Juhlavaelluksesta tuli toistuva perinne

Vuonna 1990 Salpalinjan rakennustöiden aloittamisesta oli kulunut 50 vuotta. Aika ei ollut vielä kypsä juhlinnalle. Vuonna 1994 se jo oli. Itänaapurissa oli tällä välin totalitarismi tullut tiensä päähän. Puolustusvoimat päätti juhlia Salpa-aseman 50 vuoden ikää siis 1994. Aika laskettiin rakennustöiden päättymisestä!

Mainittakoon, että vuonna 2000 Miehikkälässä juhlittiin komeasti Salpalinjan 60-vuotisuutta! Silloin aika laskettiin taas rakennustöiden aloittamisesta.

Puolustusvoimien suunnittelemaan ja organisoimaan Salpa-aseman 50-vuotisjuhlasarjaan yhtenä tapahtumana oli kirjattu Salpavaellus. Sen toteuttajiksi oli merkitty Luumäen, Ylämaan, Miehikkälän ja Virolahden reserviläisjärjestöt.

Toimeksiannossa toivottiin Miehikkälän Salpalinja-museolle päättyvän vaelluksen toteutuvan kahdella reitillä. Toinen lähtee Suomenlahdelta Virolahdelta ja toinen Kivijärveltä Luumäeltä.

Vaelluskokemusta Salpalinjaan oli hitusen Miehikkälässä, jossa oli kunnallisena järjestetty muutama muutaman kilometrin patikointi muutaman hengen ryhmille. Nyt piti järjestää vuorokauden mittainen ja kymmenien kilometrin pituinen tapahtuma! Osanottajatavoitetta kukaan ei tohtinut edes arvuutella. Sille ei ollut mitään pohjaa, vain toive, että joku tulisi.

Tyhjästä oli siis aloitettava. Mitään valmista ei ollut. Oman reserviupseerikerhoni puheenjohtaja Seppo Pylvänäinen kysyi mm. minua tapahtuman vetäjäksi. En suin surmin tohtinut moiseen urakkaan ryhtyä. Hän joutui sitten itse ottamaan homman tukeviin hoteisiinsa ja hyvin ottikin. Minä lupasin tiedottajaksi; ei sekään syteen mennyt.

Into kaikilla taustajärjestöillä oli suuri. Ajatus oli, että kyllähän nyt yksi tapahtuma järjestetään, varsinkin kun puolustusvoimilta tullut pyyntö koettiin pikemminkin kunnia-asiana.

Kuvaavaa vaelluksen hahmottomattomuudesta oli sekin, että esimerkiksi Luumäen osuuden tiedusteluvaiheessa Luumäen miehet marssivat pitkän päivän pitkin linjaa ja totesivat homman jäävän pahasti kesken. Eli reilun vuorokauden vaellukseksi tarkoitettu matka oli ainakin tuplaten liian pitkä. Kun aikaa ei ollut järkevää lisätä, reittejä piti lyhentää, myös Virolahden suunnalta.

Itse vaellukseen osallistui hieman yli 200 maksanutta osanottajaa. Se oli ja tuntuikin paljolta. Vaikka suurin osa oppaistakin oli työssään vasta ensimmäistä kertaa, oli palaute mieltä hivelevää. Tapahtuman henki ja luonne iskivät asian ytimeen. Salainen Salpalinja paljasti povensa. Osanottajat olivat otettuja. Tätä täytyy saada lisää.

Kaikkine virheineenkin järjestelyt saivat kehuja ja paine uuden vaelluksen järjestämiseksi kasvoi sitä mukaa, mitä lähemmäksi vaelluksen päätöshetkeä patikointi eteni. Sillanpään marssilaulu ja spontaani tahtimarssi kruunasi päätöstilaisuudesta poistumisen.

Puolustusvoimatkin kannustivat jatkamaan. Kertakäyttötapahtumalle piti saada jatkoa. Ja niin tapahtui.

Nyt viikko jälkeen juhannuksen Sillanpään marssilaulu kuullaan Miehikkälässä jo 17:nnen kerran. Ensimmäisen kerran ulosmarssin myötä Sillanpään marssilaulusta tuli sisäänmarssi. Sen tahdissa vaeltajat marssivat 4. heinäkuuta Salpalinja-museon pihalle puolustusministeri Jyri Häkämiehen eteen.

Vuosien varrella tekijät ovat vaihtuneet, jos kohta monta on koko ajan mukana olleitakin. Myös vaeltajat ovat vaihtuneet. Heissäkin on kymmeniä, jotka jos nyt ei joka vuosi, niin toistuvasti kuitenkin ahmivat uutta tietoa Salpalinjan saloista. Osanottajamäärä on heilahdellut vajaan sadan ja ja noin 250 välillä. Se on ollut aina sen verran, että into seuraavan tapahtuman järjestämiseen on vahvistunut. Puolustusvoimat on tukenut tapahtumaa koko ajan.

Mitään automaatiota tai vakiota osallistujamäärälle ei ole. Joka kerta osallistujat on "revittävä" omalta vapaa-ajaltaan erikseen mukaan. Ja kilpailijoita tuon vapaa-ajan käytölle kyllä riittää. Vaelluksen kokonaismäärä koostuu yksittäisten ihmisten kulloisestakin halusta ja mielentilasta lähteä tutustumaan lähihistoriaamme.

Tämän vuoden vaelluksen osalta ympyrä on osaltani siinä mielessä sulkeutunut, että olen nyt jälleen tapahtuman tiedottaja, niin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Lisäksi tiedottajan tehtävän ohessa olen tapahtuman aikana myös tilapäisesti vaellusjohtajan sijainen. Vaellusjohtaja Risto Sivula on junaillut vuosi sitten sovitun mukaisesti hommat valmiiksi.

Minä ja kymmenet muut talkoolaiset panemme parastamme. Tapahtumasta tulee jälleen mieliinjäävä ja rennon isänmaallinen meille kaikille. Salpalinja ja sen rakentajat saavat ansaitsemansa huomion.

Sen tiedän jo nyt, että jos syystä tai toisesta Salpavaellus 3.-4.7.2010 jää siitä kiinnostuneelta tällä kertaa väliin, niin ei hätää. Viikko jälkeen juhannuksen 2011 on uudelleen täysi häkä päällä! Tämä on aatteellista, vapaaehtoista maanpuolustustyötä parhaimmillaan. Tervetuloa mukaan!

PS. Tiedän. Tämä blogikirjoitus on liian pitkä, niin kuin vähän aiemmatkin. Mutta lupaan ensi viikolla keskittyä vain vaelluksen järjestelyihin. Eli tässä oli tällä kertaa kahden viikon tarpeet. Hauskaa juhannusta!

Linnoitustyöt hillitsivät Stalinin hinkua

Salpalinja-seminaarissa Miehikkälässä tuli kaksi asiaa selkeästi esille. Salpalinjalla oli pahasti keskeneräisenäkin jo merkityksensä syksyllä 1940 Neuvostoliiton hyökkäyssuunnitelmassa Suomeen. Ja jos ei jatkosota syttynyt, uusi sota talvisodan jälkeen olisi ollut hyvin todennäköinen kenties jo vuonna 1942. Tuohon mennessä Stalinin uusi moderni armeija oli saavuttanut hyökkäysvalmiutensa.

Tämän kirjoituksen tiedot perustuvat pääosin omiin muistiinpanoihini edellä mainitussa seminaarissa professori Ohto Mannisen pitämästä esitelmästä Neuvostoliiton ja Suomen strategiset suunnitelmat talvisodan päätyttyä. Osa johtopäätöksistä ja tulkinnoista ovat omiani.

Puna-armeijan parin viikon marssiaikomus Helsinkiin loppuvuodesta 1939 muuttui talvisodaksi ja eteneminen pysähtyi Moskovan rauhaan 13.3.1940. Stalin selitti silti tavoitteidensa täyttyneen: Neuvostoliitto pystyi valvomaan Helsinkiä Hangosta ja Viipurista!

Syyskuussa 1940 Neuvostoliitto uudisti hyökkäyssuunnitelmansa Suomeen. Sitä täsmennettiin vielä marraskuussa. Suunnitelma tähtäsi vuoteen 1941, mutta puna-armeija ei vielä tuolloin ollut hyökkäyskunnossa. Hyökkäyssuunnitelmien uudistaminen vahvistaa selkeästi Neuvostoliiton todelliset tavoitteet. Helsingin silmälläpito Hangosta ja Viipurista ei sille riittänyt.

Ohto Mannisen mukaan syksyn 1940 NL:n hyökkäyssuunnitelman ja hyökkäyksen kärki oli Salpalinjan murtaminen Suomen kaakkoisrajalla. Vasta sen jälkeen joukot olisivat levittäytyneet laajempaan hyökkäysrintamaan kohti länttä. Ratkaisutaistelut puna-armeija valmistautui tekemään jossakin Lahden - Heinolan tasalla.

Samanaikaisesti Suomenlahden rannikon suunnassa idästä edenneen yhden hyökkäyskiilan kanssa Helsinkiä olisi kahden divisioonan voimin lähestytty myös Hangosta. Sehän oli Talvisodan rauhanehdoissa vuokrattu Neuvostoliitolle 30 vuodeksi. Mannisen mukaan Helsinkiä olisi uhattu myös pohjoisesta Riihimäen suunnasta. Osa Hangon joukoista ja osa Kouvolan - Lahden suunnan joukoista olisi rautatiekuljetuksina tuotu Riihimäelle ja sieltä radan suunnassa olisi edetty Helsinkiin.

Mainittakoon, että Suomi luotti Venäjän vallan ajalta periytyneeseen vahvaan rannikkotykistöön, eikä uskonut Helsinkiä uhattavan mereltä. Sama ajatus näkyi myös Mannisen näyttämässä NL:n hyökkäyssuunnitelmassa. Punanuolia ei suuntautunut etelästä Helsinkiin.

Puna-armeijan ensimmäinen karttaharjoitus Suomen hyökkäyssuunnitelman toteuttamiseksi toimeenpantiin maaliskuussa 1941. Esimerkkinä hyökkäyssuunnitelman konkreettisuudesta Ohto Manninen näytti ilmapommituskarttaa. Sen mukaiset pommitukset ja lennot Suomeen tehtiin 25.6 1941. Tuon ilmahyökkäyksen jälkeenhän Suomi katsoi olevansa sodassa NL:n kanssa. Alkoi jatkosota.

Edellisen blogini pohdintaan Salpalinjan merkityksestä Ohto Mannisen esitys tuo ilmiselvän lisän. Linnoitustyöt olivat rakenteiden ja myös varmasti Suomen valtavan maanpuolustustahdon ilmaisuna osaltaan välirauhan aikana hillitsemässä Stalinin hinkua hyökätä uudelleen Suomeen.

Talvisodan päätyttyä Suomen sodanjohto uuden sodan pelossa käynnisti välittömästi uuden itärajan linnoitustyöt. Manninen puhui "Moskovan rauhan linjan" linnoittamisesta. Tuo nimitys vuonna 1944 hyväksytyn Suomen Salpa -nimen eräänlaisena synonyyminä on ainakin nykyisin harvoin käytetty. Itse kuulin termin ensimmäistä kertaa.

Joka tapauksessa Suomen nopea linnoituspäätös ei NL:n hyökkäyssuunnitelmien valossa ollut lainkaan ennenaikainen tai ylimitoitettu. Päinvastoin se oli erittäin oikeaan osunut ja kauaskantoinen päätös.

Haavojen nuoleminen talvisodan jäljiltä vei puna-armeijalta luonnollisesti aikansa. Supervaltana Neuvostoliitolla oli tietysti aina ylivoima Suomea vastaan, mutta se siis joutui ottamaan jo syksyllä 1940 tulevan Salpalinjan huomioon. Tämä siitä huolimatta, että linnoitustyöt olivat Suomessa hädin tuskin päässeet täyteen vauhtiin.

Ohto Mannisen mukaan Neuvostoliiton armeija olisi saavuttanut täyden materiaalisenkin hyökkäysvalmiutensa vuonna 1942. Neuvostoliiton johto piti armeijaansa modernina ja varmuudeksi vakuutti, että moderni armeija on hyökkäysarmeija.

Suomen suuntaan Stalinilla ei ollut talvisodan jälkeen välitöntä aikataulua. Valmiin suunnitelman toteuttaminen modernilla armeijalla olisi ollut mahdollista milloin tahansa parin viikon keskitysmarsseilla.

Ellei jatkosota alkanut ja historia mennyt niin kuin meni, niin viimeistään 1942 Neuvostoliitolla olisi ollut kyky ja valmius hyökätä Suomeen millä tahansa syyllä, verukkeella ja oikeutuksella. Yksi Stalinin näkemys oikeutuksesta oli: kaikki sodat Neuvostoliiton pyrkimyksien ja kommunistisen maailmanvallankumouksen saavuttamiseksi ovat oikeutettuja.

Suomessa on ollut täysin turhaa miettiä, oliko jatkosodan välttäminen mahdollista. Vapaan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän säilyttämiseksi Suomi olisi joutunut uuteen sotaan talvisodan jälkeen joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin.

Ilmoittaudu Salpavaellukselle

Erinomainen tapa tutustua Stalinin tavoitteiden yhteen merkittävään esteeseen, Salpalinjaan, on käsillä. Salpavaellus patikoidaan viikko jälkeen juhannuksen. Nyt on aika ilmoittautua vaellukselle: www.salpavaellus.net

Salpa-asema hukkainvestointiko?

Salpa-aseman, Salpalinjan monipuolisen laitteiston ja rakenteen kertomisessa en ole päässyt juuri alkua pidemmälle. Ennen kuin jatkan yksityiskohtien selvittelyä, on paikallaan pohtia Salpalinjan merkitystä. Oliko työ turha, oliko se hukkainvestointi?

Jatkosodan alussa linnoituspataljoonat, karkeasti yksi per pitäjä, miehittävät Salpalinjan eteläosaa. Vahva linnoitus etelässä antoi ylipäällikkö Mannerheimille mahdollisuuden keskittää enemmän joukkoja Laatokan pohjoispuolitse itään hyökkäävään Karjalan armeijaan. Etelässä pärjättäisiin vähemmin joukoin vahvassa linnoituksessa.

Kun kenttäarmeijan eteneminen kohti itää Karjalan kannaksenkin suunnassa alkoi elokuussa 1941, linnoituspataljoonat seurasivat perässä pieninä osina eri joukoille alistettuina. Salpalinja jäi harvalukuisten "hermotoipilaskomppanioiden" hoitoon ja valvontaan.

Asemasodan aikana kaukana selustassa oleva Salpalinja muistui sotajohtajien mieleen lähinnä materiaalivarastona. Hamina-Taavetti linjasta, HT-linja, siirrettiin kesällä 1943 VT-asemaan Raivolaan 40 000 panssariestekiveä. Siis valmista kiviestettä purettiin ja siirrettiin 20 kilometrin matkalta! Tämä siksi, että Kannaksella ei ollut riittävästi louhintakelpoista kalliota.

Piikkilanka oli toinen merkittävä materiaali, jota Salpa-asemasta siirrettiin itälinjoille.

Salpalinja tuli uudelleen ajankohtaiseksi kesäkuussa 1944 puna-armeijan suurhyökkäyksen ja läpimurtojen alettua. Mannerheim antoi käskyn Salpalinjan taistelukuntoon saattamisesta esikäskynä 15.6 ja vahvisti sen 18.6. Kenttäarmeijan linnoitusjoukot keskitettiin Salpalinjalle.

Puna-armeijan valloitusretki kohti Helsinkiä tyssäsi taipuneeseen, käytännössä linnoittamattomaan ja kallioiseen VKT-asemaan. Sotiemme veteraanit taistelivat torjuntavoitot Tali-Ihantalassa, Viipurinlahdella, Vuosalmella, Nietjärvellä ja Ilomantsissa muutamia taistelupaikkoja mainittuna.

Varsinkin Karjalan kannaksen suunnassa Neuvostoliiton joukot olivat kovasti kuluneita. Jatkaakseen pysähtynyttä hyökkäystä kohti länttä on muun muassa Sampo Ahto arvellut, että Stalin olisi tarvinnut 200 000 - 300 000 täydennysmiestä ja tuhat tankkia.

Stalin joutui nyt miettimään kahta asiaa. Hän hyvin tiesi, että suomalaiset olivat välirauhan aikana rakentaneet itärajalleen lujaa linnoitusta. Sen murtaminen kuluttaisi entisestään puna-armeijaa. Samaan aikaan oli Keski-Euroopassa jo menossa tiukka kilpajuoksu Berliiniin. Ne joukot, jotka Stalin ohjaisi Suomen rintamalle, olisivat pois Saksan suunnalta.

Johtopäätöksenään Stalin päätti menestyä mieluimmin Keski-Euroopassa poliittisten pelimerkkien jaossa, kuin yrittää valloittaa Suomea. Neuvostoliitto alkoi siirtää joukkojaan Kannakselta Saksan rintamalle heinäkuun puolivälissä 1944.

Näin voidaan hyvällä syyllä päätellä, että veteraaniemme uhrautuvan ja maineikkaan taistelun lisäksi Salpa-asema oli todennäköisesti ollut osaltaan ja välillisesti vaikuttamassa Stalinin tilannearvioon. Taistelu Suomen rintamalla rauhoittui ja solmittiin rauha.

Salpalinjassa ei ammuttu yhtään vihamielistä laukausta. Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu!

Tämä blogi on kirjoitettu suomenkielellä, maamme toisella virallisella kielellä.