JR 1:n historia auttaa ymmärtämään myös Salpalinjaa

Sain vihdoin luettua sotatieteen tohtori, yleisesikuntaeverstiluutnantti, pioneeriupseeri Janne Mäkitalon ja tykistömajuri evp Jukka Vainion kirjan Valkeasaaressa läpimurto, Jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa. Erinomainen ja hyvin monipuolisesti JR 1:n sotatietä ja yleensä jatkosodan jalkaväkijoukkojen ja myös vihollisen toimintaa kuvaava teos. Suosittelen, kirjaa voi tilata jarmo.tolski@pp2.inet.fi

Kirja on oikein mielenkiintoista luettavaa meille Salpalinjasta kiinnostuneille. JR 1:n edeltäjä 1. prikaati oli suojajoukkona rakentamassa ja miehittämässä pääpuolustuslinjaa (tuleva Salpalinja) Luumäen Kivijärven ja Saimaan välillä, Jängynjärven tasalla. Tämä Salpalinjan osa tulee vahvasti esille ja luo pohjaa välirauhan linnoittamisesta ja erityisesti linnoituksen joukkojen mukaan lukien linnoitusjalkaväen ja linnoitustykistön käytöstä.

Kenttälinnoittaminen rykmentin sotatiellä varsinkin Lempaalassa ja sittemmin Valkeasaaressa on terveellistä tietoa Salpalinja-harrastajille.

Ja lopuksi jatkosodan päätyttyä 10. D ja JR 1 sen mukana vedetään ennen marraskuun 1944 kotiuttamistaan Salpalinjaan Miehikkälän tasalle, osin pääasemaan, osin Vaalimaan oikaisuasemaan ja rakentamaan, ainakin valmistelemaan sen etuasemaa Muurikkalaan. Vaalimaan oikaisuasemasta tuli pääasema syksyllä 1944.

Erityisen mielenkiintoinen on kirjan Valkeasaaren puolustusvalmisteluja ja toisaalta Neuvostoliiton hyökkysvalmisteluja kuvaava osa.

Ensinnäkin maallikolle tulee nyt jälkiviisaana kirjan tietojen manupuloimana ensimmäisenä mieleen, että miksi suomalaisten tuli linnoittaa oma etulinjansa suoraan tarjottimelle, avonaiseen, hyökkääjälle panssarikelpoiseen ja tykistönkäytölle otolliseen maastoon? Ja jonka linnoittaminen oli äärimmäisen vaikeaa tähystyksen ja tulen alla, ja kun vielä pohjavesi (vai oliko savikerroksen estämää pintavettä) tuli vastaan paikoin jo puolen metrin syvyydessä.

Maaston avonaisuus mahdollisti viholliselle koko asemasotavaiheen ajan kestävän tiedustelun ja suorasuuntaustykistöasemien valmistelun Merituitun kukkulalta. Ei ole ihme, että Stalinin strategisen iskun pääkohteeksi valittiin noin neljä kilometriä leveä Valkeasaaren lohko, jota JR 1 joutui puolustamaan tultuaan siirretyksi asemiin vain noin kaksi viikkoa ennen suurhyökkäyksen alkua.

Kirjan sanoma on yksiselitteinen: lohkon puolustaminen ja pitäminen oli noissa oloissa mahdoton tehtävä mille tahansa joukolle. Vihollisen voima ja taktiikka oli pitelemätön huonosti kenttälinnoitetuissa puolustusasemissa. Valkeasaaren puolustusasema oli samalla etuasema ja pääasema. Hallittuun vetäytymiseen etulinjan murruttua ei ollut mitään mahdollisuutta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Valkeasaareen oli rakennettu yksi teräsbetonikorsu ainakin pst-tykkiä varten ja mitä todennäköisimmin välirauhan aikaisilla Salpalinjan mitoituksilla. Korsu sijaitsi etulinjan ja tukilinjan välissä ja se oli suunniteltu ampumaan sivustatulta Pastorinjoen suuntaisesti. Kyseinen teräsbetonikorsu lienee ollut ainoa kestolaite, joka pystyttiin vihollisen tähystykseltä ja suorasuuntaustulelta suojassa yleensä rakentamaan.

Korsutykki, mitä ilmeisimmin 45 mm, oli paikoillaan ja ammukset olivat vieressä. Korsu oli pimeä ja kostea, tykki ja ammukset ruosteessa JR 1:n miehittäessä asemaa. Kirjan mukaan on ilmeistä, että sen takia sitä ei miehitetty suurhyökkäyksen aikana? Korsu olisi kosteanakin ollut mitä todennäköisimmin alueen ainoa neuvostotulta kestävä rakenne! Korsujen kosteutta olen käsitellyt blogissani http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/09/korsut-ja-kosteus.html

Kirjaa lukiessa minulle tuli ajatus, että olisiko Salpalinjakaan kestänyt Valkeasaaren kaltaista tulihelvettiä. Onhan sanottu, että läpäisemätöntä linnoitusta ei ole, jos vain siihen hyökkäävällä joukolla on käytössään tarvittava voima.

Minun toiveikas ja tietysti sinisilmäinen johtopäätös on, että Salpalinja olisi kestänyt, ainakin tarpeeksi kauan. Nimittäin sitä vastaan Valkeasaareen kohdistuneen kaltaisen voiman käyttö ei olisi ollut yksinkertaisesti mahdollista. Salpalinja oli tai olisi ollut sodan alkaessa kaukana etulinjasta. Sitä ei olisi pystytty tähystämään ennenkuin rintama olisi ollut siinä kiinni. Samalla tavalla siihen ei olisi pystytty kohdentamaan Valkeasaaren tapaista pitkään valmisteltua tykistön, ainakaan suorasuuntaustulen voimaa. Kestolinnoitteen murron suunnittelemiseen ja voiman kokoamiseen olisi tarvittu paljon aikaa. Sitä ei Neuvostoliitolla ainakaan kesällä 1944 ollut; oli kiire Berliiniin.

Maasto Salpalinjan edessä on panssarivaunujen käyttöön huomattavan hankala verrattuna Valkeasaaren aukeaan tasamaahan. Siellä ei ollut panssariesteitä, Salpalinjassa olisi ollut vaikean maaston lisäksi niin kivi- kuin kaivantoesteitä.

Ja jos vihollisen jalkaväki olisi päässyt rynnäkköetäisyydelle, sitä olisi ollut torjumassa teräsbetonikorsuissa hengissä säilyneet puolustajat. Valkeasaaressa puolustajat kaatuivat tai haavoittuivat vain sirpaleenkestäviksi rakennettuihin kenttäkorsuihin tai hautautuivat taisteluhautoihin. Kaiken lisäksi pääosin vitsasmatoilla tuetut haudat olivat kuin rotanloukkuja sen käyttäjille; tykistötulessa pirstoutuneet vitsakset tarttuivat taistelijan vaatteisiin kiinni ja jopa estivät heidän poistumisen haudasta.

Lisäksi Valkeasaaren hiekkapitoisen maaperän nostattamaa, näkyvyyttä ja aseiden toimintaa pahoin häirinnyttä hiekkapilveä ei olisi ainakaan samassa mitassa Salpalinjasta noussut.

JR 1:n historian luettuani en voi kuin hattua nostaa rykmentin sotilaille ja kiittää Luojaani, että olen saanut elää rauhan aikaa. Lisäksi on annettava täysi kiitos ja tunnustus kirjan tekijöille. Kirja tuo viime sotien koettelemukset rintamalla nykyihmisten tietoon ja se toivottavasti auttaa meitä ottamaan menneestä opiksi ja valmistautumaan pahimman varalle. Se on kunniavelkamme sotiemme veteraaneille ja sankarivainajille, ei vähiten JR 1:n mahdottoman tehtävän eteen joutuneille sotilaille!