Majoitustiloja isoja ja pieniä, harvassa ja tiheässä

Salpalinjan ja ylipäätään linnoituksen tärkein tehtävä on antaa suojaa. Sitä tarvitaan taistelussa, sitä tarvitaan vihollisen hyökkäyksen tulivalmistelun aikana. Suoja-arvon ohella merkittävä osa linnoitusta on sen pelotevaikutus, se että sitä ei pystytä murtamaan, se että sen läpäisy-yritys käy liian kalliiksi – jopa supervallallekin.

Viime viikolla olin tilaisuudessa perehtyä useampana päivänä Salpalinjaan erityisesti Rantamaalla, sen eteläisimmässä osassa. Huomioni kiintyi tietysti moneen asiaan, mutta tällä kertaa varsinkin pelkästään majoitukseen tarkoitettujen teräsbetonikorsujen mitoitukseen.

Kun yleensä majoituskorsut Virolahden pohjoisosien, Miehikkälän, Ylämaan ja Luumäen alueella ovat enimmäkseen 30 – 40 miehen suuruisia, ovat ne erityisesti rantamaantien (nykyinen museotie) eteläpuolella enimmäkseen 20 miehelle tarkoitettuja. Ehkä niitä on vastaavasti isompia korsuja tiheämmässä.

Luonnollisin selitys Ravijoen kylän eteläosien korsujen mitoitukseen löytyy samalle alueelle osuvasta luolien keskittymästä. Salpalinjan 25 luolasta puheena olevalla varsin suppealla alueella on 7-8 kappaletta riippuen vähän, mitkä lasketaan luoliksi, mitkä korsuiksi. Joukossa on puhtaita majoitusluolia, mutta myös monitoimiluolia asepesäkkeineen ja tykistön tulenjohtomahdollisuuksineen. Luolat ovat siis ilman muuta osaltaan ja ainakin osaksi keventäneet korsujen majoitustilavaatimuksia.

Salpalinjan luolien mitoitus on vain muutamassa yli sadan miehen. Yleensähän luolat ovat etulinjassa, Suo-Anttilan Lusikkovuoren luola, Salpalinjan suurin, on sekin vain muutaman sadan metrin päässä taisteluasemista. Se ei tietenkään 400 miehen suuruisena voi olla etulinjan miehitysjoukkojen suoja. On helppo tajuta, että siirtyminen etulinjan tuliasemiin tykistövalmistelun loputtua ja jalkaväen jo rynnäköidessä puolustajan asemiin on aivan liian pitkä. Siksi isot luolat eivät olleet suojaratkaisu etulinjan taistelijoille. Heidän suojansa piti olla lähellä omaa taistelupoteroa tai -pesäkettä. Isot luolat olivat majoitustiloina ilman muuta reservin tiloja.

Nyt täytyy tietenkin muistaa, että tulikorsuissa, konekivääri- ja tai pst-tykkikorsuissa, on yleensä aina myös tilat noin 20 miehen majoitukseen. Salpalinjasta löytyy myös muutamia vain kymmenen miehen majoitukseen tarkoitettuja teräsbetonikorsuja. Niille löytyy varmaan perusteensa, mutta sen jokainen tajuaa, että ”nuppia” kohti niiden rakentaminen on ollut kallista.

Toinen huomio majoituskorsuista löytyy nykyisen seiskatien eteläpuolelta. Tähän näkökulman sain Virolahden Bunkkerimuseon pääoppaalta ja Salpalinja-tuntijalta Erkki Rikkolalta.

Todellakin en sitä ollut aiemmin ajatellut. Huossiosuon länsireunalla on enimmillään puolen kilometrin sisällä peräti viisi 30 – 40 miehen majoituskorsua. Keskittymän keskellä on vain yksi asekorsu. On helppo yhtyä Rikkolan Erkin käsitykseen, että suomaasto edessä ohjaa vihollista ratkaisemaan taistelua muualle ja että runsas majoituskapasiteetti ”turvallisessa maastossa” viittaa jonkinlaisen lähi- tai aluereservin sijoittamiseen alueen korsuihin.

Nyt täytyy jälleen muistaa, että valtatie 7 on rakennettu vasta 1960-luvulla. Toki suurin piirtein sen paikalla Pihlajan peltolaaksosta länteen on sotien aikana ollut niin sanottu tykkitie kohti Haminaa. Se taas selittää, miksi puheena olevan Pihlajan peltoaukea on linnoitettu vahvasti, muun muassa kaksinkertaisella panssariesteellä muutaman sadan metrin välein. Alue on nähty tärkeäksi ja siksi sen läheisyyteen mahdollisten läpimurtojen varalta on varattu myös reservijoukoille suojatilaa, josta ne olisi tarpeen tullen heitetty tuleen. Kenties?

Niin kauan kuin arkistot eivät paljasta linnoitussuunnittelijoiden aivoituksia, meillä harrastajilla on lupa yrittää ymmärtää ja pohdiskella tuon ajan sodan kulun mahdollisuuksia ja oivalluksia.

Sotiemme veteraanien hyväksi

Kuvat kertovat kaiken, ellei lisää tietoa: http://www.salpavaellus.net/upeat-portinpylvaat-nahtavana-nyt-salpalinja-museolla-huutokauppaa-varten/

Pienen ihmisen Nato-kannanotto 15 vuotta sitten

Kiirettä pitää monella tavalla, enkä ole ehtinyt päivittämään blogiani. Tuossa yöllä "väkisinmaatessani" ajatus heräsi Suomessa käytävään Nato-keskusteluun; Ukrainan kriisi on antanut sille vauhtia. Moni Naton kannattaja on uskaltautunut tunnustamaan suhteensa. Minä pienenä Miehikkälän ihmisenä liityn samaan sarjaan. Tosin minä tunnustin "rakkauteni" julkisesti jo vuonna 1999 Miehikkälän ja Virolahden kuntien yhteisessä itsenäisyyspäivän juhlassa, jossa olin puhujana. Kun luin tuon henkeni tuotteen uudelleen, en osaisi sitä nyt juurikaan muuttaa, enkä edes yritä sitä lyhentää. Se on aikalaisnäkemys silloin. Harmi, kun liki 15 vuotta sitten tietokoneella kirjoitettua puhetta ei nykyvehkeet pysty avaamaan, kun koneessa ei ole edes paikkaa 3,5 tuuman levykkeelle! Skannattuna kuvina puhe on tässä, kokeillaan onnistuiko. Suosittelen luettavaksi!

Laitan tähän alkuperäistekstin skannauksesta wordiksi muutetun tekstin. (4.1.2022 TA)

Terho Ahonen

Puhe itsenäisyyspäivänä 6.12.1999 Miehikkälän ja Virolahden kuntien juhlassa

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät naiset ja herrat!

Kuusikymmentä vuotta sitten Miehikkälä ja Virolahti olivat valtakuntamme itärajaa ajatellen turvallista sisämaata. Turvallista siitä huolimatta, että talvisodan taistelut olivat käynnissä ja pitäjiemme parhaassa iässä ja kunnossa olevat miehet olivat ase kädessä puolustamassa nuoren itsenäisen Suomen koskemattomuutta. Silloin ei varmasti vielä tiedetty koko totuutta. Stalinin diktatuurin tavoitteena oli pikamarssi Helsinkiin ja Suomen saattaminen osaksi Neuvostoliittoa.

Talvisotaa on sanottu ihmeeksi. Eikä ihme, kun tietää miten Suomi oli loppujen lopuksi varustautunut rajojensa puolustamiseen. Kun maailmanpalon vaara oli näköpiirissä 1930-luvun loppupuolella, pyrkivät sotilaat saamaan lisää puolustusmäärärahoja. Vielä niinkin myöhään kuin 1938 suomalaiset vastuulliset poliitikot vastasivat, että eihän nykyaikana voi tulla enää maailmansotaa, siis vuonna 1938. Ja toisaalta katsottiin, ettei uusia aseita kannata ostaa, sillä nehän vain vanhenevat. Niinpä talvisotaan mentiin osaksi malli Cajanderissa, osalle miehistä oli jakaa vain kivääri, kokardi ja vyö. Raskaita aseita ja ammuksia oli vähän. Panssareita torjuttiin lähitaistelussa polttopulloin ja taisteluhautaan työntyneitä vihollisia omin puukoin. Noilla aseilla taistelu oli mahdollista vain suunnattoman rohkeuden, jopa uhkarohkeuden avulla. Onneksi maa- ja metsätalousvaltainen maa oli kasvattanut arktisiin olosuhteisiin karaistuneita, erittäin kenttäkelpoisia reserviläisiä.

Talvisota oli torjuntavoitto. Suomi säilytti itsenäisyytensä. Alueluovutukset tekivät Miehikkälästä ja Virolahdesta rajapitäjiä. Koko valtakunta ymmärsi itäisen vaaran. Alkoi ennennäkemättömän tehokas ja kallis itärajan linnoittaminen. Enää ei luotettu optimistiseen sanahelinään "muka nykyajan rauhasta", vaan kaikki voimat keskitettiin itärajan varustamiseen. Myöhemmin Salpa-asemaksi kutsuttu Pohjoismaiden suurin rakennustyö alkoi. Nyt oli rahaa maanpuolustamiseen, vaikka aineelliset ja henkiset tappiot sodassa olivat olleet valtavia. Mistä rahaa sitten ilmestyi, kun sitä ei vielä pari vuotta aikaisemmin ollut? Olihan rahaa silloinkin, mutta sitä ei vielä tuolloin haluttu käyttää sotilaiden esittämiin tarkoituksiin. Puolustusmenoista säästäminen maksettiin talvisodassa verellä ja kyynelillä. Rahan käyttö ja riittävyys on siis arvostuskysymys.

Välirauhan jälkeen jatkosota siirsi rintaman kauaksi itään. Kotiseutumme ja tänne rakennettu Salpalinja jäivät jälleen selustaan kolmeksi vuodeksi. Kesä 1944 toi sodan ja linnoitustyöt jälleen ajankohtaiseksi. Neuvostoliiton suurhyökkäys pysäytettiin Tali-lhantalaan. Salpa-asema jäi koskemattomaksi. Se oli osaltaan vaikuttamassa sodan lopputulokseen. Niinpä voidaan sanoa, että linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu. Miehikkälästä ja Virolahdesta tuli jälleen rajapitäjiä ja sitä ne ovat vieläkin.

Vaikka minunkin juureni ovat äitini kautta luovutetussa Karjalassa, olen silti valmis tyytymään synnyin- ja asuinkuntani Miehikkälän lopulliseen rajapitäjäasemaan. Minulla ei ole erityistä halua lähteä laajentamaan Suomea itään, ei vaikka nykyinen elinkeinoni ja työpaikkani kahden kilometrin päässä rajasta saha- ja puutavaran hankinnan osalta sitä puoltaisikin. Tietysti en pane pahaksi, jos vääryydet oikaistaisiin ja me pääsisimme rauhanomaisin keinoin rakentamaan ja kohentamaan Karjalaa sen takavuosien kukoistukseen. Mutta meidän on muistettava, että Karjala on asuttu ja sen nykyisistä asukkaista suurelle osalle se on synnyinseutu, isänmaa, niin kuin Suomi on meille. Voisimmeko elää yhdessä, kaksi täysin erilaista kulttuuria, ilman ristiriitoja ja riitoja? Olisiko se hyväksi kenellekään?

Nykyinen tilanne on siis hyvä, mutta vain sillä ehdolla, että pystymme kansakuntana rajamme turvaamaan. ltärajamme ei voi, eikä saa siirtyä länteen enää tuumaakaan.

Jotta säilyttäisimme nykyisen maantieteellisen tilanteen, on meidän varauduttava pahimpaan. Koska luotan, että Suomen valtiojohto ei koskaan päätä hyökätä itään, on mahdollinen sotatilanne siis ainoastaan se, että itärajan yli hyökätään Suomeen päin. Se merkitsee meille rajaseudun ihmisille aina sodan jalkoihin jäämistä. Ylitsemme käveltäisiin. Omaisuutemme ja mantumme jäisivät ilman muuta ainakin väliaikaisesti viholliselle. Ratkaisutaistelut käytäisiin jossakin lännempänä.

Nykytilanteen säilyttäminen tarvitsee tueksemme kuvainnollisen Salpalinjan. Siis sellaisen puolustuspoliittisen rakennelman, joka olemassaolollaan tekee minkä tahansa vainolaisen aikeet tyhjäksi uhata itsenäisyyttämme.

Kun syksyn 1994 kansanäänestyksessä kysyttiin mielipidettämme Suomen EU-jäsenyydestä, oli ratkaisu minulle maanviljelijätaustasta huolimatta helppo. Äänestin jäsenyyden puolesta. Sen tein puhtaasti maanpuolustus- ja turvallisuuspoliittisin perustein. Kun kerrankin Suomella oli mahdollisuus liittyä länsimaiseen, kansanvaltaiseen ja luotettavaan organisaatioon ja saada sitä kautta tarvittaessa apua, oli se tehtävä.

Talvisodassa Suomi taisteli käytännössä yksin. Saimme avuksemme pääasiassa vain myötätuntoa. Jatkosotaan Suomi meni Saksan rinnalla. Se oli sen hetkisen tiedon ja kokemuksen valossa ainoa ratkaisu. Yksin ei olisi pärjätty. Ja ilman Saksan aseapua puna-armeijan suurhyökkäys Kannaksella 1944 ei olisi pysähtynyt ennen Salpa-asemaa.

Jatkosodassa Suomi säilytti itsenäisyytensä, kielensä ja kulttuurinsa. Mutta poliittiseen kielenkäyttöön tuli oma YYA-slanginsa, ystävyys-, yhteistyö- ja avunantoliturgia. Kylmä sota vaimensi Suomen äänen. Oli elettävä kieli keskellä suuta ja varottava loukkaamasta suurta ja mahtavaa naapuria. Tämäkin puhe jo tähän saakka olisi vielä 1980- luvun alussa ollut todennäköisesti julkisena täysin mahdoton. ltsesensuuri oli ylikorostetun tiukkaa.

Neuvostoliiton hajoaminen ja Berliinin muurin kaatuminen kymmenen vuotta sitten ovat antaneet meille suomalaisille mahdollisuuden ajatella jälleen ääneen. Nyt itänaapurimme on Venäjä. Maantiede ei ole muuttunut. Paasikiven-Kekkosen linjan ulkopoliittiset viisaudet eivät ole vanhentuneet. Ison ja vahvemman varjossa ei ole mitään järkeä uhitelta. Ei ole syytäkään. Historia on historiaa. Venäjän kanssa ei ole koskaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin elää rauhassa ja rinnakkain.

Tässä voi ehkä tuntua yliampuvalta pienen ihmisen, pienessä Miehikkälässä puhua Suomen Nato-jäsenyydestä. Minusta siihen on meillä nimenomaan rajaseudullinen oikeus, pelkästään jo niillä perusteilla, joihin aiemmin viittasin. Eli olisimme jo sodanuhkatilanteessa ensimmäisten evakuoitavien joukossa.

Minulla ei ole perusteita antaa ohjeita, millainen Suomen Nato­jäsenyyden tai jonkun muun vastaavan länsiliiton tiukkuusaste tai muoto olisi. Tärkeintä on, että syntyy uskottava puolustus- ja turvallisuuspoliittinen nykyajan Salpalinja rajoillemme.

Mahdollisen Nato-liittoutumisen taì Euroopan Unionin oman sotilaallisen turvallisuusorganisaation on pelätty johtavan siihen, että suomalaisen sotilaan veri tulee vuotamaan jossakin muualla kuin Suomen maaperällä ja jonkun muun aatteen kuin Suomen puolustamisen hyväksi. Ehkä niin, mutta sen ei tarvitse tapahtua pakotettuna. Olihan Suomenkin sodissa ulkomaalaisia vapaaehtoisia, ainakin Ruotsista ja Virosta. Miksi ei voisi olla myös toisinpäin?

Suomalaisia sotilaita on palvellut ase kädessä ulkomailla rauhanturvajoukoissa noin 27 000 miestä. Minä olen yksi heistä. Olen omin silmin ollut näkemässä sodan julmuuden ja ollut tykistö- ja käsiasetaistelujen keskellä pelkäämässä henkeni edestä. Olen myös nähnyt, kuinka kaksi suomalaista YK-aseveljeä kaatui miinaonnettomuudessa. Olen vakuuttunut, että suomalainen veri voi vuotaa kunniallisesti myös muun kuin Suomen isänmaan hyväksi. Se voi vuotaa myös maailmanrauhan turvaksi. Minusta se on vähintään yhtä jalo uhri kuin kaatuminen kotimaan kamaralla.

Merkittävää YK-palveluksessa on se, että se tapahtuu vapaaehtoispohjalta. Jos suomalaisia sotilaita Euroopan Unionin tai Naton puolustusorganisaatio joskus tarvitsee, olen aivan varma, että Suomen kiintiön verran löytyy aina vapaaehtoisia. Heillä on tekemiseensä oma halu ja vakaumus. Olkoonkin, että vapaaehtoisuuteen sitoutuminen voi palvella joidenkin osalta seikkailunkin halua, mutta se kyllä haihtuu hyvin pian sodan todellisuuteen ja haluun turvata rauha hädässä oleville ihmisille niin pian kuin mahdollista.

Mahdollisesta kansainvälisestä sotilaallisesta avusta huolimatta Suomen on kuitenkin turvattava voimallisesti myös omaan puolustukseensa, puolustusvoimiin. Viime maailmansota osoitti, miten vähämerkityksellisiä jotkut sopimukset ovat. Niitä irtisanottiin ja sovittiin uusia aina tilanteen mukaan. Siksi oma apu on kaikkein paras apu. Mutta jos sen tueksi saadaan jotakin apua jonkinlaisen Naton muodossa muualta, niin hyvä on.

Kaikkein tärkeintä Suomen turvallisuuspolitiikan järjestelyissä on se, että se palvelee rauhaa. Ja kun se palvelee rauhaa, se tekee kunniaa viime sotien veteraaneille, teille joita vielä joukossamme on, ja myös niille jotka ovat jo kaikkensa antaneet. Te taistelitte meille rauhan.

Hyvät kuulijat!

Suomen itsenäisyyspäivä on aina kunnioitus sotiemme veteraaneille, naisille ja miehille. ltsenäisyyspäivän juhlallisuudet ovat kulkeneet vuodesta toiseen samaa perinteistä kaavaa. Nyt tässä juhlassa ja tässä päivässä on täällä Miehikkälässä ja Virolahdella haettu muutosta, toisenlaista tapaa kunnioittaa isäimme töitä. Tärkeintä juhlatapahtumissamme on saada viestitettyä sanaa eteenpäin nuorisollemme, että kaikki hyvä ympärillämme, kieli, kulttuuri, luonto ja elämisen vapaus eivät ole itsestään selvyyksiä, vaan ne on hankittu suurin uhrauksin.

Aika muuttuu. Se on hyväksyttävä. Me keski-ikäiset íhmiset, ainakín minä, olemme yhä enemmän turvaamassa tuttuun ja turvalliseen. Muutosta pelätään ja siten sitä vastustetaan. Talvisodan hengen takana oli kansan yksimielisyys ja rohkeus taistella vääryyttä vastaan. Ehkä tulevaisuuden itsenäisyystaistelu Suomessa ja täällä kaakonkulmalla onkin taistelua muutoksen puolesta paikalleen juuttumista vastaan.

Suomen kansan itsenäisyyttä ei siis loppujen lopuksi varjella pelkällä sotilaallisella puolustuksella. Kaiken ratkaisee se, kuinka tämän maan kansalaiset pystyvät rakentamaan elinkeinonsa, tulevaisuutensa.

Jos ihmiset eivät Suomessa ja sen maaseudulla elä, ei ole mitään puolustettavaakaan. Jo tällä vuosikymmenellä on tapahtunut paljon. Yhteiskunnan monet vahvaksi luullut rakenteet ovat murtuneet ja tilalle on syntynyt uusia tai uusittuja rakenteita. Muutos jatkuu. Se on varmaa.

Erityisen haastavaa tilanne on peruselinkeinomme, maatalouden tulevaisuuden osalta. Näinä päivinä Suomen hallitukselta vaaditaan samaa lujuutta ja peräänantamattomuutta kuin syksyn 1939 neuvotteluissa. Periksi ei saa antaa, nyt ei uhkaa edes sota, pikemminkin perikato.

Kävi miten kävi, meidän on vain oltava rohkeita, havaittava muutos ja sen tarve ja käytettävä tietomme ja taitomme sen vahvistamiseen. Nuoria on rohkaistava luovuuteen ja uuden keksimiseen. Uskon tai ainakin toivon, että he myös pystyvät siihen, viimeistään kun aikuistuvat. Elämisen vietti on vahva. Toivottavasti emme ole kasvattaneet nousevaa sukupolvea pilalle antamalla lähes kaiken valmiina, vastikkeetta. Nuorilla on toimeentulo; he saavat melkein kaiken haluamansa. Toivottavasti hekin aikanaan oivaltavat, että yhteiskunta ja sen ihmiset voivat elää vain työstä. Työ, niin kuin kansamme itsenäisyyskään, ei ole itsestään selvyys. Sitä on haluttava.

Lainaan tähän lopuksi vuodelta 1987 Miehikkälän 100-vuotisjuhlajulkaisussa olleen kirjoitukseni päätöskappaleen. Se pätee Miehikkälän lisäksi niin emäpitäjä Virolahteen kuin koko Suomeenkin:

"Kaiken kaikkiaan: Miehikkälä on ja pysyy. Se on kotiseutu, jolle elää, jolle rakentaa ja jolle lapsia kasvattaa."

Eläköön Suomi!

Tässä alla Kaakonkulman 8.12.1999 tulkinta puheesta yli puolen sivun jutussa kahtena skannauksena:

Tässä alla vielä vakuudeksi alkuperäinen käsikirjoitus skannattuna viidellä sivulla:

Salpalinjan opasopit jakoon ja käyttöön

Salpapolku-hankkeen Salpalinjan opaskoulutus 2014 sai hyvän vastaanoton. Kuuden illan kurssille oli tulijoita enemmän kuin mahtui. Kurssin 35 osanottajasta tietysti aina muutama oli estynyt osallistumasta kaikkiin luentoihin ja maastokäynteihin. Keskimäärin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä. Se on hyvin. Asia kiinnosti loppuun saakka.

Kurssin yksi idea oli perehdyttää osallistujia Salpalinjaan eri paikoissa. Nyt tulevilla oppailla on käsitys linnoituksesta Virolahdella, Miehikkälässä, Luumäellä, Lappeenrannassa ja Lemillä. He tulivat nähneeksi, kuinka samanlainen tai toisaalta erilainen Salpalinja on. Ratkaisevaa kunkin kohteen rakenteessa on tietenkin sen sijainti ja maasto. Siksi Salpalinjaan pitäisikin tutustua useassa eri paikassa, jos haluaa sen moniulotteellisuudesta enemmän irti.

Puheena oleva opaskoulutus jatkuu vielä syksyllä muutamalla lähinnä oppaiden yrittäjävalmiuksia kohottavalla luentoillalla.

Mutta mikään muutamien tuntien opaskurssi ei tee valmista opasta, ei ainakaan Salpalinjasta. Linnoitukseen liittyvä mielenkiintoinen asiamäärä on valtava. Kurssilla pystyttiin vain raapaisemaan pintaa.

Jos luennoitsijat eivät omaa valmistelemaansa aihetta oikein tahtoneet saada mahtumaan esimerkiksi yhteen tuntiin, niin kuinka opas pystyy tyhjentävästi kertomaan ja esittelemään koko Salpa-aseman samassa ajassa? Olen aistinut jo oppaina toimineidenkin ihmisten pelkäävän, että onkohan minulla tarpeeksi sanottavaa. Yleensä aina on, jos opas on vähänkään aiheeseensa perehtynyt. Tiedon määrä ei ole ongelma, vaan aika sen jakamiseen.

Opastuksen lähtökohtana on tietenkin asiakkaan tai asiakasryhmän käytössä oleva aika Salpalinjaan tutustumiseen. Jos se on vain yksi tunti, niin opastus on tehtävä tunnissa. Silloin on vain kylmästi sanottavaa karsittava. On kerrottava ja näytettävä se, minkä annetussa ajassa hyvin ehtii ja yritettävä luoda ryhmälle tiedonnälkä, joka tuo heidät kohteeseen uudelleen.

Muutaman tunnin patikkaretkellä tiedonvälitykseen on aikaa äkkiä ajatellen jo paljon paljon enemmän. Mutta ei välttämättä, koska kävelyosuuksilla ei juurikaan voi asioita kertoa, ainakaan niin että ryhmän häntäpää sen kuulisi. Eli jälleen aika rajoittaa.

Oppaan on vain vähitellen ja pikkuhiljaa opittava ymmärtämään, miten vähän loppujen lopuksi asioita pystyy ja ehtii kertomaan. Mutta ei ole syytä huoleen. Kohteilla on näkemistä, jota kerronta täydentää. On myös tajuttava että rajansa on kuulijankin vastaanottokyvyllä. Salpalinjassa on niin paljon ”tavaraa”, että se on annosteltava sopiviin palasiin ja tarjoiltava ne sen kokoisina, ettei niihin tukehdu.

Tärkeintä Salpalinja-oppaille on saada harjaantumista ja toistoja opastuksiin. Tietomäärä kyllä aika äkkiä alkaa myös karata muistista, ellei opastustilanteita ole. Ne oppaat jotka aikovat valmiuksiaan kehittää, ymmärtävät sanomattakin, että ainoa tie siihen on opastaminen. On hakeuduttava niihin tilanteisiin tai tapahtumiin, jossa siihen on mahdollisuus, vaikka viedä oma suku tai kaveriporukka Salpalinja-kierrokselle. Vain työ tekee mestarin. Ja sen voin sanoa, tässä hommassa valmiiksi ei tule koskaan, aina on parantamista.

Olen iloinen, että puheena ollut opaskurssi tuo muutaman vapaaehtoisoppaan myös RUK:n upseerioppilaiden opastuksiin Virolahden Harjuun. Kahden ru-kurssin perehdyttäminen esimerkiksi tänä vuonna antaa aktiiviselle oppaalle mahdollisuuden jopa 12 opastuskertaan. Se tuo jo melkoista lisärutiinia opastuksiin, teki niitä sitten tapahtumissa vapaaehtoisoppaana tai kenties omana opasyrittäjänä. Edelleen olen sitä mieltä, että tarjonta luo kysyntää – pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

Salpalinja on hyvässä nosteessa. Jutut mediassa sitä entisestään ruokkivat. Mitään ryntäystä ei tule, mutta kyllä sotahistoria Salpalinjan muodossa täällä itärajalla on tervetullut lisä kaikenlaiseen toimeliaisuuteen. Ei vähiten siksi, että Ukrainan kriisi on ylipäätään lisännyt ihmisten mielenkiintoa ja jopa huoltakin maanpuolustuksellisiin asioihin Suomessa. Salpalinja on esimerkki siitä, miten näitä asioita aikanaan hoidettiin!