Vihdoin kuva Miehikkälän betoniasemasta!

Salpalinjan betoniasema Rakolan tien risteyksessä, nykyisen Salpalinja-museon rinteessä Miehikkälässä. Kuva Sota-arkisto T-12680/7

Harrastajatutkija, Salpalinja-opas ja osa-aikainen suomalaisiin linnoituksiin erikoistunut matkailuyrittäjä Juha Kilpeläinen Lahdesta julkaisi eilen (24.1.2015) Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä kansallisarkistosta käsiinsä sattuneen kuvan Miehikkälän betoniasemasta. Tosin kohdesanan perässä oli kysymysmerkki. Turhaan, kuva on ilmiselvästi Miehikkälästä. Ja se on ainutkertaista. Kuva on ainakin minulle ensimmäinen Salpalinja-museon rinteessä olleesta keskusbetoniasemasta.

Kannattaa käydä lukemassa facebookin Salpavaeltajat-ryhmän keskustelu aiheesta: www.facebook.com/groups/127742510603002/

Kuvan on varmasti nähnyt moni arkistotutkija, ilmeisesti sen olemassa olo on ollut myös Salpalinja-museon tiedossa! Kuvaa on säilytetty entisessä sota-arkistossa Karhumäki-kansiossa! Se selittänee, että sitä ei ole hoksattu yhdistää Miehikkälään, tai ainakaan ei ole kysytty alkuasukkailta, voisiko olla? No, pääasia, että kuva tuli vihdoin eilen useampien silmien eteen tunnistettavaksi.

Paikallishistoriallisesti kuva on minun mielestäni erittäin arvokas. Vaikkakin rakennus oli pystyssä hyvin lyhyen aikaa, on se Miehikkälä-Taavetti –maantien varressa, suorastaan lähes raiteessa, ollut myös monien paikkakuntalaisten nähtävissä.

Ainakin minua hämmästyttää rakennuksen massiivisuus. Se ei ole mikä tahansa koppi, se on ollut suorastaan tehdas nykyisen Salpalinja-museo -mäen rinteessä! Kuva ansaitsee tulla julkaistuksi paitsi Salpalinja-teoksissa, myös Miehikkälän historiassa. Pienessä Miehikkälässä ei ole ollut monta vastaavan kokoista tuotantolaitosta tuohon aikaan, ilmeisesti vain Kalliokosken lasitehdas.

Salpalinja-museolla on opastuskierroksen varressa ollut tähän asti betoniasemalla työnjohtajana toimineen luumäkeläisen Niilo Huoposen kertoman perusteella piirretty kaavio betoniasemasta. Nyt julkaistu valokuva vastaa piirrosta. Lisäksi maaston muoto, maantie, Rakolan tienristeys sekä erillisessä betonilastauskuvassa olleen auton numerokilpi (TR-211) vahvistaa kuvan paikan. Työryhmä 211 työskenteli nimenomaan juuri puhutulla paikalla.

Samassa sota-arkiston Karhumäki-kansiossa on Juha Kilpeläisen mukaan muitakin Salpalinjaan paikallistettavia kuvia. Odotan niiden näkemistä suurella mielenkiinnolla.

Jonkin verran Salpalinja-opastuksia tehneenä olen tuntenut sen tuskan, jolla opas on yrittänyt kuulijoilleen kertoa, miltä opastuskohteet ovat rakentamisaikana tai heti niiden jälkeen näyttäneet. Valokuvia olen kaivannut, mutta niitä ei ole ollut kuin alan kirjoissa muutamia. Yleinen käsitys on ollut, että niitä ei ole, siksi en ole ymmärtänyt kuvia edes kysyä. Kuvaavaa on, että Salpalinja-museon viime kesänä tuottamassa Salpalinjan rakentajien kertomuksiin perustavassa kuvakirjassa valokuvat ovat muista kuin Salpalinjan linnoitteista!

Kuvia siis sittenkin on! Niiden paikallistamiseksi harhaanjohtavat sijainnit arkistoissa ovat olleet esteenä. Nyt tämä Miehikkälän betoniasemakuva panee tutkijatkin katsomaan kuvia uudella silmällä.

Vielä tuosta Miehikkälän keskusbetoniasemasta. Sitähän pidettiin aikanaan modernina puoliautomatisoituna laitoksena, jonka tuotantoprosessia ohjattiin muun muassa värivalomerkein. Tätäkin taustaa vasten on tuntunut ihmeelliseltä, että siitä ei olisi yhtään valokuvaa. Onneksi on.

Betoniaseman kanssa samassa rinteessä sijaitseva panssarintorjuntatykkipesäke on rakennettu maalis-toukokuussa 1941. Olen miettinyt, voitiinko kestolinnoitettu pesäke rakentaa samaan aikaan kuin betoniasema on ollut vielä pystyssä. Minulle on opetettu, että betoniasema olisi purettu, ennen kuin pst-tykkipesäke tehtiin. Kuvan perusteella on saatettu sittenkin voida rakentaa yhtä aikaa betoniaseman toimiessa. Jos on, pesäkemontun räjäytystöissä on varmasti jouduttu ottamaan huomioon betoniaseman läheisyys pieninä panoksina ja vahvoina täkkäyksinä.

Ainakaan minulle ei ole selvinnyt, milloin iso betoniasemarakennus on purettu. Uskoisin, että jos esimerkiksi paikallislehti Kaakonkulma innostuisi tekemään aiheesta jutun, saattaisi vielä muutama paikallinen aikalaismuistikuva rakennuksen historiasta Miehikkälän maisemassa löytyä.

Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa

”Hanaa, sanoi Hanell – Jees, betonia, vastasi kapteeni Arimo, Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa” – kirja, päätekijät Jorma Hytönen ja Martti Koponen, on nyt mielenkiinnolla kahlattu läpi. Savonlinnan maakuntamuseon kustantama teos on merkittävä tietopaketti Salpalinjasta järvialueella, vaikkakin osasta siitä. Kirja auttaa ymmärtämään Salpa-aseman valtavaa laajuutta ja monimuotoisuutta. Teos täyttää merkittävän aukon Salpalinja-kirjallisuudessa.

Kirjan komea taitto ja kuvitus auttaa aluetta ja sen paikannimiä tuntematonta lukijaa pitämään mielenkiintoa yllä. On myönnettävä, että paikoin pitkät luettelonomaiset listat ja taulukot kylistä, saarista, työryhmistä ja laitteista hieman puuduttivat. Paikkakuntalaisille ne ovat vastaavasti aivan varmasti kirjan suolaa. Oivallinen idea on liittää kirjaan erillinen karttaliite ilmaisemaan alueen linnoitteiden sijaintia.

Sinänsä mitätön ja erinomaiseen sisältöön vaikuttamaton ristiriita minulle syntyi heti kirjan pitkästä nykynuorisokielisestä nimestä ja toisaalta Lukijalle-kirjoituksen ensimmäisestä kappaleesta:

” Tässä julkaisussa Salpalinjasta käytetään heinäkuun alkupuolelle 1944 saakka nimeä pääpuolustuslinja, jolla halutaan kunnioittaa aikalaishistoriaa.” Aikalaishistoriaa teos kunnioittaa myös käyttämällä 1940-luvun kuntajakoa (Puumala, Sulkava, Sääminki, Punkaharju, Kerimäki ja Savonranta). ”Historiaa ei kirjoiteta nykypäivästä käsin, vaan aikalaistilanteesta,” tekijät sanovat.

Kirjoittajat kylläkin perustelevat nimen nykypuhekielisiä sanavalintoja ja pituutta symboliikalla linnoittamisen kiireeseen, linnoitteen pituuteen ja kestolinnoittamiseen.

Nykyisen Etelä-Savon maakunnan alueella Salpalinja on selkeästi ”vesistöihin nojautuvan aseman luominen Kivijärven ja Pielisjärven väliselle alueelle” - osaa. Sitaatti on Hanellin rakentamissuunnitelmasta. Alue poikkeaa maastonsa vuoksi huomattavasti esimerkiksi siitä, mitä Salpalinja on vahvimmalla ja yhtenäisellä maaosalla Suomenlahden ja Kivijärven välissä. Silti on muistettava, että vaikka linnoituslaitteita on kirjan esittelemällä alueella harvakseltaan ja paikoin keskittyvät suppealle alueelle, vesi yhtenä linnoituselementtinä tekee järvialueesta puolustuskokonaisuuden.

Puheena olevalla alueella varsinaisessa linnoittamisessa painopiste on kapeikkojen ja rantautumiseen sopivien saarten linnoittamisessa sekä linnoitustykistön ja siihen kuuluvan sulkutykistön asemien rakentamisessa ja tulenkäytön valmistelussa.

Salpalinjan rakentamisessa kiirellisyysjärjestyksessä ykkösenä oli eteläinen rantamaa. Siellä työt alkoivat jo huhtikuussa 1940. III Armeijakunnan alueella Puumalassa, Sulkavalla ja nykyisessä Savonlinnassa työt alkoivat vasta syksyllä 1940. Se näkyy siinä, että valtaosa kestolaitteista ja kenttälinnoitteistakin jäivät jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941 kesken, voi sanoa monttuasteelle.

Osaa suunnitelluista rakenteista ei ehditty edes aloittaa; mielenkiinnolla olisin nähnyt, että edes yksi komea sulkutykistölle tarkoitettu kahden tykin teräsbetonikorsu olisi valmistunut. Korsun piirustus esitellään kirjassa.

Talvella 1944 Woldemar Hägglundin inventoinnin mukaan Lappeenrannan ja Kuhmon välillä oli vain 26 taisteluvalmista betonilaitetta. Tilanne ei merkittävästi ehtinyt tältä osin Salpalinjassa parantua syksyllä 1944.

Raikuu ja Punkaharju ovat maantieteellisesti avainasemissa Suur-Saimaan itä-länsisuunnassa ylittävinä maayhteyksinä. Raikuussa onkin alueen pisimmälle rakennettu kestolinnoitekokonaisuus. Vastaavasti kirjan tekijätkin ihmettelevät kestolaitteiden puuttumista Punkaharjulta!

Koska en tunne Etelä-Savoa ja sen Salpalinjan maantiedettä, en puutu linnoitteiden sijaintiin ja kohteisiin tämän tarkemmin. Kirjaa lukemalla syntyy kyllä erinomainen kuva siitä, mitä tuolla silloin tehtiin ja tai oli tarkoitus tehdä.

Minulle kirjan parasta antia ovat sen Salpalinjan rakentamiseen liittyvät yleiset osat. Sieltä löytyi minulle monta uutta yksityiskohtaakin, jos kohta monia omia tietoja vahvistaviakin asioita. Esimerkiksi minä näin nyt ensimmäisen kerran varsin tarkkaan poimittuja yksityiskohtia Betonikorsun yleinen työselitys -asiakirjasta. Nyt ymmärtäisin Miehikkälän Muhikossa sijaitsevan ”Hanellin korsun” kaminaa kylmiltään sytyttäessä tukita hormin käsikranaatin pudotusaukon! Paraneva veto veisi alkusavut piipusta taivaalle!

Kirjassa näin ensimmäisen kerran korsupiirustuksen, jolla keskenjääneitä, avolouhosasteelle jääneitä korsuja otettiin kesällä 1944 ”kenttävarustusluontoisesti” käyttöön. Toisin sanoen avolouhokset katettiin hirsikerroksella ja niiden päälle ladotuilla kivillä, käytännössä montusta nousseella louhintajätteellä. Näitä tiedän sortuneena muutaman ainakin Miehikkälässä. Niitä on varmasti muuallakin.

Kirjan useat korsupiirustukset vahvistavat käsitystäni, että korsujen tyyppipiirustuksista huolimatta, jokainen korsu suunniteltiin paikalle; kahta aivan samanlaista korsua ei Salpalinjassa ole. Muutoksia piirustuksiin tuli rakentamisen aikanakin. Ja maavaraisen korsun betonimääränä yleisesti käytetty 560 kuutiometriä on todella vain keskiarvo.

Kyseenalaistaisin Linnoittaminen osana puolustusta –luvussa toteamuksen, että ”Huhtikuuhun 1941 mennessä II Armeijakunnan alueella Suomenlahdesta Luumäen Kivijärvelle Salpa-asemaan valmistui lähes 100 järeää betonikorsua ja yli 300 kenttäkorsua”. Minusta teräsbetonikorsujen luku on alakantissa, sillä omien laskujeni mukaan niitä on maastossa ainakin kolminkertainen määrä! Toinen luku, jossa voi olla virhe, on Lukijalle-luvussa! Siellä kerrotaan lujuusluokittelusta, että I luokan korsun kattovahvuus olisi 230 senttiä. Arimon kirjan taulukossa rautabetonin kattovahvuus on 210 senttimetriä!

Kaiken kaikkiaan on turha alkaa pilkkuja viilailemaan. Hytösen ja Koposen kirja on paikkansa ansainnut ja on ehdottomasti hintansa, 40 euroa plus postikulut 7 euroa, väärti. Onnittelut tekijöille ja koko Etelä-Savolle, sillä kirjan myötä maakunta nousee yli 70 vuoden takaa ansaitusti Salpa-aseman etulinjaan! Hyvä!

Kirjaa voi tilata: riihisaari@savonlinna.fi

Kiviesteessä kehitystä

Jatkosodan suurhyökkäys kesällä 1944 toi esiin monta parannettavaa yksityiskohtaa linnoittamisessa. Mutta kehityksen kelkassa oltiin jo myös asemasodan aikana. Siitä konkretiaa löytyy linnoitustöiden johtajan E F Hanellin 3.9.1944 päivätyssä kirjeessä Päämajan ulkomaanosaston päällikölle. Viitteenä kirjelmässä on Sveitsin sotilasasiamihen kirje 18.8.-44. Tuosta voi vetää suoran johtopäätöksen, että Suomen linnoittamiskokemukset kiinnostivat myös ulkomailla.

Hanell toteaa, että kiviesteitä rakennettiin välirauhan aikana hyvin runsaasti. Syy siihen oli, että joukot (tarkoittanee rintamakomentajia) eivät hyväksyneet muita esteitä.

Etumaastoon tehdyistä panssariestekaivannoista oli hyvin negatiivisia kokemuksia; vihollinen pesiytyi niihin ja käytti kaivantoja suojahautoina hyökkäyksen valmistelussa. Ilmeisesti myös jatkosodan kokemus oli se, että välittömästi taisteluhaudan edessä ja takamaastossa kaivanoesteet ovat edullisia. Niitä voitiin käyttää puolustajan taisteluhautoina, jos varsinaiset haudat menivät tykistötulessa umpeen. Tätä mallia on käytetty ainakin paikoin muun muassa 1944 rakennetussa Vaalimaan oikaisuasemassa.

Hanell perustelee kiviesteiden runsasta määrää sillä, että talvisodan järeillä sotasaalisvaunuilla kokeiltiin kiviesteen tehokkuutta ja se täysin hyväksi havaittiin. Myöskään niiden tykit eivät pystyneet murskaamaan estekiviä.

Kun 1943 määrättiin rakennettavaksi kiviestettä Karjalan kannakselle, tehtiin kokeiluja kesällä 1941 vallatuilla T 34 – ja Klim Voroshilov –vaunuilla. Nyt huomattiin myös, että niiden voima riitti työntämään pystyyn asennetut estekivet nurin. Vaunujen tykkien suurempi alkunopeus massiivisella panssariammuksella ammuttaessa murskasi kahdella laukauksella kiven täydellisesti.

Johtopäätös edellisestä oli, että kivet sijoitetaan nurin, ohuempi pää vaunujen tulosuuntaan ja särmä ylös. Näin vaunu jäi killumaan kiven päälle pohjastaan. Kun lisäksi kivet sijoitettiin laakeaan kaivantoon, kivet eivät haitanneet omaa konekivääri- ja käsiasetulta, eikä vihollinen päässyt aina pesiytymään kivien taakse suojaan. Lisäksi kivien viistot pinnat edistivät kimmokkeiden syntymistä, eikä näin niitä murskaamaan tarkoitettujen ammusten isku ollut paras mahdollinen verrattuna suoraa pystyssä olevaan kiven seinämään.

Kivet tuli sijoittaa määrätynlaiseen järjestykseen makaavaan asentoon. Tärkeää oli, että koko este upotettiin kaivantoon. Se vaati hyvin paljon työtä. Siksi vain osa Kannaksen kiviesteestä ehdittiin saada tavoiteltuun kuntoon. Hanell toteaakin saaneensa tiedon vain yhdestä K.V.-vaunun juuttumisesta upotettuiun kiviesteeseen, eikä sitä oltu saatu siitä irti. Siis este olisi ollut tehokas, jos sitä olisi ollut!

Nyt puheena olevan kaltaista kiviestettä on Salpalinjassa Luumäen Askolassa nähtävissä pienet pätkät kuutostien kahtapuolen. Olen saattanut tästä kiviasettelutavasta kirjoittaa aikaisemmin, mutta nyt siihen löytyi kirjalliset perusteet.

VT-asemaan oli ajettu kiviä varsin paljon ehtimättä pystyttää niitä (muutamin paikoin löytyy esimerkkejä myös Salpalinjasta). Irralliset kivet olivat väistyneet vihollisvaunujen työntövoiman edessä. Jopa kaksi vaunua teki yhteistyötä aukon tekemisessä. Näin menetellen oli aukko syntynyt esteeseen 20-30 minuutissa. Vaunut olivat rikkoneet ”maastoon heitettyjä” estekiviä myös ampumalla. Taistelukertomuksissa oli tapauksia, että vihollinen oli miesvoimin lapioinut kivien viereen montuja ja luistaneet kivet näihin, jolloin esteen yliajaminen oli mahdollista.

Lopuksi Hanell sanoo, että mikään este ei ole ehdoton. Järeällä tykistöllä ja ilmapommeilla ne ovat tuhottavissa. Mutta linnoitustyön johtaja selkeästi ilmaisee pitävänsä asemien edessä ”sangen tehokkaana” esteenä edellä puhuttua kaivantoon upotettua nelirivistä kiviestettä. Siinä siis kivet ovat määrätynlaisessa järjestyksessä makaavassa asennossa. Kivien paino on 4-5 tonnia (huom. välirauhan estekiven vähimmäispaino oli 3 tonnia). Hanell myöntää esteen olevan ”suhteellisesti hyvin suuritöinen”.

Tämän blogikirjoituksen mahdollisti Juha Kilpeläisen arkistosta löytämä, jutun alussa selostettu asiakirja.

JR 1:n historia auttaa ymmärtämään myös Salpalinjaa

Sain vihdoin luettua sotatieteen tohtori, yleisesikuntaeverstiluutnantti, pioneeriupseeri Janne Mäkitalon ja tykistömajuri evp Jukka Vainion kirjan Valkeasaaressa läpimurto, Jalkaväkirykmentti 1 jatkosodassa. Erinomainen ja hyvin monipuolisesti JR 1:n sotatietä ja yleensä jatkosodan jalkaväkijoukkojen ja myös vihollisen toimintaa kuvaava teos. Suosittelen, kirjaa voi tilata jarmo.tolski@pp2.inet.fi

Kirja on oikein mielenkiintoista luettavaa meille Salpalinjasta kiinnostuneille. JR 1:n edeltäjä 1. prikaati oli suojajoukkona rakentamassa ja miehittämässä pääpuolustuslinjaa (tuleva Salpalinja) Luumäen Kivijärven ja Saimaan välillä, Jängynjärven tasalla. Tämä Salpalinjan osa tulee vahvasti esille ja luo pohjaa välirauhan linnoittamisesta ja erityisesti linnoituksen joukkojen mukaan lukien linnoitusjalkaväen ja linnoitustykistön käytöstä.

Kenttälinnoittaminen rykmentin sotatiellä varsinkin Lempaalassa ja sittemmin Valkeasaaressa on terveellistä tietoa Salpalinja-harrastajille.

Ja lopuksi jatkosodan päätyttyä 10. D ja JR 1 sen mukana vedetään ennen marraskuun 1944 kotiuttamistaan Salpalinjaan Miehikkälän tasalle, osin pääasemaan, osin Vaalimaan oikaisuasemaan ja rakentamaan, ainakin valmistelemaan sen etuasemaa Muurikkalaan. Vaalimaan oikaisuasemasta tuli pääasema syksyllä 1944.

Erityisen mielenkiintoinen on kirjan Valkeasaaren puolustusvalmisteluja ja toisaalta Neuvostoliiton hyökkysvalmisteluja kuvaava osa.

Ensinnäkin maallikolle tulee nyt jälkiviisaana kirjan tietojen manupuloimana ensimmäisenä mieleen, että miksi suomalaisten tuli linnoittaa oma etulinjansa suoraan tarjottimelle, avonaiseen, hyökkääjälle panssarikelpoiseen ja tykistönkäytölle otolliseen maastoon? Ja jonka linnoittaminen oli äärimmäisen vaikeaa tähystyksen ja tulen alla, ja kun vielä pohjavesi (vai oliko savikerroksen estämää pintavettä) tuli vastaan paikoin jo puolen metrin syvyydessä.

Maaston avonaisuus mahdollisti viholliselle koko asemasotavaiheen ajan kestävän tiedustelun ja suorasuuntaustykistöasemien valmistelun Merituitun kukkulalta. Ei ole ihme, että Stalinin strategisen iskun pääkohteeksi valittiin noin neljä kilometriä leveä Valkeasaaren lohko, jota JR 1 joutui puolustamaan tultuaan siirretyksi asemiin vain noin kaksi viikkoa ennen suurhyökkäyksen alkua.

Kirjan sanoma on yksiselitteinen: lohkon puolustaminen ja pitäminen oli noissa oloissa mahdoton tehtävä mille tahansa joukolle. Vihollisen voima ja taktiikka oli pitelemätön huonosti kenttälinnoitetuissa puolustusasemissa. Valkeasaaren puolustusasema oli samalla etuasema ja pääasema. Hallittuun vetäytymiseen etulinjan murruttua ei ollut mitään mahdollisuutta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Valkeasaareen oli rakennettu yksi teräsbetonikorsu ainakin pst-tykkiä varten ja mitä todennäköisimmin välirauhan aikaisilla Salpalinjan mitoituksilla. Korsu sijaitsi etulinjan ja tukilinjan välissä ja se oli suunniteltu ampumaan sivustatulta Pastorinjoen suuntaisesti. Kyseinen teräsbetonikorsu lienee ollut ainoa kestolaite, joka pystyttiin vihollisen tähystykseltä ja suorasuuntaustulelta suojassa yleensä rakentamaan.

Korsutykki, mitä ilmeisimmin 45 mm, oli paikoillaan ja ammukset olivat vieressä. Korsu oli pimeä ja kostea, tykki ja ammukset ruosteessa JR 1:n miehittäessä asemaa. Kirjan mukaan on ilmeistä, että sen takia sitä ei miehitetty suurhyökkäyksen aikana? Korsu olisi kosteanakin ollut mitä todennäköisimmin alueen ainoa neuvostotulta kestävä rakenne! Korsujen kosteutta olen käsitellyt blogissani http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2011/09/korsut-ja-kosteus.html

Kirjaa lukiessa minulle tuli ajatus, että olisiko Salpalinjakaan kestänyt Valkeasaaren kaltaista tulihelvettiä. Onhan sanottu, että läpäisemätöntä linnoitusta ei ole, jos vain siihen hyökkäävällä joukolla on käytössään tarvittava voima.

Minun toiveikas ja tietysti sinisilmäinen johtopäätös on, että Salpalinja olisi kestänyt, ainakin tarpeeksi kauan. Nimittäin sitä vastaan Valkeasaareen kohdistuneen kaltaisen voiman käyttö ei olisi ollut yksinkertaisesti mahdollista. Salpalinja oli tai olisi ollut sodan alkaessa kaukana etulinjasta. Sitä ei olisi pystytty tähystämään ennenkuin rintama olisi ollut siinä kiinni. Samalla tavalla siihen ei olisi pystytty kohdentamaan Valkeasaaren tapaista pitkään valmisteltua tykistön, ainakaan suorasuuntaustulen voimaa. Kestolinnoitteen murron suunnittelemiseen ja voiman kokoamiseen olisi tarvittu paljon aikaa. Sitä ei Neuvostoliitolla ainakaan kesällä 1944 ollut; oli kiire Berliiniin.

Maasto Salpalinjan edessä on panssarivaunujen käyttöön huomattavan hankala verrattuna Valkeasaaren aukeaan tasamaahan. Siellä ei ollut panssariesteitä, Salpalinjassa olisi ollut vaikean maaston lisäksi niin kivi- kuin kaivantoesteitä.

Ja jos vihollisen jalkaväki olisi päässyt rynnäkköetäisyydelle, sitä olisi ollut torjumassa teräsbetonikorsuissa hengissä säilyneet puolustajat. Valkeasaaressa puolustajat kaatuivat tai haavoittuivat vain sirpaleenkestäviksi rakennettuihin kenttäkorsuihin tai hautautuivat taisteluhautoihin. Kaiken lisäksi pääosin vitsasmatoilla tuetut haudat olivat kuin rotanloukkuja sen käyttäjille; tykistötulessa pirstoutuneet vitsakset tarttuivat taistelijan vaatteisiin kiinni ja jopa estivät heidän poistumisen haudasta.

Lisäksi Valkeasaaren hiekkapitoisen maaperän nostattamaa, näkyvyyttä ja aseiden toimintaa pahoin häirinnyttä hiekkapilveä ei olisi ainakaan samassa mitassa Salpalinjasta noussut.

JR 1:n historian luettuani en voi kuin hattua nostaa rykmentin sotilaille ja kiittää Luojaani, että olen saanut elää rauhan aikaa. Lisäksi on annettava täysi kiitos ja tunnustus kirjan tekijöille. Kirja tuo viime sotien koettelemukset rintamalla nykyihmisten tietoon ja se toivottavasti auttaa meitä ottamaan menneestä opiksi ja valmistautumaan pahimman varalle. Se on kunniavelkamme sotiemme veteraaneille ja sankarivainajille, ei vähiten JR 1:n mahdottoman tehtävän eteen joutuneille sotilaille!