reijästä.

Kuluneet porat ovat teroitettavat ja uudelleen karaistavat. Siksi täytyy suurempia poraustöitä suoritettaessa olla käytettävänä kenttäahjo tarpeellisine välineineen.

Kovaan kallioon poraa kaksi miestä 1 tunnissa 30 mm reijän noin 10 cm syvyydelle, pehmeässä kivessä noin 20 cm syvyydelle. Suurin porareijän syvyys kenttäoloissa on noin 75 cm.”

Tuo viimeinen lainattu kappale kertoo paljon. Eli estekivien yhden keskimäärin 10 sentin syvyisen kiilaporauksen tekoon kovaan kiveen on kahdelta mieheltä mennyt tunti aikaa. Riippuen reikien tiheydestä, läpimitasta ja syvyydestä  sekä kiven korkeudesta kiilaporauksia on estekiveä kohti ehkä 5-8, jopa kymmenenkin kappaletta. Yhden estekiven irrottamiseen tarvittavien kiilareikien poraamiseen meni siis karkeasti sanoen kaksi miestyöpäivää! Oma arvioni on, että porausnopeus ei välttämättä paljon muutu sen mukaan, onko poran paksuus 18 mm tai 30 mm. (Asiantuntijat korjatkaa, jos olen väärässä.)

Salpalinjassa kalliosta louhittuja ja paloiteltuja estekiviä on 350 000 – 400 000 kappaletta!

Huh huh!

JK: Facebookin Salpavaeltajat ryhmässä www.facebook.com/groups/127742510603002/
Harri Ukkonen toi ansiokkaasti esiin hieman kehittyneempää käsiporaustietoutta vuodelta 1939. Jos olet kirjautunut facebookin, käy lukemassa sieltä. Suurin ero on poraustuotoksessa. Vuoden 1939 kirjassa yksi mies tekisi 25 millin reikää graniittiin 40 cm tunnissa. Se on nelinkertainen määrä vuoden 1923 tehoon! Suuntaa nämä oopukset joka tapauksessa antavat; kivipora ei painu kiveen kuin kuuma naskali voihin!

JK. Laitetaanpa vielä yksi taulukko käsiporauksen tehosta, teksti on kirjasta:

Maatalouden räjäytystyöt

Harno - Pakkanen

Pellervo-Seura

v 1946 Yhteispaino Osakeyhtiö Helsinki

JK Vielä tuli uusi tieto tänään 9.1.2017. Hannu Lavonen jututti 1940-luvun lopulla maantietöissä ollutta kivimiestä Miehikkälässä. Häneltä Hannu sai ratkaisun, miten käsiporauksessa käytetty vesi pysyi talvella sulana. Vastaus oli yksinkertainen: "Haettiin kaupasta suolaa". Se liukeni veteen pakkasella ja vesi säilyi juoksevana. Kahden miehen poraussaavutus noin 20 millin reiänteossa oli tuolloin noin neljä metriä, kaksi metriä mieheen päivässä! Se on linjassa edellä olevan taulukon kanssa.

TERHO AHONEN

Tässä muutama kuva kiilaporauksista, jokaisen estekiven yhdestä kulmasta nämä löytyvät, reikien väli, syvyys ja läpimitta vaihtelevat. Kuva myös kivikiiloista valmiina tiukattaviksi. Klikkaa kuvia isommaksi.

  
  

Tuhannen kilon lentopommi!

Salpalinjan teräsbetonikorsujen 2,1 metriä paksu katto oli laskettu kestävän 500 – 1000 kilon lentopommin täysosuman. Viime sotien aikana, varsinkin välirauhan aikana 1940-41, tuo haarukka edusti järeintä pommikokoa, mitä noihin aikoihin käytännössä pystyttiin maalin yläpuolelle kuljettamaan. Linnoituksen teräsbetonikorsut tehtiin siten pomminvarmoiksi!

Nyt jo viisaammat (lue: asioita minua paljon paljon paremmin tuntevat) lukijat kiirehtivät toteamaan, että olihan suurvalloilla isompiakin pommeja. Varmasti olikin jossain vaiheessa sotaa, mutta vähintään yhtä harvinaisia olivat niitä kuljettamaan pystyneet lentokoneet. Niiden käyttö olisi vaatinut todella merkittävää kohdetta ja sen tuhoamisen myötä saatua ylivoimaista etua.

Ajatellaanpa tuon ajan lentopommitusten osumatarkkuutta. Nykyisen kaltaisia maaliinhakeutuvia täsmä- tai risteilyohjuksia ei ollut. Teräsbetonikorsun osuma-alue on teoriassa karkeasti 10 x 10 metriä! Teoriassa siksi, että näkyvissä /”tähdättävissä” korsun kattorakennetta ei ole kuin tähystyskuvun verran. Sisäänkäynnit ja asekorsuissa siipimuuri ja ampuma-aukon otsa ovat ainoat näkyvät osat ja naamioinnista riippuen eivät nekään kaikki.

Korsun tuhoaminen olisi edellyttänyt useita täysosumia. Tuhannen kilon pommi on hutina tietysti tuhoisa putoamispaikassaan, mutta jo kenties muutaman metrin heitto säästää miehet ja aseet korsussa. Ja ilmapommituksen aikana puolustavat joukot olisivat aivan varmasti olleet korsujen suojassa. Eivätkä hyökkääjänkään jalkaväkijoukot olisi voineet missään tapauksessa olla rynnäkköetäisyydellä.

On hyvin epätodennäköistä, että yksittäinen yli tuhannen kilon ilmapommi olisi osunut korsun kokoiseen napakymppiin. Ja taas useamman pommiryppään kohdentaminen samaan maaliin olisi voinut olla jo ilmakuljetussyistä vaikeaa. Ja tuskin puolustajan ilmavoimat olisivat ihan rauhassa antaneet vihollisen etsiä pommien pudotuskohtaa.

Tietysti supervallan ei olisi aikanaan tarvinnut laskea käyttämiensä aseiden hintaa. Strategisissa kohteissa aseen tai latauksen hinta ei varmaan koskaan ollut liian suuri. Strategisen ilmapommituksen kohteena tuli olla maali tai pikemminkin laaja maalialue, joka johtaisi vihollisen puolustukyvyn tuhoamiseen tai puolustavan aselajin murtumiseen, siis merkittävään voittoon.

Salpalinjassa yhden yksittäisen korsun tuhoaminen strategisin pommituksin olisi ollut hyttysen ampumista tykillä. Täysin järjetöntä.

Tietysti voidaan ajatella, niin kuin A F Airokin talvella 1940 ollessaan vastaan Salpalinjan rakentamista, että mikä tahansa linnoitus on tuhottavissa, jos siihen on käyttää tarpeeksi materiaalia ja aikaa.

Salpalinjan murtamiseksi strategiset ilmapommitukset, jos niitä olisi ylipäätään käytetty, olisivat varmasti kohdistuneet hyökkääjän maavoimien kannalta edullisimpiin painopistesuuntiin. Kuinka leveän aukon puna-armeija olisi tarvinnut maavoimilleen Salpalinjaan, että siitä olisi pystytty tekemään riittävän laaja, syvä ja nopea murtautuminen linnoituksen selustaan ja että sillä olisi ollut puolustajan voimiin tuhoava vaikutus? Kysyä kenties osaan, mutta en osaa vastata.

Varmaa on, että Salpalinjan murtamiseksi ei yhden eikä kahdenkaan viereisen korsun tuhoaminen olisi riittänyt.

No, mietitään vielä vähän mahdollista tilannetta kesällä 1944 ja että Suomen armeija olisi joutunut vetäytymään Salpalinjaan. Jollakin joukoillahan se olisi ollut pakko miehittää, sitä millä, on tässä blogissa pohdittu moneen kertaan. Jos olivat puolustajan joukot kuluneet ja väsyneet, olivat sitä myös hyökkääjän joukot. Uskallan ihan talonpoikaisjärjellä väittää, että Stalin ei olisi millään pystynyt murtamaan Salpalinjaa järjestämättä hyökkäystään uudelleen ja hankkiakseen sille tarvittavat täydennykset. Se olisi kestänyt viikkoja ellei kuukausia.

Tähän lopuksi vielä kaksi puhdasta tosiasiaa, jotka historiasta tiedämme. Suomen armeija oli  loppukesästä 1944 vahvempi kuin koskaan ennen, kiitos Saksan aseavun. Ja toiseksi, Stalin päätti jo heinäkuun puolivälissä 1944 suunnata suuren osan Suomen rintaman joukoistaan kohti Berliiniä!

Näin muodoin on sillä ollut varmasti merkitystä, että Salpalinjan teräsbetonikorsut oli rakennettu kestämään jopa tuhannen kilon lentopommin täysosuman!

JK. Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä tuotiin esiin jatkosodan aikaisten NL:n syöksypommittajien kyky 1000 - 2000 kilon pommien toimittamiseen Salpalinjan teräsbetonikorsumaaleihin. Lukekaa kommenttiketju: https://www.facebook.com/groups/127742510603002/?ref=bookmarks

TERHO AHONEN

Salpavaellus, patikkaretki historiaan

Tämä juttu on julkaistu Rajamme vartijat lehden numerossa 6/1989. Se on tehty ensimmäisestä kunnallisesta Salpavaelluksesta Miehikkälässä, josta nykyinen ja vuonna 1994 aloitettu reserviläisvetoinen Salpavaellus on kehitetty.

Tässä jutussa käsiteltyyn pioneerivaellukseen, siis uuraauurtavaan ensimmäiseen, oli kutsuttu lähinnä lehdistön edustajia. Minä kirjoitin jutun tuoreeltaan omaan lehteeni Etelä-Saimaaseen. Myös Rajamme Vartijat kiinnostui aiheesta ja pyysi jutun, jonka tässä 27 vuoden jälkeen ilman kuvia uudelleen julkaisen.

Retki puheena olevalla Salpalinja-reitillä oli minulle ensimmäinen, siis täysin uutta. Siitä juontunee ainakin yksi virhe. Kun puhun matkan olleen kymmenen kilometriä, oli se tosiasiassa vain reilut viisi kilometriä! Muuten olen vieläkin tyytyväinen juttuun, vaikka nyt muutamaa kohtaa hienosäätäisinkin. Teksti on sellaisenaan sen hetkistä ajankuvaa. Olen jo tuolloin käyttänyt Salpalinjasta monia ilmaisuja, joita viljelen edelleen!

Muhikon korpi Miehikkälän takametsissä kätkee poveensa pätkän Salpalinjaa, palan sodanjälkeiselle ikäpolvelle tuntematonta puolustusasemaa. Luonto on liki puolen vuosisadan aikana maastouttanut Salpa-aseman mystiseksi, salaperäiseksi sotiemme arveksi, joka ei puhu eikä pukahda. Satunnainen käynti yksittäisellä teräsbetonikorsulla ei kerro linnoituksen kokonaisuutta, sen tarkoitusta.

Miehikkälän kunta on oivaltanut puutteen. Kaksi vuotta sitten avattu Korsumuseo on nähtävyys ja tietopankki jo sinänsä. Nyt sen jatkeeksi on kehitetty linnoituksen erikoisuuksia ja kokonaisuutta avartava Salpavaellus Muhikon korpeen. Se on vuorokauden yhdistetty patikka- ja melontaretki sotahistorian havinaan ja sitä ympäröivään luontoon.

- Salpavaellus on nykyajan kiireiselle ihmiselle rakennettu rentouttava liikunta-, erätaito- ja historiapaketti. Se on tarkoitettu niille omatoimisille luonnonystäville, joita Salpalinja ja sen historia kiinnostavat. Vaelluksen hehku on kokemusperäisissä elämyksissä. Römpsäkahvia, kipinävuoroa tai korsuyötä on mahdoton ostaa kaupasta valmiina, vaelluksen puuhamies ja opas, rajamajuri evp Arto Lavento sanoo.

Kokonaiskuva hahmottuu

Matkailutuotteena Salpavaellus on ainoa lajissaan. Reitti alkaa Miehikkälän kirkonkylän lähistöllä sijaitsevan Korsumuseon esittelyllä. Patikoinnin alkukilometreillä tutustutaan useaan erityyppiseen korsuun ja pariin puolustuskeskukseen. Linnoituksen käyttötaktiikka hahmottuu.

Avotulella keitetyt pakkikahvit ammusvarastoluolan suulla auttavat sulattamaan linnoituksen eteen tehtyä valtavaa työmäärää.

Salpa-asema, itärajan lukko on yhä Suomen suurin rakennushanke. Enimmillään rakentajina oli 35 000 miestä ja lisäksi huoltotehtävissä 2 000 naista. Rakentaminen alkoi kohta talvisodan jälkeen jatkuen välirauhan ja käynnistyen uudelleen kesällä 1944. Rauha lopetti työt. Salpalinjalla ei taisteltu.

Noin kymmenen kilometrin taivalluksen jälkeen vastaan tulee Vaalimaanjoki ja sen rannalle siirretty vanha hirsiaitta. Kämppäemännän rokkapata tuoksuu kutsuvasti. Mehevät löylyt aittasaunassa ja pulahdus jokeen majavien kaatamien suurten haapojen keskelle virkistää kehoa ja luonnon hiljaisuus mieltä.

Nuotioletut siivittävät ajankulua ja antavat pontta vielä puolen kilometrin taipaleeseen. Majoitusvaihtoehtoina ovat sotilasteltta tai Hanell´n korsu. Korsu voittaa. Se on saanut nimensä linnoitustyömaan johtajan, kenraaliluutnantti E.F. Hanell´n tarkastuskäynnistä.

Tarkoitus oivaltuu

Vielä toukokuussa monimetriset betoni- ja kiviseinät huokuvat kosteaa talvikylmyyttä. Sitä pehmentää hehkuva kamina. Makuulaverit kahdessa kerroksessa korsukaivon kupeessa, öljylyhtyjen hämyssä ovat sota-aikaa kokemattomalle ihmiselle eksotiikkaa.

Unen odotus korsulaverilla herättää kysymyksen: miksi tämä kaikki on rakennettu, turhaanko?

Vastaus kumpuaa yön hiljaisuudesta: Suomen itsenäisyyden ja rauhan vuoksi. Vaeltaja voi nukkua levollisesti korpikellarissa. Panssariovea ei tarvitse lukita, vihollista ei tarvitse pelätä.

Todella, rauha ja vapaus paljastuvat kuuntelemalla hiljaisuutta. Sitä ei muuassa elämän humussa oivalla. Sota olisi karmea vaihtoehto itsestään selvyydeksi kuvitellulle rauhalle.

Kiitos kuuluu sotiemme veteraaneille. Koskematon Salpa-asema on rauhan symboli, pysyvä osa itsenäisen Suomen historiaa.

TERHO AHONEN