Sotahistoriallinen kolmio!

Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Jukka Pennanen kertoi minulle ja Salpavaelluksen johtajalle Risto Sivulalle viime marraskuussa kaakkoissuomalaisesta sotahistoriallisesta kolmiosta. Hän toisti ajatuksensa ”kaikelle kansalle” heinäkuun alussa Salpavaelluksen komeassa päätösjuhlassa Miehikkälässä.

Kouvolan sotahistoriallisessa hankeessa mukana oleva Pennanen tarkoittaa sotahistoriaan pohjautuvaa matkailullista kolmiota, jonka yksi kulma on Kouvola, toinen Kotka-Hamina ja kolmas Lappeenranta.

Äkkiajatuksella Kotka, Hamina ja Lappeenranta ovat historiallisia linnoituskaupunkeja. Jopa minun keskikouluhistorialla tiedän, että kaksi viime mainittua ovat sitä jo ainakin 1740-luvulta ja Kotka viimeistään Suvorovin linnoituskaupunkina (Ruotsinsalmi, Kyminlinna) 1700-luvun lopulta.

Mutta, että Kouvolalla olisi muuta sotahistoriaa kuin viime sotien ilmapommitusten maalina oleminen?

Käänne tapahtui, kun vuonna 2009 koko Keski- ja Pohjois-Kymenlaakso liittyi yhdeksi ja samaksi Kouvolan kaupungiksi. Valkealan kautta mukaan tulivat ainakin Utin ja Selänpään lentokentät. Elimäki ja Anjalankoski toivat mukanaan Kymijoen Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajajokena ja siihen liittyvät monet tapahtumat, Värälän rauhoineen, Anjalan liittoineen ja muineen.

Hyvä on. Kouvolalla on sotahistoriallinen taustansa ja siihen nojaten kenraalin puhuma kolmio saa siitä yhden kärjen.

Sitten tullaan kolmion sivuihin. Kymijoki monine historiallisine kohteineen on ilmiselvästi yksi sivu. Lappeenranta–Kouvola –sivu nojaa Salpausselkään ja tietysti Taavetin linnoitukseen. Kotka-Hamina (kolmion tylppä kaksoiskärki) ja Lappeenranta –sivuna onkin sitten Jukka Pennasen mukaan itseoikeutetusti Salpalinja.

Ja jos vähän tarkemmin asiaa ajatellaan, Salpa-asemaa on joka tapauksessa Hamina-Taavetti –linja ja juttuun voidaan kytkeä myös Kymijoki-linja Salpalinjan yhtenä alkuvaiheen vaihtoehtona, unohtamatta linnoitustoimistoa Myllykoskella. Eli Salpalinja kyseisessä kolmiossa on itse asiassa enemmänkin kuin pelkkä yksi sivu.

Asian matkailullinen idea on luoda kolmion kärjistä ja niitä yhdistävistä sivuista sotahistoriaa monipuolisesti esittelevä matkailukohteiden ketju ja reitistö. Ja niin, että sitä ei päivässä eikä vielä kahdessakaan kierrettäisi, vaan tutustumiseen käytettäisiin mieluimmin useita päiviä. Tällöin viipymä edellyttää matkailijoilta majoittumista ja syömistä ja muidenkin palvelujen käyttöä. Sehän merkitsisi rahaa koko seudulle.

Jotain tuollaista on kenraalin kertoman ajatuksen taustalla. Homman käynnistyminen edellyttää luonnollisesti sopivien yritysten löytymistä ja niiden sitoutumista tahoillaan hoitamaan roolinsa.

Uskaltaisin väittää, että Salpalinjan osalta valmius edellä mainitun kolmion toimimiseen ei ole ainakaan heikoimpia. Valmiutta on ja sitä varmaan pystytään parantamaankin.

Isompia ympyröitä ja kuvioita tämä kaakkoinen Suomi paperiteollisuuden romahtamisen tilalle tarvitseekin. Matkailu järkevästi ketjutettuna, teemoitettuna ja hoidettuna voisi paikata ainakin osittain syntynyttä taloudellista aukkoa.

Salpalinja tuon kolmion itärajan kestävänä sivuna voisi olla koko tuon toiminnan selkäranka, niin itään kuin länteen, pohjoiseen ja etelään!

Yhdessä eteenpäin

Ilokseni edellisen blogin viritelmäni sai keskustelua aikaan. Tavoitteeni on yksiselitteinen: rakennetaan yhdessä Salpalinjasta toimiva, historiaamme kunnioittava ja vetovoimainen nähtävyys. Minusta ei ole mitään väliä, missä pitkällä itärajallemme ihmiset siihen tutustuvat, kunhan tutustuvat. Jokainen yksittäinen kohde tai kohdekokonaisuus tukee toistaan.

Ja toivottavasti mahdollisimman monelle Salpalinja-harrastajalle käy niin kuin Harri Ukkonen kirjoittaa julkisessa Facebookin Salpavaeltajat-ryhmässä:

"Salpalinja-tutkija on "vaaralinen" ammatti/harrastus.Ensin se vie mielen,sitten pikkusormen...käden ja lopulta koko tutkijan.Edes kimpussani olleet 36 tuhatta hyttystä,17 tuhatta paarmaa,3800 hirvikärpästä ja pari karhu havaintoa eivät ole vieneet mielenkiintoa. 20 hirveä on oma lukunsa...”

Toisin sanoen Salpalinja monine oivalluksineen, yksityiskohtineen ja monumentaalisuuksineen vie mennessään. Salpalinjaan tulee terve himo. Ja kun näin on, kävijöitä ja linnoitukseen perehtyjiä riittää kaikille tarjolle laitetuille kohteille. Se ei ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Sitten viime viikon kirjoituksen olen jälleen saanut lisävahvistusta jankuttamalleni asialle: ihmiset, siis ne jotka eivät ole linnoitukseen perehtyneet, eivät todellakaan tiedä siitä nimeä enempää. Toisin sanoen suomalaisenemmistön yleissivistys pettää tältä osin pahasti. Ja siinä ei ole mitään moittimista. Mistä ihmiset olisivat siitä tienneet, kun kohde oli sotasalaisuus NL:n luhistumiseen saakka. Salpalinja ei kuulunut, ei kai vieläkään, koululaitoksemme historianopetuksen sisältöön.

On hyvin inhimillistä, että Salpalinja-sanalle ei vieraana ole syntynyt oikeaa mielleyhtymää.

Ja juuri tätä me Salpalinja-harrastajat ja –toimijat yritämme korjata. Yritämme kertoa, että Salpalinja on hyvin merkittävä osa Suomen itsenäisyyden säilymishistoriaa. Ongelma on sanoina pieni, mutta sen korjaaminen toimenpiteenä on suuri ja vaikea.

Sen takia peräänkuulutan tähän työhön suurempia voimia. Siinä työssä tarvitaan myös Salpakeskusta ei vain nettiportaalina, eikä vain sateenvarjona, mutta myös johtavana, aloitekykyisenä tekijänä. Itse reservinjohtajana olen kaikessa yrittänyt korostaa, että aloitekyky on hyvän johtajan perusominaisuus ja siihen kun lisätään innovatiivisuus, luovuus, johan on ihme jos ei tulosta tule.

Jotain tuon kaltaista odotan Salpakeskukselta. Katto-organisaationa se tarkoittaa, että Salpakeskuksen tekemisen taso ei ole lillukanvarsissa. Sen tason me yksittäiset tekijät hoidamme tahoillamme. Salpakeskuksen tulee toimia suurta kokonaisuutta hahmottaen ja edistäen yli kaikkien rajojen, olivat ne sitten asenteellisia, byrokraattisia tai mitä tahansa.

Kävin viikonvaihteessa Kajaanissa, enkä huomannut meno- enkä tulomatkalla yhtään kunta- tai maakuntarajaa! En niitä ajatellut, kun olin menossa päämäärääni.

Niin kuin Anu Haapala edellisen blogin kommenttiosiossa kirjoittaakin, yksittäistä matkailijaa eivät rajat kiinnosta. Matkailijaa kiinnostaa palvelun toimivuus ja anti.

On järkevää aloittaa rakentaminen pitävältä perustalta ja jatkaa työtä aina tehdyn päälle, kuin rakentaa hiekalle ja aloittaa aina alusta.

Jos ja kun Salpakeskus synnyttää tai sen kehittämiseksi syntyy, toivottavasti mahdollisimman pian, innovatiivista toimintaa, puhaltakoon jokainen samaan hiileen kaikilla tasoilla. Herne lattialla saattaa liukastuttaa isonkin miehen. Ja toisaalta herne väärässä nenässä voi pahimmillaan kaataa koko kupletin nurin! Eteenpäin, sanoi Mannerheim!

Kuka johtaa Salpakeskusta, onko sitä?

Vuonna 2005 Miehikkälässä pidettiin komea juhla, jossa asiaa valmistelleen projektin myötä virallisesti perustettiin Salpakeskus. Sen ”osakkaiksi” lähtivät Miehikkälän Salpalinja-museo, Virolahden Bunkkerimuseo, Miehikkälään muuttava valtakunnallinen Pioneerimuseo ja valtakunnallinen Salpalinjan Perinneyhdistys ry.

Miehikkälän kunta oli alussa asiassa aktiivinen. Muistaakseni arkkitehtikilpailun tuloksena syntyi suunnitelma-aihio Salpakeskuksen fyysisestä sijoittumisesta nykyisen Salpalinja-museon ympärille. Pioneerimuseo avasi ovensa väliaikaistiloissa vuonna 2007 Miehikkälän kirkonkylässä. Ensi vuoden syksyllä pioneerimuseo muuttaa Hämeenlinnaan! Uusia tiloja sille ei Miehikkälään koskaan saatu.

Eihän välttämättä yhden osakkaan muutto muualle täysin vesitä Salpakeskus-ideaa. Voihan pioneerimuseo jatkaa kuviossa mukana ja olla esimerkiksi internetissä edelleen Salpakeskus-portaalin alla. Fyysisesti Miehikkälän ja Hämeenlinnan erottaa noin 200 kilometriä maanteitä. Keskuksesta ei voida puhua.

Jos pioneerimuseo jää käytännössä Salpakeskuksesta ulos, onhan siellä vielä kolme toimijaa. Salpalinjan perinneyhdistyksen koti on koko Suomi, käytännössä puheenjohtajan kotiosoite. Miehikkälän ja Virolahden kunta elävät toistaiseksi yhdessä Kaakon kaksikkona, mutta ovat ainakin vireillä olevan Virolahden ja Haminan kuntaliitoksen kautta eriytymässä toisistaan entistä kauemmas. Miehikkälän ja Virolahden museotoimi yrittivät alussa yhdessä, mutta erosivat omille teilleen jo jokunen vuosi sitten.

Jotenkin tuntuu, että edellytykset Salpakeskus-yhteistyölle eivät ole ainakaan nyt parhaimmillaan.

Tämän kirjoituksen otsikossa on ongelman ydin. Kuka Salpakeskusta johtaa, jos ylipäätään koko laitos on todella olemassa? Minä en ainakaan tiedä, keneen ottaa yhteyttä, jos haluaisin asioida Salpakeskuksen terävän pään kanssa!

En ole kuullut, enkä nähnyt aloitteita Salpakeskuksen toiminnan todelliseksi käynnistämiseksi ja kehittämiseksi. Jos joku on, kertokoon. Parisen vuotta sitten käyttöön otetut uudistilat niin Salpalinja-museolla kuin Bunkkerimuseolla voi nähdä vain niiden infran parantamisena. Ja erityisen hyvä niin.

Tilanne on ilmeisesti sama kuin aikanaan Suezilla 1973 rauhanturvaajana ollessani valvoin egyptiläisten muonakuljetuksia Israelin motittamaan Suezin kaupunkiin. Jotta kuormissa ei olisi mennyt kiellettyä materiaalia motissa olevalle Egyptin kolmannelle armeijalle, kuormat piti purkaa maahan ja lastata uudelleen.

Isojen jauhosäkkien (varmaan 50-70 kiloisia) nostamisessa egyptiläisillä oli menetelmä, jossa vastuuta annettiin enemmän toisille kuin itselle. Eli säkin nostamisidea lavalle oli se, että neljään kulmaan tarttui mies ja jokainen huusi suureen ääneen ”nostakaa” – kukaan ei nostanut!

Sama taitaa päteä nyt Salpakeskukseen sillä erolla, että kukaan ei edes huuda, että ”toimikaa”.

Pyydän anteeksi, jos olen väärässä. Toivottavasti olen. Voihan olla, että kaikki Salpakeskus-tekeminen on tehty julkisuudelta salassa ja kohta pöllähtää maailmalle räväkkä uutinen huikeista suunnitelmista ja rahoituspäätöksistä. Pioneerimuseon lähtö olisikin ollut vain suurta hämäystä!

Mutta jos noita suunnitelmia ei todellakaan ole, se on suuri vahinko tähänastiselle lupaavalle työlle.

Salpalinja on kohteena erittäin kiinnostava. Siitä on saatu pitkin kesää jatkuvaa näyttöä. Ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella on saatu linnoitusta katsomaan, lähes poikkeuksetta ihastuvat siihen. Vastaanotto on mieltä ylentävää.

Ongelma on siinä, että tuota viestiä Salpalinjan näkemisenarvoisuudesta ei saada perille. Siinä Salpakeskus olisi voinut ja voisi vieläkin olla erinomainen lähetin. Ellei ole, Salpa-toimijat jatkavat tahoillaan yksinäistä puurtamista ja tyytyvät siihen, mihin pienet rahkeet riittävät. Sekin on toki parempi kuin ei mitään. Onhan meillä sentään salpaportaali www.salpakeskus.fi. Hyvä niin.

Olen varma, että tähän kirjoitukseenkaan ei kukaan reagoi. Ei ole ketään joka reagoisi (lukijoita tällä blogilla kyllä on, jo nyt yli 4500 eri henkilöä, käyneet kerran tai useammin lukemassa Salpalinjan saloja). Siis edelleen väitän, että Salpakeskuksella ei ole johtajaa. Silti siis toivon olevani hirveän väärässä ja sen myönnän heti, kun käsitykseni kumotaan. Kaikesta huolimatta: Eteenpäin, sanoi Mannerheim!

Moottoripyörien MM-vauhtia kiviesteillä

Salpalinja on näyttämönä maailman parhaille enduro-moottoripyöräilijöille 11.-12. elokuuta 2011. Silloin ajetaan enduron MM-joukkuekilpailun Salpalinja-erikoiskoetta Miehikkälässä aivan Miehikkälän kirkonkylän tuntumassa. ”Pikataival” kulkee pienen matkaa pitkin linnoitusta ja läpäisee panssariestekivet mennen tullen. Aukot kiviesteeseen on tehty sotien jälkeen metsätalouskäyttöä varten.

Miehikkälän Salpalinja-museon eteläpuolella ajettava reitti menee lähimmillään teräsbetonista valettua pallokorsua noin viiden metrin päästä. Järeän konekivääri- ja majoituskorsun ampuma-aukko on vajaan 15 metrin päässä enduron erikoiskoereitistä. Pyörien jalkatapit lähes pyhkäisevät kiviestettä parin sadan metrin matkalla (YLEn kuvauspaikka) ennen kuin edellä mainittu läpiajoaukko löytyy.

Kilpailutilanteessa noin 400 kilpailijaa tuskin ehtivät Salpalinjan laitteita ihastella. Sen verran kovaa vauhti on ja kapea rata vaatii kaiken huomiokyvyn ja vaikka he ajavat reitin yhteensä neljä eri kertaa. Sen sijaan jalkaisin kuskit tutustuvat reitiin huolellisesti, useankin kerran. Näin heitä jo tänään melkoisen joukon reittiä tiedustelemassa. Ja voin vain kuvitella heidän ihmetystään, kun he edellä kertomani paikkojen ohi kävelevät.

Rautaesirippu ja kylmä sota eivät nykynuorisolle ja varsinkaan muualta maailmasta tulleille ole ehkä niin tuttu saatikka pelottava, kuin ehkä vielä reilut parikymmentä vuotta sitten. Silloin kuin suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli vielä voimissaan.

Mutta ehkäpä linnoituslaitteiden näkyminen lähellä itärajaa panee nuoret endurokuskit myös miettimään tuota aikaa ja sotiin varautumista. Siis sitä, että sotiin ja maanpuolustukseen varautuminen on ollut myös muutakin kuin uusien aseiden ja uniformujen ostamista. Suomessa välirauhan aikana koko maa satsasi linnoittamiseen. Ja se kannatti.

Onneksi rakennettu Salpa-asema täytti tehtävänsä olemassa olollaan. Siinä ei tarvinnut taistella, ei puolustajan eikä hyökkääjän. Se on ollut Luojan kiitos molemmille! Taistelusta olisi tullut Pohjoismaiden verisin.

Jos eivät MM-kilpailijat vajaan viikon urakaltaan ehdi tarkemmin katsoa ja tutustua Salpalinjaan, niin yleisöllä siihen on hyvä mahdollisuus ja varmasti aikaakin. Miehikkälän Salpalinja-museon kohteet sijaitsevat lähimmillään kahden kivenheiton päässä enduro-radasta. Museo on valmistautunut erikoiskoepäivinä palvelemaan kisayleisöä lisäämällä oppaita ja varaamaan ”pullaa” pakastimeen ja kahvia pannuun.

Miehikkälässä ja erityisesti Salpalinjan kupeessa ei hevin toista vastaavaa kansanpaljoutta nähdä. Toivottavasti siitä saada mahdollisimman paljon irti. Ennen kaikkea olisi erinomaista, jos kisapäivinä vieraat saisivat edes sellaisen ärsykkeen nähtävyyden kiinnostavuudesta, että se toisi heidät takaisin paremmalla ajalla.

Eli nyt jos koskaan on mahdollisuus Miehikkälässä nähdä kaksi isoa asiaa samalla käynnillä, maailman luokan moottoripyöräilyä maastoradalla ja maailman luokan linnoitus, Salpalinja, entisen ja eksoottisen rautaesiripun rajamailla.