Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa

”Hanaa, sanoi Hanell – Jees, betonia, vastasi kapteeni Arimo, Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa” – kirja, päätekijät Jorma Hytönen ja Martti Koponen, on nyt mielenkiinnolla kahlattu läpi. Savonlinnan maakuntamuseon kustantama teos on merkittävä tietopaketti Salpalinjasta järvialueella, vaikkakin osasta siitä. Kirja auttaa ymmärtämään Salpa-aseman valtavaa laajuutta ja monimuotoisuutta. Teos täyttää merkittävän aukon Salpalinja-kirjallisuudessa.

Kirjan komea taitto ja kuvitus auttaa aluetta ja sen paikannimiä tuntematonta lukijaa pitämään mielenkiintoa yllä. On myönnettävä, että paikoin pitkät luettelonomaiset listat ja taulukot kylistä, saarista, työryhmistä ja laitteista hieman puuduttivat. Paikkakuntalaisille ne ovat vastaavasti aivan varmasti kirjan suolaa. Oivallinen idea on liittää kirjaan erillinen karttaliite ilmaisemaan alueen linnoitteiden sijaintia.

Sinänsä mitätön ja erinomaiseen sisältöön vaikuttamaton ristiriita minulle syntyi heti kirjan pitkästä nykynuorisokielisestä nimestä ja toisaalta Lukijalle-kirjoituksen ensimmäisestä kappaleesta:

” Tässä julkaisussa Salpalinjasta käytetään heinäkuun alkupuolelle 1944 saakka nimeä pääpuolustuslinja, jolla halutaan kunnioittaa aikalaishistoriaa.” Aikalaishistoriaa teos kunnioittaa myös käyttämällä 1940-luvun kuntajakoa (Puumala, Sulkava, Sääminki, Punkaharju, Kerimäki ja Savonranta). ”Historiaa ei kirjoiteta nykypäivästä käsin, vaan aikalaistilanteesta,” tekijät sanovat.

Kirjoittajat kylläkin perustelevat nimen nykypuhekielisiä sanavalintoja ja pituutta symboliikalla linnoittamisen kiireeseen, linnoitteen pituuteen ja kestolinnoittamiseen.

Nykyisen Etelä-Savon maakunnan alueella Salpalinja on selkeästi ”vesistöihin nojautuvan aseman luominen Kivijärven ja Pielisjärven väliselle alueelle” - osaa. Sitaatti on Hanellin rakentamissuunnitelmasta. Alue poikkeaa maastonsa vuoksi huomattavasti esimerkiksi siitä, mitä Salpalinja on vahvimmalla ja yhtenäisellä maaosalla Suomenlahden ja Kivijärven välissä. Silti on muistettava, että vaikka linnoituslaitteita on kirjan esittelemällä alueella harvakseltaan ja paikoin keskittyvät suppealle alueelle, vesi yhtenä linnoituselementtinä tekee järvialueesta puolustuskokonaisuuden.

Puheena olevalla alueella varsinaisessa linnoittamisessa painopiste on kapeikkojen ja rantautumiseen sopivien saarten linnoittamisessa sekä linnoitustykistön ja siihen kuuluvan sulkutykistön asemien rakentamisessa ja tulenkäytön valmistelussa.

Salpalinjan rakentamisessa kiirellisyysjärjestyksessä ykkösenä oli eteläinen rantamaa. Siellä työt alkoivat jo huhtikuussa 1940. III Armeijakunnan alueella Puumalassa, Sulkavalla ja nykyisessä Savonlinnassa työt alkoivat vasta syksyllä 1940. Se näkyy siinä, että valtaosa kestolaitteista ja kenttälinnoitteistakin jäivät jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941 kesken, voi sanoa monttuasteelle.

Osaa suunnitelluista rakenteista ei ehditty edes aloittaa; mielenkiinnolla olisin nähnyt, että edes yksi komea sulkutykistölle tarkoitettu kahden tykin teräsbetonikorsu olisi valmistunut. Korsun piirustus esitellään kirjassa.

Talvella 1944 Woldemar Hägglundin inventoinnin mukaan Lappeenrannan ja Kuhmon välillä oli vain 26 taisteluvalmista betonilaitetta. Tilanne ei merkittävästi ehtinyt tältä osin Salpalinjassa parantua syksyllä 1944.

Raikuu ja Punkaharju ovat maantieteellisesti avainasemissa Suur-Saimaan itä-länsisuunnassa ylittävinä maayhteyksinä. Raikuussa onkin alueen pisimmälle rakennettu kestolinnoitekokonaisuus. Vastaavasti kirjan tekijätkin ihmettelevät kestolaitteiden puuttumista Punkaharjulta!

Koska en tunne Etelä-Savoa ja sen Salpalinjan maantiedettä, en puutu linnoitteiden sijaintiin ja kohteisiin tämän tarkemmin. Kirjaa lukemalla syntyy kyllä erinomainen kuva siitä, mitä tuolla silloin tehtiin ja tai oli tarkoitus tehdä.

Minulle kirjan parasta antia ovat sen Salpalinjan rakentamiseen liittyvät yleiset osat. Sieltä löytyi minulle monta uutta yksityiskohtaakin, jos kohta monia omia tietoja vahvistaviakin asioita. Esimerkiksi minä näin nyt ensimmäisen kerran varsin tarkkaan poimittuja yksityiskohtia Betonikorsun yleinen työselitys -asiakirjasta. Nyt ymmärtäisin Miehikkälän Muhikossa sijaitsevan ”Hanellin korsun” kaminaa kylmiltään sytyttäessä tukita hormin käsikranaatin pudotusaukon! Paraneva veto veisi alkusavut piipusta taivaalle!

Kirjassa näin ensimmäisen kerran korsupiirustuksen, jolla keskenjääneitä, avolouhosasteelle jääneitä korsuja otettiin kesällä 1944 ”kenttävarustusluontoisesti” käyttöön. Toisin sanoen avolouhokset katettiin hirsikerroksella ja niiden päälle ladotuilla kivillä, käytännössä montusta nousseella louhintajätteellä. Näitä tiedän sortuneena muutaman ainakin Miehikkälässä. Niitä on varmasti muuallakin.

Kirjan useat korsupiirustukset vahvistavat käsitystäni, että korsujen tyyppipiirustuksista huolimatta, jokainen korsu suunniteltiin paikalle; kahta aivan samanlaista korsua ei Salpalinjassa ole. Muutoksia piirustuksiin tuli rakentamisen aikanakin. Ja maavaraisen korsun betonimääränä yleisesti käytetty 560 kuutiometriä on todella vain keskiarvo.

Kyseenalaistaisin Linnoittaminen osana puolustusta –luvussa toteamuksen, että ”Huhtikuuhun 1941 mennessä II Armeijakunnan alueella Suomenlahdesta Luumäen Kivijärvelle Salpa-asemaan valmistui lähes 100 järeää betonikorsua ja yli 300 kenttäkorsua”. Minusta teräsbetonikorsujen luku on alakantissa, sillä omien laskujeni mukaan niitä on maastossa ainakin kolminkertainen määrä! Toinen luku, jossa voi olla virhe, on Lukijalle-luvussa! Siellä kerrotaan lujuusluokittelusta, että I luokan korsun kattovahvuus olisi 230 senttiä. Arimon kirjan taulukossa rautabetonin kattovahvuus on 210 senttimetriä!

Kaiken kaikkiaan on turha alkaa pilkkuja viilailemaan. Hytösen ja Koposen kirja on paikkansa ansainnut ja on ehdottomasti hintansa, 40 euroa plus postikulut 7 euroa, väärti. Onnittelut tekijöille ja koko Etelä-Savolle, sillä kirjan myötä maakunta nousee yli 70 vuoden takaa ansaitusti Salpa-aseman etulinjaan! Hyvä!

Kirjaa voi tilata: riihisaari@savonlinna.fi