Salpa-asema oli yleisnimenä käytössä jo 1930-luvulla

Tässä sotahistoriaa tutkineen, Miehikkälässä syntyneen Osmo Kimmon mielenkiintoinen kirjoitus Salpa-asema -nimestä, jonka hän ystävällisesti antoi blogini käyttöön.

Salpa-aseman rakentaminen aloitettiin keväällä 1940, mutta tuon nimensä se sai vasta jatkosodan aikana. Siihen saakka siitä käytettiin useita erilaisia nimiä kuten uusi pääpuolustusasema ja Moskovan rauhan linja. 10.7.1044 ylipäällikkö vahvisti kenraaliluutnantti Oeschin esityksestä linjan nimeksi ”Suomen Salpa”, mikä sitten käytännössä vakiintui Salpa-asemaksi tai Salpalinjaksi.

Kerätessään aineistoa Suomen linnoittamisen historia -teokseensa Reino Arimo haastatteli 13.1.1975 kenraali Oeschiä. Arimo totesi: ”Silloin kun aloitimme Salpalinjan töitä, emme tienneet, että sen nimi tulee olemaan Salpalinja, senhän Sinä keksit vasta -44.” Oesch vastasi sen hyvin muistavansa ja kertoi: Silloin VKT-linjalla vihollisen painostus oli kova ja ajattelin sitäkin tapausta, että se täytyy jättää, jolloin Salpalinja on se, johon hyökkäys salvataan. Tähän Arimo: ”Kyllä minä sen muistan, se oli heinäkuuta -44, jolloin tämä putkahti esille, ja jolloin me rupesimme sitä käyttämään, tosinhan me olimme Salpalinjaa jo sitten uudestaan kunnostaneet, sehän jäi välillä kesantoon, kun mentiin sinne eteen.”

Nimi on mainio ja se houkuttaa pohtimaan nimen syntyä. Luonnollisesti sana salpa sopii erinomaisesti tähän yhteyteen. Pannaan portti salpaan ja estetään läpikulku. Salpalinja oli viimeinen rakennettu este vihollisen maahan tunkeutumiselle – siis Suomen Salpa.

Ranskassa oli I maailmansodan kokemusten myötä kehitetty kenttälinnoitustaitoa. Huhtikuussa 1918 Ranskassa oli päädytty yleiseen puolustusryhmitysmalliin, joka oli voimassa vielä 1930-luvulla. Tätä puolustusryhmitysmallia on käsitelty Suomen Sotakorkeakoulussa everstiluutnantti Bonsdorffin laatimassa luentomonisteessa Linnoitusoppi 1933 – 34. Tuon mallin mukaan puolustusasema jakaantui kolmeen tasoon:

(1) Etuvartioitten tiedusteluporras ja etuvartioitten taisteluporras   syvyys 0 – 6 km

(2) Päävastarinta-asema                                                                      syvyys 0,2 – 1,2 km

(3) Salpa-asemat                                                                                 syvyys 4 – 12 km

Tuon kolmannen tason puolustuslinjan ranskankielinen nimi oli position de barrage. Position tarkoittaa asemia ja sanakirjan mukaan barrage puolestaan patoa tai vallia. Siis vihollisen hyökkäyksen patoavat asemat, mistä suomenkielinen salpa-asema on oiva ilmaus. Oesch tunsi varmasti hyvin ranskalaisen puolustusryhmitysmallin. Hän teki vuosina 1923 – 24 useita matkoja Ranskaan tutustuen eri aselajeihin ja joukko-osastoihin, minkä jälkeen Oesch suoritti Ranskan sotakorkeakoulun 1924 – 26. Hän tunsi hyvin myös suomalaisen puolustusajattelun toimittuaan Sotakorkeakoulun johtajana Ranskasta palattuaan.

Ranskalaisessa puolustusmallissa siis päävastarinta-aseman eteen rakennettiin (1) etuvartioasema, jonka tarkoituksena oli antaa pääpuolustusasemassa oleville joukoille aikaa valmistautua taisteluun sekä estää päävastarinta-asemaa joutumasta vihollisen hyökkäyksen ensimmäisen iskun kohteeksi. Etuvartioasemat rakennettiin samojen periaatteiden mukaan kuin päävastarinta-asema, mutta sinne sijoitettiin vain vähäisiä joukkoja joten rakennustyöt mitoitettiin vastaavasti. Tukikohdat voitiin varustaa siten, että niissä pystyttiin taistelemaan saarrettunakin. Suomen kenttäohjesäännön mukaan etuvartioasemat olivat päävastarinta-aseman eteentyönnettyjä taisteluvartioiden asemia. Niiden tehtävänä oli päävastarinta-aseman verhoaminen, vihollisen tiedustelun ja yllätyksen estäminen sekä vihollisen hyökkäyksen hidastaminen.

Ranskalaisessa mallissa (2) päävastarinta-asema oli varustettu nauhamainen maastoalue. Tärkein osa oli sen etureuna, pääpuolustuslinja, joka oli suojattu jatkuvilla esteillä. Vihollisen hyökkäys murrettiin, esteillä ja jalkaväen tulella sekä tykistön sulkutulella. Automaattiaseet sijoitettiin siten, että asemien eteen saatiin yhtenäinen 500 m syvä tulisulku. Pienempi osa automaattiaseista sijoitettiin niin, että niillä mahdollistettiin yhtenäinen tulisulku vaikka vihollinen olisi osittain murtautunut asemiin. Pääpuolustuslinjan, ainakin sen heikkojen kohtien, takana oli toinen linja, jonne oli sijoitettu välittömät reservit ja eteentyönnetyt materiaalit. Takana oli vielä (3) toiset varustukset – salpa-asemat, jotka tukivat varsinaisten reservien käyttöä ja muodostivat lopullisen esteen jos hyökkääjä olisi tunkeutunut päävastarinta-asemaan. Alueella sijaitsevat metsät ja kylät varustettiin, mutta vihollisen puoleiset reunat jätettiin miehittämättä, niitä vain valvottiin. Puolustusasemat varustettiin esteillä ja hyvin suojatuilla yhteyksillä. 

Suomen kenttäohjesäännön mukaan päävastarinta-asema oli puolustusaseman vahvimmin varustettu osa, jolla päävoimat suorittavat taistelunsa. Sen muodostivat maastoon mukaan toisiinsa liittyvät ja syvyyteen porrastetut tukikohdat sekä erilliset kk-, pk- ja krh-pesäkkeet. Aseman etureuna oli pääpuolustuslinja, jonka edessä vihollisen hyökkäys oli torjuttava. Mikäli vihollinen onnistui murtautumaan päävastarinta-asemaan, oli pääpuolustuslinja vallattava takaisin. Taistelun päättyessä sen piti olla puolustajan hallussa. Takana oli tukilinja, jolle vihollisen eteneminen asemassa oli viimeistään pysäytettävä. Se antoi tukea sinne sijoitettujen reservien vastaiskuille ja hyökkäyksille.

Suuressa kuvassa Salpalinjaa voidaan – vaikkakin se oli kokonaan oma puolustuslinjansa – verrata ranskalaisen puolustusmallin kolmanteen tasoon, salpa-asemaan. Siellä viimeistään oli hyökkääjän vyöry pysäytettävä. Se oli Suomen Salpa. Nimi oli viesti. 

OSMO KIMMO, Helsinki