Salpalinjassa tai sen lähettyvillä asuvat ihmiset yleensä sanovat tuntevansa linnoituksen hyvin. Vieraan ihmisen ei auta kuin uskoa. Muutamalla kysymyksellä pystyisi näiden paikallisten tietäjien asiantuntemuksen asettamaan helposti kyseenalaiseksi. Mutta ainakaan minä en ole sitä tohtinut tehdä. Ja miksi nolata ihmisiä. He ovat tyytyväisiä siihen tietomäärään, joka heillä on ja pitävät sitä hyvänä ja riittävänä. Se heille suotakoon; Salpalinja-tietouden hankinta on kaikille vapaaehtoista. (Peruskoulussa voisi olla kyllä jonkinlainen katsaus historiassa pakollista!)
On tietenkin hyvin suhteellinen kysymys, milloin joku tietää jostakin asiasta tarpeeksi tai tuntee sen hyvin. Minä tunnustan rajallisuuteni: olen tietävinäni Salpalinjasta aika paljon, mutta tiedän, että en tiedä siitä läheskään tarpeeksi. Ja vaikka olisin jonkin asian lukenut tai kuullut, olen saattanut sen autuaasti unohtaa.
Minulla on muutamia esimerkkejä siitä, kuinka paikkakuntalaiset ovat osallistuneet minunkin opastuksiin hieman vähätellen: ”no voinhan lähteä kuuntelemaan mitä tiedät.” Muutamat näistä ovat retken päätyttyä jopa hieman nolona ja toisaalta nöyränä ihmetelleet ja tunnustaneet, että eivät todellaakaan tienneet, mitä kaikkea Salpa-asema pitää sisällään.
Ja nyt on aika palata otsikkoon: kuinka olisivatkaan voineet tietää?
Salpalinja-työmaa oli salainen. Siitä ei lehdissä kirjoitettu tai radiossa pakinoitu. Työmaalla oli kymmeniä tuhansia työntekijöitä. Sitä kautta tietoa olisi voinut levitä, mutta ei levinnyt juurikaan yleistä ”olin linnoitustöissä” –kommenttia enempää. Tämä siksi, että kulloisetkin työntekijät tiesivät tietysti mitä itse tekivät, mutta eivät tienneet esimerkiksi, mitä seuraavalla mäellä tehtiin. Tiedon jyvästen kasaaminen ja yhdistäminen olisi vaatinut paljon vaivaa. Näin siis perimätieto ei ole voinut olla laajaa.
No tietenkin kirjallisuus ja lehtijutut ovat yksi paikka, mistä tietoa etsiä. Ensinnäkin lehtijuttuja Salpalinjasta, uskallan väittää, ei juurikaan löydy 1970-luvulta tai sitä vanhemmalta ajalta. Sotasalaisuudesta ei kirjoitettu.
No, kirjallisuutta sitten. Ensimmäinen merkittävä laaja teos Salpalinjasta on Reino Arimon Suomen linnoittamisen historia 1918-44. Se ilmestyi 1981. Sitä on tietenkin edeltänyt sotahistoriateoksissa suppeahkoja katsauksia Salpa-asemaan. Linnoitusteknikko Heikki Aallonpää on ollut ensimmäisten laajempien kirjoitusten tekijöiden kärkijoukossa kirjoittaessaan Salpalinjasta vuonna 1980 ilmestyneessä ja Etelä-Karjalan museon kustantamassa Kaakkoisraja ja sen linnoitukset –kirjassa. Kaikki laajempi ja yksityiskohtaisempi kirjallinen tuotanto on julkaistu mitä todennäköisimmin myöhemmin.
Eli uskaltaisin sanoa, että laajemmin vasta 1990-luvulta alkaen on syntynyt uutta kirjallista materiaalia Salpalinjasta. Viimeisimpiä taitaa olla tammikuulta 2012 julkaistu Otto Auran pro gradu -tutkielma viime sotien aikaisista linnoitustöistä. Linkki siihen löytyy tästä pro graduun.
Ilahduttavaa, että Salpalinja on kiehtonut opiskelijoita ja toivottavasti kiinnostaa jatkossakin, jopa tiedän, että kiehtoo. Hyvä.
Yhteenvetona voisi sanoa, että Salpalinjaan perehtyminen laajemmin on ollut suurella yleisöllä mahdollista vain noin 30 vuoden ajan. Edellä mainitun kirjallisuuden julkitulo asettuu suurin piirtein samaan ajankohtaan, jolloin Salpalinjaa esitteleviä matkailukohteita on pikkuhiljaa putkahdellut itärajalle.
Olisi kiinnostavaa kuulla ja tietää, löytyykö merkittävää kirjallista tuotantoa Salpalinjasta ajalta ennen vuotta 1980? Kommentteja, olkaa hyvä!
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
perjantai 24. helmikuuta 2012
maanantai 20. helmikuuta 2012
Lumi ja linnoitustyöt
Salpalinjaa rakennettiin säästä välittämättä myös talvella 1940-41. Pakkanen ja lumi ovat hidastaneet töitä ja teettäneet paljon ylimääräistä työtä, se on selvä. Tuo lumi tuli äsken mieleen, kun tein traktorilla lumitöitä eilisen ja viimeöisen tuulen ja tuiskun jäljiltä. Lunta oli maassa 15- 20 senttiä. On hyvin todennäköistä, että vastaavia pyryjä on sattunut myös Salpalinjan rakentamistalveen.
Voin hyvin kuvitella vastuussa olevien työnjohtajien aamun ankeutta, kun aikataulut painavat päälle ja kaikki on lumen alla. Konevoimaa lumitöihin on korkeintaan käytettävissä muutama kärkiaurallinen kuorma-auto ja nekin pystyvät auraamaan vain linnoitusteitä, kun kenties tärkeimmiltä maanteiltä ehtivät.
Kaikki muu on putsattava käsipelillä. Tämän päivän muovisista kevyistä kolista ja lumilapioista ei edes kukaan ollut nähnyt unta. Tuon ajan lumilapion lapio-osa oli tehty yleensä vanerista. Lapion kärkeen oli naulattu tai niitattu peltivahvistus. Ja kun noita lumilapioita ei varmasti joka ukolle riittänyt, lunta luotiin sillä samalla isolla sora- tai maalapiolla, millä muutoinkin työskenneltiin.
Ajatellaanpa teräsbetonikorsun monttua. Sillä oli leveyttä vähintään kymmenen metriä, asekorsussa pituutta siipimuuri mukaan lukien parikymmentä metriä ja syvyyttä valmiina kuutisen metriä. Sopivalla tuulella monttuun on saattanut kertyä lunta jopa metrien paksuudelta. Ei kun välilaveritasanteet käyttöön ja lunta lappamaan ylöspäin. Vai miten se lumi sieltä kuuden metrin syvyydestä olisi poistettu?
Tuskin minkään muunkaan työn jatkaminen ilman lumitalkoita oli mahdollista. Taistelu- ja yhdyshaudat umpeutuivat varmasti siinä missä muutkin kaivannot. Ylimääräistä työtä siis riitti.
Lumi ja talvi tottakai hidastavat edelleenkin kaikkea rakentamista. Mutta on syytä uskoa, että korpiolosuhteissa ja ottaen huomioon linnoitustyömaan laajuuden, talvikelit ovat olleet keskimääräistä suurempi riesa.
Salpalinjan rakentamisella oli kiire. Talveksi työmaata ei voinut keskeyttää. Lumi ja pakkanen oli vain otettava realiteettina ja yrittää tulla sen kanssa toimeen.
Talvi ei pelkästään vaikuttanut työn lisääntymiseen. Oman mausteen lumi toi sopivassa lämpötilassa työmukavuuteen. Uusi lumi tarttuu sarkaisiin vaatteisin ja nahkahanskoihin ja kastelee ne nopeasti. Nykypäivän vettä hylkiviä materiaaleja ei tietenkään ollut. Ei paljon tarvitse arvailla, että työvuoron päätteeksi huonolla kelillä lähes kaikki päällä oleva oli litimärkää.
Olen ehkä kertonutkin, että työmaaparekeissa majoittui 30-60 miestä / parakki. Kun puolensataa miestä illalla riisuu märät vaatteensa ja jalkineensa ”kuivumaan”, niin kuivaustilan ilmassa voi aistia muutakin kuin pelkkää kosteutta.
Olihan toki parakkeihin tehty kuivaushuoneitakin. Ainakin osassa niistä ei ollut minkäänlaista lämmitystä. Se ilmenee tarkastuskertomuksista. Ja jos kuivaushuoneita ei ollut tai ne olivat kylmiä, niin ainoa paikka kuivatella talvella paksuja vaatteita, oli parakin majoitustilat. Sarka- ja villavaatteiden kosteus, hiki ja kenties ihmiskehon muutkin päästöt saattoivat tehdä majoitustilan ilmasta aamuyöstä todella varsin sakean! Sietää kuvitella.
Voin hyvin kuvitella vastuussa olevien työnjohtajien aamun ankeutta, kun aikataulut painavat päälle ja kaikki on lumen alla. Konevoimaa lumitöihin on korkeintaan käytettävissä muutama kärkiaurallinen kuorma-auto ja nekin pystyvät auraamaan vain linnoitusteitä, kun kenties tärkeimmiltä maanteiltä ehtivät.
Kaikki muu on putsattava käsipelillä. Tämän päivän muovisista kevyistä kolista ja lumilapioista ei edes kukaan ollut nähnyt unta. Tuon ajan lumilapion lapio-osa oli tehty yleensä vanerista. Lapion kärkeen oli naulattu tai niitattu peltivahvistus. Ja kun noita lumilapioita ei varmasti joka ukolle riittänyt, lunta luotiin sillä samalla isolla sora- tai maalapiolla, millä muutoinkin työskenneltiin.
Ajatellaanpa teräsbetonikorsun monttua. Sillä oli leveyttä vähintään kymmenen metriä, asekorsussa pituutta siipimuuri mukaan lukien parikymmentä metriä ja syvyyttä valmiina kuutisen metriä. Sopivalla tuulella monttuun on saattanut kertyä lunta jopa metrien paksuudelta. Ei kun välilaveritasanteet käyttöön ja lunta lappamaan ylöspäin. Vai miten se lumi sieltä kuuden metrin syvyydestä olisi poistettu?
Tuskin minkään muunkaan työn jatkaminen ilman lumitalkoita oli mahdollista. Taistelu- ja yhdyshaudat umpeutuivat varmasti siinä missä muutkin kaivannot. Ylimääräistä työtä siis riitti.
Lumi ja talvi tottakai hidastavat edelleenkin kaikkea rakentamista. Mutta on syytä uskoa, että korpiolosuhteissa ja ottaen huomioon linnoitustyömaan laajuuden, talvikelit ovat olleet keskimääräistä suurempi riesa.
Salpalinjan rakentamisella oli kiire. Talveksi työmaata ei voinut keskeyttää. Lumi ja pakkanen oli vain otettava realiteettina ja yrittää tulla sen kanssa toimeen.
Talvi ei pelkästään vaikuttanut työn lisääntymiseen. Oman mausteen lumi toi sopivassa lämpötilassa työmukavuuteen. Uusi lumi tarttuu sarkaisiin vaatteisin ja nahkahanskoihin ja kastelee ne nopeasti. Nykypäivän vettä hylkiviä materiaaleja ei tietenkään ollut. Ei paljon tarvitse arvailla, että työvuoron päätteeksi huonolla kelillä lähes kaikki päällä oleva oli litimärkää.
Olen ehkä kertonutkin, että työmaaparekeissa majoittui 30-60 miestä / parakki. Kun puolensataa miestä illalla riisuu märät vaatteensa ja jalkineensa ”kuivumaan”, niin kuivaustilan ilmassa voi aistia muutakin kuin pelkkää kosteutta.
Olihan toki parakkeihin tehty kuivaushuoneitakin. Ainakin osassa niistä ei ollut minkäänlaista lämmitystä. Se ilmenee tarkastuskertomuksista. Ja jos kuivaushuoneita ei ollut tai ne olivat kylmiä, niin ainoa paikka kuivatella talvella paksuja vaatteita, oli parakin majoitustilat. Sarka- ja villavaatteiden kosteus, hiki ja kenties ihmiskehon muutkin päästöt saattoivat tehdä majoitustilan ilmasta aamuyöstä todella varsin sakean! Sietää kuvitella.
torstai 9. helmikuuta 2012
Salpalinjasta lähimatkailun merkkipaalu
Joskus on hyvä muistella menneitä. Panenpa tähän näkyviin yhden vanhan kirjoittamani jutun sellaisenaan, joka julkaistiin mm. Etelä-Saimaan yleisönosastossa 25.9.2009. Ainoastaan viimeinen virke ei ole ajankohtainen. En tiedä lukiko kirjoitusta silloin kukaan. Nyt siihen on tässä blogissa mahdollisuus ja mielestäni juttu sopii oikein hyvin tuohon edellisen kirjoitukseni aiheeseen.
- - -
”Jos se betoni, joka Salpalinjaan valettiin pitkin metsiä, olisi sullottu yhteen kymmenen metriä kanttiinsa olevaan pilariin, olisi tuo paasi ilman terästä yli kaksi kilometriä korkea! Kun tuo betoni pantiin kuitenkin järkevästi salaisiin sotilaskohteisiin ja pääosin maan alle, ei Salpa-aseman rakenteita välttämättä näe, vaikka seisoisi niiden päällä.
Salpalinjan ongelma matkailukohteena onkin siis se, että se ei näy kauas eikä lähelle. Linnoitus toimii, kun se yllättää vihollisen. Vaikka Salpalinjaa ei tehty turistikohteeksi, se yllättää myös matkailijan. Useimmiten hämmästys on sitä suurempi mitä vähemmän kävijällä on etukäteistietoa kohteesta.
Miehikkälässä ja Virolahdella Salpalinjan matkailukohteilla on varsin vakaa ja tasainen kävijämääränsä. On ollut jo kauan.
Museot ja niiden puitteet ovat kunnossa ja kestävät vaativankin vertailun. Valitettavasti kävijämäärät eivät vielä ole lähelläkään sitä, mitä ne voisivat olla.
Opastus niin Miehikkälän Salpalinja-museolla kuin Virolahden Bunkkerimuseolla on saanut kiitosta. Nuoret museo-oppaat osaavat läksynsä. Ilman opasta Salpa-aseman teräsbetonikorsuista ja estekivistä ei tiedonmuruja irtoa. Opastus on onnistuneen käynnin aa ja oo ja se Salpalinjan museoissa pelaa.
Edellä mainittujen Salpalinjan matkailukohteiden ympärillä 60-70 kilometrin säteellä on neljä isohkoa kaupunkia, Kotka, Kouvola, Lappeenranta ja Viipuri; Hamina on vieläkin lähempänä. Niistä on vain yhden tunnin ajomatka kolmeen korkeatasoisiin sotahistorialliseen erikoismuseoon, kun myös valtakunnallinen Pioneerimuseo Miehikkälässä lasketaan mukaan. Näkemistä riittää yhteen, kahteen tai jopa kolmeen käyntiin.
Lähimatkailu on nyt taantuman aikana kova sana. Tähän saakka Salpalinja on ollut meille vanhan Kymen läänin asukkaille liian lähellä. Sitä ei ole nähty. Joitakin ihmisiä Salpa-asemassa opastaneena, rohkenen yllyttää myönteiseen uteliaisuuteen.
Tässä lähellä on enemmän näkemistä ja kokemista kuin moni arvaakaan. Miehikkälän museot ovat vielä syyskuun auki keskiviikosta sunnuntaihin ja kaikki kolme ryhmille tilauksesta läpi syksyn ja talven.
TERHO AHONEN
Miehikkälä"
- - -
”Jos se betoni, joka Salpalinjaan valettiin pitkin metsiä, olisi sullottu yhteen kymmenen metriä kanttiinsa olevaan pilariin, olisi tuo paasi ilman terästä yli kaksi kilometriä korkea! Kun tuo betoni pantiin kuitenkin järkevästi salaisiin sotilaskohteisiin ja pääosin maan alle, ei Salpa-aseman rakenteita välttämättä näe, vaikka seisoisi niiden päällä.
Salpalinjan ongelma matkailukohteena onkin siis se, että se ei näy kauas eikä lähelle. Linnoitus toimii, kun se yllättää vihollisen. Vaikka Salpalinjaa ei tehty turistikohteeksi, se yllättää myös matkailijan. Useimmiten hämmästys on sitä suurempi mitä vähemmän kävijällä on etukäteistietoa kohteesta.
Miehikkälässä ja Virolahdella Salpalinjan matkailukohteilla on varsin vakaa ja tasainen kävijämääränsä. On ollut jo kauan.
Museot ja niiden puitteet ovat kunnossa ja kestävät vaativankin vertailun. Valitettavasti kävijämäärät eivät vielä ole lähelläkään sitä, mitä ne voisivat olla.
Opastus niin Miehikkälän Salpalinja-museolla kuin Virolahden Bunkkerimuseolla on saanut kiitosta. Nuoret museo-oppaat osaavat läksynsä. Ilman opasta Salpa-aseman teräsbetonikorsuista ja estekivistä ei tiedonmuruja irtoa. Opastus on onnistuneen käynnin aa ja oo ja se Salpalinjan museoissa pelaa.
Edellä mainittujen Salpalinjan matkailukohteiden ympärillä 60-70 kilometrin säteellä on neljä isohkoa kaupunkia, Kotka, Kouvola, Lappeenranta ja Viipuri; Hamina on vieläkin lähempänä. Niistä on vain yhden tunnin ajomatka kolmeen korkeatasoisiin sotahistorialliseen erikoismuseoon, kun myös valtakunnallinen Pioneerimuseo Miehikkälässä lasketaan mukaan. Näkemistä riittää yhteen, kahteen tai jopa kolmeen käyntiin.
Lähimatkailu on nyt taantuman aikana kova sana. Tähän saakka Salpalinja on ollut meille vanhan Kymen läänin asukkaille liian lähellä. Sitä ei ole nähty. Joitakin ihmisiä Salpa-asemassa opastaneena, rohkenen yllyttää myönteiseen uteliaisuuteen.
Tässä lähellä on enemmän näkemistä ja kokemista kuin moni arvaakaan. Miehikkälän museot ovat vielä syyskuun auki keskiviikosta sunnuntaihin ja kaikki kolme ryhmille tilauksesta läpi syksyn ja talven.
TERHO AHONEN
Miehikkälä"
keskiviikko 1. helmikuuta 2012
Salpalinja matkailukohteena kovan työn takana
Lisäys tähän juttuun 8.2.2012.
Matkapojat on ottanut Salpalinjan uudeksi kotimaan ryhmämatkakohteekseen. Lisää asiasta tuossa oikealla ja Salpakeskus-portaalin uutisosiossa. Oikein hyvä. Kevätkesä näyttää minkälaisen vastaanoton ison matkanjärjestäjän tuote saa. Mielenkiinnolla seurataan.
Huhtikuussa 2010 kirjoitin tässä blogissa otsikolla Nähtävyys vaikka ei siltä näytä Salpalinjasta matkailukohteena. Tuo otsikko on edelleen ajankohtainen. Salpalinja ei vieläkään näytä turistirysältä. Miksi näyttäisikään, kun se on tehty mahdollisimman piilossa pysyväksi puolustuslinnoitukseksi, sotasalaisuudeksi.
Nyt laajennan tätä matkailukysymystä tiedottamisen ja samalla myös markkinoinnin suuntaan. Miten houkutella ihmisiä paikkaan, jota ei tunneta ja jota ei tietenkään myös mielletä matkailukohteeksi?
Me jotka tiedämme ja tunnemme Salpalinjan, pidämme itsestään selvyytenä, että se on hieno, hämmästystä ja ajatuksia herättävä kohde. Siitä meillä Salpalinja-oppailla on näyttöä yllin kyllin. Paradoksi, ristiriita on juuri siinä, että Salpalinja on kohteena erinomainen, mutta sitä ei tunneta, sinne ei osata tulla tai mennä.
Jotakin etelän matkakohdetta on helppo markkinoida, kun kaikki tietävät että siellä on aurinkoa ja lämmintä. Ja taas Lapissa on lunta ja tuntureita. Loppu, tarkempi kohde hotellin tarkkuudella on vain hienossäätöä. Kauppa käy.
Salpalinja ja toistaiseksi sen harvalukuiset matkailutuotteet ovat suurelle yleisölle blackout, täydellisen tuntemattomia. Tämän blogin lukijoille ( nyt jo yli 6 500 eri kävijää) väite kuulostaa uskomattomalta, mutta totta se on. Ja jos vähän lievennän väitettä, niin monet Salpalinjassa vierailleet sanovat kyllä tienneensä jotakin siitä, mutta eivät käsittäneet sen monumentaalisia ulottuvuuksia.
Toisin sanoen tiedottamisen saralla tekemistä riittää. Meitä Salpalinja-toimijoita on toistaiseksi niin vähän, onneksi sentään on, että läpimurtoon eivät ponnistelumme ole riittäneet. Olen osaltani pienillä voimillani, muun muassa tämän blogin kautta yrittänyt kertoa Salpa-asemasta ja herättää mielenkiintoa siihen. Yhden miehen panos ei pitkälle riitä. Uskottavuus kaipaisi levempiä hartioita ja isompia tekijöitä.
Hyvältä tuntuu se, että museoviraston tekemän Salpalinjan inventointi on jo sen aikana ja toivottavasti keväällä tapahtuvan loppuraportin julkistamisen myötä entistä enemmän nostamassa Salpalinjaa esille.
Hyvältä tuntuu, että Etelä-Kymenlaakson matkailuyhteistyön uusi Kaakko 135 –astetta –kampanja pitää sisällään sen historiaosiossa myös Salpalinjan.
Hyvältä tuntuu, että erityisesti Lappeenrannassa, niin kuin olen kertonutkin, on Salpalinjan osalta into päällä.
Hyvältä tuntuu, että koti-Miehikkälänikin tekee mitä voi. Ja onhan niitä monta muutakin hyvää hanketta ja toimintaa menossa. Matkailullista läpimurtoa ei vaan ole vieläkään tapahtunut.
Vielä paremmalta tuntuisi, jos keksisimme keinon, jolla Salpalinja päräytettäisiin kunnolla näkyviin, asiallisesti, sotiemme veteraanien ja sankarivainajiemme kunnioituksen hengessä.
Mutta jos emme tuota ”lottovoittoa” keksi, niin sitten vain jatkamme sinnikkäästi työtämme lyhyin askelin ja mikä tärkeintä, otamme niitä eteenpäin. Kovalla työllä on tapana tulla palkituksi tavalla tai toisella.
Matkapojat on ottanut Salpalinjan uudeksi kotimaan ryhmämatkakohteekseen. Lisää asiasta tuossa oikealla ja Salpakeskus-portaalin uutisosiossa. Oikein hyvä. Kevätkesä näyttää minkälaisen vastaanoton ison matkanjärjestäjän tuote saa. Mielenkiinnolla seurataan.
Huhtikuussa 2010 kirjoitin tässä blogissa otsikolla Nähtävyys vaikka ei siltä näytä Salpalinjasta matkailukohteena. Tuo otsikko on edelleen ajankohtainen. Salpalinja ei vieläkään näytä turistirysältä. Miksi näyttäisikään, kun se on tehty mahdollisimman piilossa pysyväksi puolustuslinnoitukseksi, sotasalaisuudeksi.
Nyt laajennan tätä matkailukysymystä tiedottamisen ja samalla myös markkinoinnin suuntaan. Miten houkutella ihmisiä paikkaan, jota ei tunneta ja jota ei tietenkään myös mielletä matkailukohteeksi?
Me jotka tiedämme ja tunnemme Salpalinjan, pidämme itsestään selvyytenä, että se on hieno, hämmästystä ja ajatuksia herättävä kohde. Siitä meillä Salpalinja-oppailla on näyttöä yllin kyllin. Paradoksi, ristiriita on juuri siinä, että Salpalinja on kohteena erinomainen, mutta sitä ei tunneta, sinne ei osata tulla tai mennä.
Jotakin etelän matkakohdetta on helppo markkinoida, kun kaikki tietävät että siellä on aurinkoa ja lämmintä. Ja taas Lapissa on lunta ja tuntureita. Loppu, tarkempi kohde hotellin tarkkuudella on vain hienossäätöä. Kauppa käy.
Salpalinja ja toistaiseksi sen harvalukuiset matkailutuotteet ovat suurelle yleisölle blackout, täydellisen tuntemattomia. Tämän blogin lukijoille ( nyt jo yli 6 500 eri kävijää) väite kuulostaa uskomattomalta, mutta totta se on. Ja jos vähän lievennän väitettä, niin monet Salpalinjassa vierailleet sanovat kyllä tienneensä jotakin siitä, mutta eivät käsittäneet sen monumentaalisia ulottuvuuksia.
Toisin sanoen tiedottamisen saralla tekemistä riittää. Meitä Salpalinja-toimijoita on toistaiseksi niin vähän, onneksi sentään on, että läpimurtoon eivät ponnistelumme ole riittäneet. Olen osaltani pienillä voimillani, muun muassa tämän blogin kautta yrittänyt kertoa Salpa-asemasta ja herättää mielenkiintoa siihen. Yhden miehen panos ei pitkälle riitä. Uskottavuus kaipaisi levempiä hartioita ja isompia tekijöitä.
Hyvältä tuntuu se, että museoviraston tekemän Salpalinjan inventointi on jo sen aikana ja toivottavasti keväällä tapahtuvan loppuraportin julkistamisen myötä entistä enemmän nostamassa Salpalinjaa esille.
Hyvältä tuntuu, että Etelä-Kymenlaakson matkailuyhteistyön uusi Kaakko 135 –astetta –kampanja pitää sisällään sen historiaosiossa myös Salpalinjan.
Hyvältä tuntuu, että erityisesti Lappeenrannassa, niin kuin olen kertonutkin, on Salpalinjan osalta into päällä.
Hyvältä tuntuu, että koti-Miehikkälänikin tekee mitä voi. Ja onhan niitä monta muutakin hyvää hanketta ja toimintaa menossa. Matkailullista läpimurtoa ei vaan ole vieläkään tapahtunut.
Vielä paremmalta tuntuisi, jos keksisimme keinon, jolla Salpalinja päräytettäisiin kunnolla näkyviin, asiallisesti, sotiemme veteraanien ja sankarivainajiemme kunnioituksen hengessä.
Mutta jos emme tuota ”lottovoittoa” keksi, niin sitten vain jatkamme sinnikkäästi työtämme lyhyin askelin ja mikä tärkeintä, otamme niitä eteenpäin. Kovalla työllä on tapana tulla palkituksi tavalla tai toisella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)