Pallokorsun ulkohalkaisija oli 460 senttimetriä. Jotta uloimman muotin ympärille jäisi tarvittava liikkumatila, oli kuopan halkaisijan oltava noin 5,5 metriä. Syvyyttä korsukuopalla oli noin kolme metriä. Pohjavesien poiston vaikeus saattoi pakottaa rakentamaan korsun, niin että osa kuvusta jäi maanpinnan yläpuolelle.
Kaivettuun monttuun asennettiin eräänlainen munakuppi, puusta tai metallista. Siihen sijoitettiin noin kolme metriä halkaisijaltaan oleva kumipallo. Se täytettiin ilmalla tiettyyn paineeseen saakka, jotta valun sisämuottina oleva pallo kantoi päälle tulevan betonin painon.
Kumipallon päälle tuli suojakangas, joka esti kuivuneen betonin tarttumisen kumiin kiinni. Näin pallo saatiin valun jälkeen ehjänä seuraavaan kohteeseen.
Pallon lähelle muutama sentin päähän sisäpinnasta asennettiin pienisilmäinen teräsverkko. Sen tehtävä oli estää kranaattiosumien aiheuttaman negatiivisen kraaterin irroittamien betonikappaleiden putoaminen sisään.
Varsinainen betoniteräs sijoitettiin verkkoelementteinä suurin piirtein keskelle noin 60 sentin seinävahvuutta. Jossain vaiheessa pallo asennettiin hieman epäkeskeisesti ulkomuottiin nähden, jolloin vihollisen puolen seinä saatettiin saada kymmenkunta senttiä paksummaksi ja vastaavasti takaseinä ohuemmaksi. Katon vahvuudeksi pyrittiin saamaan 80 senttiä. Terästä pallokorsuun käytettiin noin 580 kiloa.
Ulkomuotiksi asennettiin valmiista metallielementeistä pultattava teräsmuotti. Muottilevyjen saumoihin tuli kumitiiviste, jotta muotista tuli ilmatiivis.
Betonivalu tapahtui päältä. Seinien valun aikana kumipalloa päällä suojasi metallikartio. Betonia pallokorsun seiniin meni 20 kuutiometriä. Lattia valettiin jälkivaluna. Siihen betonia tarvittiin enää noin neljä kuutiota. Yhteensä betonia korsuun meni siis noin 24 kuutiota. Vertailun vuoksi kerrattakoon, että maavaraiseen järeään teräsbetonikorsuun betonia meni 560 kuutiometriä.
Betonin valu kesti 4-5 tuntia. Sen jälkeen muotti suljettiin "hatulla" päältäkin ilmatiiviksi. Ulkomuoteissa oleviin yhteisiin liitettiin alipainepumpusta letkut ja aloitettiin veden pumppaaminen pois märästä betonista. Imu kesti 1,5 - 2 tuntia. Siitä tulee nimi imubetoni. Imun jälkeen betoni oli jo niin kova, että ulkomuotti voitiin poistaa ja kumipallostakin laskea ilmat pois ja siirtää muotti seuraavalle montulle asennettavaksi.
Valun jälkeen rakennettiin puusta eteinen ja ovi. Teräsovia ei ollut saatavissa.
Korsun seinustat katon tasalle saakka ympäröitiin kiveyksin ja maalla.
Pallokorsun kalustuksena oli makuulaveri kahdessa tasossa ja lämmitystä varten kamina. Korsut kalkittiin sisältä valaistuksen tehostamiseksi. Yleisin valolähde olisi varmaan ollut öljylyhty.
Pallokorsujen edut olivat nopea rakentaminen ja halpa hinta. Lisää yleistä pallokorsuista edellisessä blogissa.
Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.
tiistai 28. syyskuuta 2010
tiistai 21. syyskuuta 2010
Pallokorsuihin idea Amerikasta
Ajatus pallo- eli imubetonikorsujen rakentamisesta saatiin Suomeen Yhdysvalloista jo keväällä 1940. Siellä oleskellut entinen merivoimien upseeri H. Ramo (voisi olla myös Rämö?) kiinnostui menetelmästä, jolla amerikkalaiset rakensivat länsirannikolleen pieniä väestösuojia mahdollisen Japanin maihinnousun varalta.
Ramo välitti tiedon päämajaan ja liitti saatteeksi kirjallisen kuvauksen menetelmästä ja ottamansa kaitafilmin.
Suomessa pioneerit innostuivat asiasta ja tilasivat pallokorsujen valamiseen tarvittavan muottisarjan. Asia lähes unohtui, kunnes keväällä 1942 Petsamosta Liinahamarin satamasta löytyi tuo sittemmin puutteelliseksi osoittautunut lähetys. Muun muassa ulkomuotit puuttuivat. Ramon kuvausten perusteella puutteet paikattiin paikallishankintoina. Ja myöhemmin Suomessa koottiin neljä kalustosarjaa korsujen tekoon.
Ramon lähettämien ohjeiden perusteella aloitettiin valukokeilut. Ensimmäinen koekorsu valettiin Kannaksen Ahijärvelle (VT-asemaan tai ainakin lähelle sitä) marraskuussa 1942.
Kokeilujen jälkeen sopivat ratkaisut löytyivät ja päästiin töihin toden teolla. VT-asemaan Kannakselle ja PSS-asemaan Aunukseen valettiin asemasodan aikana noin 600 pallokorsua. Suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 valukoneistot saatiin evakuoiduiksi korjauskelpoisina taaemmaksi. Niinpä loppukesästä 1944 niillä valettiin Salpa-asemaan vielä 257 korsua.
Eli kaikkiaan jatkosodan aikana suomalaiset valoivat pallokorsuja noin 850 kappaletta. Se on yleisin betonikorsutyyppi, joita Suomen puolustuslinjoille tehtiin.
Pallokorsujen suosion takana oli rakentamisen nopeus ja halpa hinta. Yhdellä kalustosarjalla saattoi hyvin valmistellulla työmaalla valaa kaksi, jopa kolme korsua yhden vuorokauden aikana. Yhden korsun hinnaksi tuli tuon ajan rahassa runsaat 86 000 markkaa, kun järeä teräsbetonikorsu maksoi noin miljoona markkaa.
Pallokorsut vaikkakin olivat lujaa betonia laskettiin kenttälinnoitteiksi. Kiveyksellä suojattuna pallokorsujen katsottiin täyttävän kestolinnoitteiden kevyimmän luokan mitoitukset.
Imubetonikorsujen seinämävahvuus oli kaksi jalkaa eli noin 60 senttiä. Katto saatettiin tehdä 20-30 senttiä paksummaksi. Pallon halkaisija oli kymmenen jalkaa eli kolme metriä. Maanpinnan alapuolella rakennettuna ja suojattuna pallokorsu antoi ryhmälle sotilaita, 8 - 10 miestä, tavanomaisia kenttälinnoitteita varmemman suojan. Korsut olivat tarkoitettu vain majoitukseen ja sirpalesuojaksi. Korsuaseita niissä ei ollut.
Salpalinjaan pallokorsuja rakennettiin kolmelle alueelle. Vaalimaan oikaisuasemaan Suomenlahden pohjukan (nykyisen Vaalimaan leirintäalueen ranta) ja Tyllinjärven välille valettiin kahteen tasaan 140 korsua. Miehikkälän kirkonkylän etuasemaan ja osin pääasemaan tehtiin 40 korsua ja loput 77 kappaletta pallokorsuja ovat Lappeenrannasta länteen Skinnarilan ja Lemin rajan välisella alueella.
Palaan pallokorsujen rakentamis- ja valutekniikkaan tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.
Ramo välitti tiedon päämajaan ja liitti saatteeksi kirjallisen kuvauksen menetelmästä ja ottamansa kaitafilmin.
Suomessa pioneerit innostuivat asiasta ja tilasivat pallokorsujen valamiseen tarvittavan muottisarjan. Asia lähes unohtui, kunnes keväällä 1942 Petsamosta Liinahamarin satamasta löytyi tuo sittemmin puutteelliseksi osoittautunut lähetys. Muun muassa ulkomuotit puuttuivat. Ramon kuvausten perusteella puutteet paikattiin paikallishankintoina. Ja myöhemmin Suomessa koottiin neljä kalustosarjaa korsujen tekoon.
Ramon lähettämien ohjeiden perusteella aloitettiin valukokeilut. Ensimmäinen koekorsu valettiin Kannaksen Ahijärvelle (VT-asemaan tai ainakin lähelle sitä) marraskuussa 1942.
Kokeilujen jälkeen sopivat ratkaisut löytyivät ja päästiin töihin toden teolla. VT-asemaan Kannakselle ja PSS-asemaan Aunukseen valettiin asemasodan aikana noin 600 pallokorsua. Suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 valukoneistot saatiin evakuoiduiksi korjauskelpoisina taaemmaksi. Niinpä loppukesästä 1944 niillä valettiin Salpa-asemaan vielä 257 korsua.
Eli kaikkiaan jatkosodan aikana suomalaiset valoivat pallokorsuja noin 850 kappaletta. Se on yleisin betonikorsutyyppi, joita Suomen puolustuslinjoille tehtiin.
Pallokorsujen suosion takana oli rakentamisen nopeus ja halpa hinta. Yhdellä kalustosarjalla saattoi hyvin valmistellulla työmaalla valaa kaksi, jopa kolme korsua yhden vuorokauden aikana. Yhden korsun hinnaksi tuli tuon ajan rahassa runsaat 86 000 markkaa, kun järeä teräsbetonikorsu maksoi noin miljoona markkaa.
Pallokorsut vaikkakin olivat lujaa betonia laskettiin kenttälinnoitteiksi. Kiveyksellä suojattuna pallokorsujen katsottiin täyttävän kestolinnoitteiden kevyimmän luokan mitoitukset.
Imubetonikorsujen seinämävahvuus oli kaksi jalkaa eli noin 60 senttiä. Katto saatettiin tehdä 20-30 senttiä paksummaksi. Pallon halkaisija oli kymmenen jalkaa eli kolme metriä. Maanpinnan alapuolella rakennettuna ja suojattuna pallokorsu antoi ryhmälle sotilaita, 8 - 10 miestä, tavanomaisia kenttälinnoitteita varmemman suojan. Korsut olivat tarkoitettu vain majoitukseen ja sirpalesuojaksi. Korsuaseita niissä ei ollut.
Salpalinjaan pallokorsuja rakennettiin kolmelle alueelle. Vaalimaan oikaisuasemaan Suomenlahden pohjukan (nykyisen Vaalimaan leirintäalueen ranta) ja Tyllinjärven välille valettiin kahteen tasaan 140 korsua. Miehikkälän kirkonkylän etuasemaan ja osin pääasemaan tehtiin 40 korsua ja loput 77 kappaletta pallokorsuja ovat Lappeenrannasta länteen Skinnarilan ja Lemin rajan välisella alueella.
Palaan pallokorsujen rakentamis- ja valutekniikkaan tarkemmin seuraavassa kirjoituksessa.
tiistai 14. syyskuuta 2010
Teräsbetonikorsujen lämmitys
Yli kaksi metriä paksuja seinä- ja kattomassoja käsittävän järeän teräsbetonikorsun lämpötalous poikkeaa tavallisesta hirsimökistä. Maavaraisessa korsussa on yksistään betonia 560 kuutiometriä. Korsujen sisätilojen seiniä ei ole eristetty betonista millään muulla pinnoitus- tai eristemateriaalilla kuin kalkkimaalauksella. Katossa on sentään kahden tuuman lankku sisäpinnassa, senkään tarkoitus ei liity lämpötalouteen.
On siis selvää, että seinäpinnat huokuvat voimakkaasti sitä lämpötilaa, mikä seiniin on sitoutunut.
Silloin kun korsuissa asutaan jatkuvasti ja rakenteet ovat korsulieden, hellan, avulla ajan kanssa lämmenneet, korsujen lämpötila pysyy tasaisena ja lämmön ylläpitoon myös ruuan valmistukseen tarkoitettu liesi riittää hyvin.
Sen sijaan käyttämättöminä, niin kuin muutamaa museokorsua lukuunottamatta kaikki korsut ovat, niiden betoni- ja kivimassat ovat talven jäljiltä hyvin kylmiä. Luonnontilassa korsut lämpenevät hyvin hitaasti ja esimerkiksi vielä juhannuksen maissa korsujen kaivoissa on jäätä.
Kesän ensimmäiset hellejaksot, jotka yleensä ainakin ennen vanhaan osuivat heinäkuulle, saavat korsut hikoilevaan, suorastaan "vuotamaan" kondensoitunutta vettä. Eli korsun ovista, ampuma- ja ilmanvaihtoaukoista sisään tuleva lämmin ilma tiivistyy kylmään betonipintaan ja tippuu isoina pisaroina lattialle. Pisaroiden kuviot ovat selvästi syksyllä näkyvissä kuivuneissa lattioissa.
Tänä kesänä, vuonna 2010, tuo korsujen kondensio-ilmiö tuli poikkeuksellisen aikaisin eli jo toukokuun puolivälistä alkaneen reilun viikon mittaisen hellelukemia hiponeen lämpimän jakson aikana. Tuolloin korsut olivat hyvin, hyvin kosteita.
Kun lämpötilaero korsun seinissä ja ulkoilmassa tasaantui, korsut ovat olleet koko kesän kuivia. Itse asiassa nyt syksyllä ne tuntuvat poikkeuksellisen lämpimiltä ja kuivilta. Tällaista en muista viimeisen 20 vuoden ajalta aikaisemmin.
Aikaisemmin normaalikesinä opastuksissa kerroin paradoksaalisesti, että kesähelteiden jäljiltä korsut alkavat kuivua, kun syyssateet alkavat. Nyt siis lämpötilaerot tasaantuivat poikkeuksellisesti jo toukokuun lopussa ja korsut ovat olleet lämpötaloudeltaan suorastaan viihtyisiä.
On ymmärrettävää, että korsun rakenteisiin poikkeuksellisen lämpimän viime kesän jäljiltä sitoutunut lämpö pitää korsut miellyttävän lämpöisinä ilman muuta pitkälle marras-joulukuulle saakka. Jos korsumassat hitaasti lämpenevät, ne siis myös hitaasti kylmenevät.
Mielenkiintoista olisi tietää, miten Salpalinjan yleensä tasalämpöisiä teräsbetonikorsuja ja luolia talvehtimiseen käyttävät lepakot reagoivat poikkeuksellisen lämpöisiin korsuihin. Ovatko ne normaalin horroksen aloittamisaikaan liian lämpöisiä? Siinä olisi lepakkotutkijoille pientä lisäaskaretta.
Kerrattakoon vielä, että teräsbetonikorsujen lämmönlähteeksi alunperin asennettiin normaali Kastorin puuhella. Siviilimallista se poikkesi siitä, että lieden päässä oleva pieni vesisäiliö, josta aamulla sai edellispäivän lämmityksen jäljiltä lämmintä vettä, oli korvattu ilmastoinnin esilämmitysjärjestelmällä. Nimittäin talvella kylmän aikana korsun ilmastointikoneella sisään otettu ilma voitiin esilämmittää kierrättämällä se korsulieden kautta.
Tiedän kokemusperäisesti, että myös nykyajan puulämmitteiset "kesämökkikaminat" soveltuvat korsun lämmitykseen ihan hyvin. Satunnaisessa matkailukäytössäni olleeseen yhteen teräsbetonikorsuun puolustusvoimat hankki kokeilumielessä 1990-luvun puolivälin jälkeen kotimaisen Upo-kaminan. Virallista raporttia ei minulta ole vielä pyydetty kaminan soveltuvuudesta korsun lämmitykseen. Jos pyydettäisiin, lausunto olisi pääosin myönteinen.
Salpalinja-opaskoulutus
Salpavaellus 2011 -järjestelyt polkaistaan käyntiin lokakuun alkupuolella. On syntynyt ajatus kouluttaa kasvavaa tapahtumaa varten lisää oppaita. Jos kiinnostuneita löydetään, Salpalinja-oppaille järjestetään koulutusta todennäköisesti Miehikkälässä kevättalvella 2011. Koulutuksen laajuus selvinnee tässä loppusyksystä. Tietysti osallistumiseen kurssille vaikuttaa osallistujan matka koulutuspaikalle. Muita rajoituksia ja ennakkoehtoja tuskin tulee. Tietysti odotamme koulutetun oppaan osallistuvan sitten aikanaan myös opastuksiin. Eli jokainen asiasta kiinnostunut on tervetullut. Jotta osaisimme mitoittaa koulutusta ja ennen kaikkea arvioida sen toteutumistodennäköisyyttä, pyydän laittamaan osallistumishalukkuudesta viestiä vaikkapa os. terho.ahonen@haminetti.net
On siis selvää, että seinäpinnat huokuvat voimakkaasti sitä lämpötilaa, mikä seiniin on sitoutunut.
Silloin kun korsuissa asutaan jatkuvasti ja rakenteet ovat korsulieden, hellan, avulla ajan kanssa lämmenneet, korsujen lämpötila pysyy tasaisena ja lämmön ylläpitoon myös ruuan valmistukseen tarkoitettu liesi riittää hyvin.
Sen sijaan käyttämättöminä, niin kuin muutamaa museokorsua lukuunottamatta kaikki korsut ovat, niiden betoni- ja kivimassat ovat talven jäljiltä hyvin kylmiä. Luonnontilassa korsut lämpenevät hyvin hitaasti ja esimerkiksi vielä juhannuksen maissa korsujen kaivoissa on jäätä.
Kesän ensimmäiset hellejaksot, jotka yleensä ainakin ennen vanhaan osuivat heinäkuulle, saavat korsut hikoilevaan, suorastaan "vuotamaan" kondensoitunutta vettä. Eli korsun ovista, ampuma- ja ilmanvaihtoaukoista sisään tuleva lämmin ilma tiivistyy kylmään betonipintaan ja tippuu isoina pisaroina lattialle. Pisaroiden kuviot ovat selvästi syksyllä näkyvissä kuivuneissa lattioissa.
Tänä kesänä, vuonna 2010, tuo korsujen kondensio-ilmiö tuli poikkeuksellisen aikaisin eli jo toukokuun puolivälistä alkaneen reilun viikon mittaisen hellelukemia hiponeen lämpimän jakson aikana. Tuolloin korsut olivat hyvin, hyvin kosteita.
Kun lämpötilaero korsun seinissä ja ulkoilmassa tasaantui, korsut ovat olleet koko kesän kuivia. Itse asiassa nyt syksyllä ne tuntuvat poikkeuksellisen lämpimiltä ja kuivilta. Tällaista en muista viimeisen 20 vuoden ajalta aikaisemmin.
Aikaisemmin normaalikesinä opastuksissa kerroin paradoksaalisesti, että kesähelteiden jäljiltä korsut alkavat kuivua, kun syyssateet alkavat. Nyt siis lämpötilaerot tasaantuivat poikkeuksellisesti jo toukokuun lopussa ja korsut ovat olleet lämpötaloudeltaan suorastaan viihtyisiä.
On ymmärrettävää, että korsun rakenteisiin poikkeuksellisen lämpimän viime kesän jäljiltä sitoutunut lämpö pitää korsut miellyttävän lämpöisinä ilman muuta pitkälle marras-joulukuulle saakka. Jos korsumassat hitaasti lämpenevät, ne siis myös hitaasti kylmenevät.
Mielenkiintoista olisi tietää, miten Salpalinjan yleensä tasalämpöisiä teräsbetonikorsuja ja luolia talvehtimiseen käyttävät lepakot reagoivat poikkeuksellisen lämpöisiin korsuihin. Ovatko ne normaalin horroksen aloittamisaikaan liian lämpöisiä? Siinä olisi lepakkotutkijoille pientä lisäaskaretta.
Kerrattakoon vielä, että teräsbetonikorsujen lämmönlähteeksi alunperin asennettiin normaali Kastorin puuhella. Siviilimallista se poikkesi siitä, että lieden päässä oleva pieni vesisäiliö, josta aamulla sai edellispäivän lämmityksen jäljiltä lämmintä vettä, oli korvattu ilmastoinnin esilämmitysjärjestelmällä. Nimittäin talvella kylmän aikana korsun ilmastointikoneella sisään otettu ilma voitiin esilämmittää kierrättämällä se korsulieden kautta.
Tiedän kokemusperäisesti, että myös nykyajan puulämmitteiset "kesämökkikaminat" soveltuvat korsun lämmitykseen ihan hyvin. Satunnaisessa matkailukäytössäni olleeseen yhteen teräsbetonikorsuun puolustusvoimat hankki kokeilumielessä 1990-luvun puolivälin jälkeen kotimaisen Upo-kaminan. Virallista raporttia ei minulta ole vielä pyydetty kaminan soveltuvuudesta korsun lämmitykseen. Jos pyydettäisiin, lausunto olisi pääosin myönteinen.
Salpalinja-opaskoulutus
Salpavaellus 2011 -järjestelyt polkaistaan käyntiin lokakuun alkupuolella. On syntynyt ajatus kouluttaa kasvavaa tapahtumaa varten lisää oppaita. Jos kiinnostuneita löydetään, Salpalinja-oppaille järjestetään koulutusta todennäköisesti Miehikkälässä kevättalvella 2011. Koulutuksen laajuus selvinnee tässä loppusyksystä. Tietysti osallistumiseen kurssille vaikuttaa osallistujan matka koulutuspaikalle. Muita rajoituksia ja ennakkoehtoja tuskin tulee. Tietysti odotamme koulutetun oppaan osallistuvan sitten aikanaan myös opastuksiin. Eli jokainen asiasta kiinnostunut on tervetullut. Jotta osaisimme mitoittaa koulutusta ja ennen kaikkea arvioida sen toteutumistodennäköisyyttä, pyydän laittamaan osallistumishalukkuudesta viestiä vaikkapa os. terho.ahonen@haminetti.net
tiistai 7. syyskuuta 2010
Kaivantoesteet
Kiviesteet ovat Salpalinjan panssarintorjunnan lukko. Tätä hyvin suomalaista ja suuritöistä estemuotoa on linnoituksessa 225 kilometriä. Kiviestettä tukemaan tai paikkoihin, joihin sitä ei syystä tai toisesta pystytty tekemään, kaivettiin panssarikaivantoestettä. Sitä erileveänä ja erisyvyisenä on Salpalinjassa noin 130 kilometriä.
Kaivantoeste on ikään kuin iso oja, joka estää panssarivaunujen pääsyn sen yli.
Esteen tehoa lisättiin luonnollisesti sijoittamalla panssarintorjunta- ja jalkaväkiaseita ampumaan esteen suuntaisesti, siis sivustatuliasemasta. Kaikissa tapauksissa kaivantoja piti pystyä valvomaan ja hallitsemaan omalla tulella.
Oli selvää, että vihollisvaunun huomatessa kaivannon, sen piti ainakin hetkeksi pysähtyä ja miettiä, yrittääkö yli vai ottaako pakkia. Siinä oli puolustajan panssarintorjunnalle tarjolla muutaman sekunnin ajan paikallinen, otollinen kylkimaali.
Talvisodan kokemukset matalista kaivantoesteistä eivät olleet hyviä. Niinpä välirauhan aikana keskityttiin kiviesteiden tekoon. Asemasodan aikana annettiin kuitenkin uusia ohjeita kaivantoesteiden mitoista ja kesällä 1944 niitä lapioitiin erityisesti Vaalimaan oikaisuasemaan.
Kaivantoesteen leveydeksi määritettiin aluksi viisi metriä ja syvyydeksi kolme metriä. Siitä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata 7,5 kuutiometriä. Kun ilmeni, että esimerkiksi Sotka, T-34 -vaunulle se ei riitä, niin leveyttä lisättiin seitsemään ja syvyyttä 3,5 metriin. Jälkimmäisestä nousi maata jo alun toistakymmentä kuutiota juoksumetriä kohti.
Esimerkiksi juuri Vaalimaan oikaisuasemaan kehitettiin saksalaisesta kaivantoesteestä pikakaivantoeste. Suomalaisversiossa kaivannon leveys oli 3,5 metriä, syvyys kaksi metriä ja pohjan leveys puolimetriä. Luiskan kaltevuus tehtiin niin jyrkäksi kuin maalaji antoi myöten, kuitenkin vähintään 55 astetta. Vähätöisemmästä pikakaivantoesteessä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata enää vain neljä kuutiota.
Pikakaivantoesteeseen yhdistettiin jalkaväen taisteluasemat ja este toimi samalla yhteyshautana. Kaivannon etupuolelle sijoitettiin panssarintorjuntapesäkkeet panssarikauhuille ja -nyrkeille. Kaivannon takapuolella olivat konetuliaseiden pesäkkeet ja pst-tykkiasemat.
Kaivantoesteen teko oli pääosin lapiotyötä. Hamina-Taavetti -linjalla Luumäen puoleisessa päässä oli käytössä kolme Helsingin kaupungin osoittamaa "hullujussia", joista yksi oli höyrykäyttöinen.
Konekaivulla kauhan muoto ei aina ollut tarkoitukseen paras mahdollinen ja pohjasta tuli liiankin tasainen ja leveä. Vihollisen vaunujen mahdollisen suojaisen sivuttaisliikkeen varalta kaivantoihin pystytettiin kiviä poikittaisesteeksi.
Kaivantoesteiden lisäksi panssareiden kulkua vaikeutettiin kaltevassa maastossa rinneleikkauksilla. Pystysuoran seinän osuus leikkauksissa tuli olla vähintään 1,5 metriä. Rinneleikkauksista käytettiin myös nimityksiä myötärinne-este tai vastarinne-este sen mukaan mistä suunnasta vihollista leikkaukseen odotettiin. Leikkauksien pystyosan sortumista ehkäistiin muun muassa puupaalutuksin.
Joissakin kohdin kalliojyrkänteisiin saatettiin myötärinne-esteissä rakentaa kivenlohkareista panssariansa. Ajatus perustui ainakin teoriassa siihen, että vaunu viime tipassa huomatessaan tulevansa jyrkänteen reunalle voimakkaasti jarruttaa, jolloin telojen alla olevat kivet sortuvat ja suistavat vaunun päistikkaa nenälleen. Sen jälkeen se olisi helposti tuhottavissa tai otettavissa sotasaaliiksi.
Kaivantoeste on ikään kuin iso oja, joka estää panssarivaunujen pääsyn sen yli.
Esteen tehoa lisättiin luonnollisesti sijoittamalla panssarintorjunta- ja jalkaväkiaseita ampumaan esteen suuntaisesti, siis sivustatuliasemasta. Kaikissa tapauksissa kaivantoja piti pystyä valvomaan ja hallitsemaan omalla tulella.
Oli selvää, että vihollisvaunun huomatessa kaivannon, sen piti ainakin hetkeksi pysähtyä ja miettiä, yrittääkö yli vai ottaako pakkia. Siinä oli puolustajan panssarintorjunnalle tarjolla muutaman sekunnin ajan paikallinen, otollinen kylkimaali.
Talvisodan kokemukset matalista kaivantoesteistä eivät olleet hyviä. Niinpä välirauhan aikana keskityttiin kiviesteiden tekoon. Asemasodan aikana annettiin kuitenkin uusia ohjeita kaivantoesteiden mitoista ja kesällä 1944 niitä lapioitiin erityisesti Vaalimaan oikaisuasemaan.
Kaivantoesteen leveydeksi määritettiin aluksi viisi metriä ja syvyydeksi kolme metriä. Siitä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata 7,5 kuutiometriä. Kun ilmeni, että esimerkiksi Sotka, T-34 -vaunulle se ei riitä, niin leveyttä lisättiin seitsemään ja syvyyttä 3,5 metriin. Jälkimmäisestä nousi maata jo alun toistakymmentä kuutiota juoksumetriä kohti.
Esimerkiksi juuri Vaalimaan oikaisuasemaan kehitettiin saksalaisesta kaivantoesteestä pikakaivantoeste. Suomalaisversiossa kaivannon leveys oli 3,5 metriä, syvyys kaksi metriä ja pohjan leveys puolimetriä. Luiskan kaltevuus tehtiin niin jyrkäksi kuin maalaji antoi myöten, kuitenkin vähintään 55 astetta. Vähätöisemmästä pikakaivantoesteessä yhdeltä juoksumetriltä nousi maata enää vain neljä kuutiota.
Pikakaivantoesteeseen yhdistettiin jalkaväen taisteluasemat ja este toimi samalla yhteyshautana. Kaivannon etupuolelle sijoitettiin panssarintorjuntapesäkkeet panssarikauhuille ja -nyrkeille. Kaivannon takapuolella olivat konetuliaseiden pesäkkeet ja pst-tykkiasemat.
Kaivantoesteen teko oli pääosin lapiotyötä. Hamina-Taavetti -linjalla Luumäen puoleisessa päässä oli käytössä kolme Helsingin kaupungin osoittamaa "hullujussia", joista yksi oli höyrykäyttöinen.
Konekaivulla kauhan muoto ei aina ollut tarkoitukseen paras mahdollinen ja pohjasta tuli liiankin tasainen ja leveä. Vihollisen vaunujen mahdollisen suojaisen sivuttaisliikkeen varalta kaivantoihin pystytettiin kiviä poikittaisesteeksi.
Kaivantoesteiden lisäksi panssareiden kulkua vaikeutettiin kaltevassa maastossa rinneleikkauksilla. Pystysuoran seinän osuus leikkauksissa tuli olla vähintään 1,5 metriä. Rinneleikkauksista käytettiin myös nimityksiä myötärinne-este tai vastarinne-este sen mukaan mistä suunnasta vihollista leikkaukseen odotettiin. Leikkauksien pystyosan sortumista ehkäistiin muun muassa puupaalutuksin.
Joissakin kohdin kalliojyrkänteisiin saatettiin myötärinne-esteissä rakentaa kivenlohkareista panssariansa. Ajatus perustui ainakin teoriassa siihen, että vaunu viime tipassa huomatessaan tulevansa jyrkänteen reunalle voimakkaasti jarruttaa, jolloin telojen alla olevat kivet sortuvat ja suistavat vaunun päistikkaa nenälleen. Sen jälkeen se olisi helposti tuhottavissa tai otettavissa sotasaaliiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)