Alueluovutukset tuskin olisivat estäneet Suomen ja NL:n sotaa

Neuvostoliitto loi suunnitelmissaan ”Kuukauden sodan” Suomeen jo 1930-luvun alussa. Petroskoin valtiollisen yliopiston professori Juri Kilin sanoi viime vuoden lopulla Haminassa Talvisota-seminaarissa, että Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen oli yksiselitteisesti valmistautumista sotaan Saksaa vastaan.

Suomen valtaaminen ja muuttaminen neuvostotasavallaksi olisi Kilinin mukaan lyhentänyt Neuvostoliiton tulevaa Saksan rintamaa 3700 kilometristä 2200 kilometriin. Se olisi ratkaisevasti tiivistänyt puna-armeijan iskuvoimaa Saksan suuntaan, kun Suomen sivustauhka olisi eliminoitu.

Stalinin ja Molotovin aluevaatimukset Leningradin turvallisuuden varjolla olivat näin silkkaa teatteria Mainilan laukauksineen. Tätä tukee myös se, että NL hyökkäsi koko Suomen vastaisen rajan pituudella. Valtaussuunnitelmat olivat siis valmiina. Venäläistutkijan näkemys tuntuu uskottavalta.

Suomella ei ollut 70 vuotta sitten muuta vaihtoehtoa kuin taistelu. Karjalan menetys oli hirveä isku, mutta pakon edessä se oli pienempi paha kuin koko maan miehitys. Välirauhan aikaiset puolustusvalmistelut ja uuden itärajan linnoittaminen olivat välttämättömät. Stalinin tavoitteet olivat vielä saavuttamatta. Uuteen hyökkäykseen oli varauduttava ja sen torjumiseen pelkkä malli Cajander ei enää riittäisi.

Talvisodan päiväkirja -kirjassaan Wolf H Halsti kuvaa 70 vuoden takaisia katkeria tuntojaan heti Talvisodan jälkeen niin erinomaisesti, että rohkenen liittää tähän suoran lainauksen:

"Työhön! Se on meidän tehtävämme. Sen olemme velkaa kaatuneillemme, raajarikoiksi tulleille, leskille ja orvoille, koko kansallemme ja sen uudelle työlle. Meilläkin on sarkamme kynnettävänä! Ja niin marssimme ulos maastoon karttoinemme, mittanauhoinemme, hakkuinemme, kirveinemme ja lapioinemme. Marssimme rakentamaan sellaisen muurin (tuleva Salpalinja, blogin kirjoittajan lisäys), että, kun sen harjalla seisoo uusi Suomen mies tukeva käsi konekiväärin kahvassa, jokainen tulija lyö siihen päänsä puhki. Se on päämäärämme, ja nyt sen toteutamme. Se nousee tahdostamme, ja tällä kertaa tahto menee perille vaikka läpi harmaan kiven. Toista kertaa ei suomalaista teurasteta suojattomana tykkituleen eikä ruhjota hyökkäysvaunujen alle! Kaksikymmentätuhatta veljeä on uhrattu fraasien ja humanistisen haaveilun alttarille, kokonainen vuosikerta Suomen miehiä. Se ei toistu! Nyt on Suomen kansa saava sen, minkä se tarvitsee uuden työnsä ja elämänsä suojaksi"

Mannerheim-ristin ritariksi syksyllä 1944 nimitetty Halsti (ylennettiin everstiksi 1965) oli osaltaan aloittamassa Salpalinjan rakentamista 1940 Luumäellä talvisodan aikaisen 5.Divisioonan huoltopäällikkönä.

Päätöksen uuden itärajan linnoittamisesta ylipäällikkö Mannerheim oli tehnyt 22.3.1940. Suunnittelu alkoi välittömästi. Maaston ja maaperän tiedustelua hankaloitti kuluneen talven kaltainen lumimäärä.

Salpalinjaan voi nykyisin tutustua monella tavalla.Tässä muutama vihje Miehikkälästä ja muualta itärajalta: http://www.salpavaellus.net/, http://www.salpakeskus.fi/, http://www.bunkertours.net/, http://www.salpakeskus.fi/matkailija/fi/

Talvisodasta tahto Salpalinjaan

Tästä se alkoi 25.3.2010, 'Talvisodasta tahto Salpalinjaan' oli ensimmäinen blogini. Kymmenen vuotta on takana! Niin kuin blogiarkisto armotta paljastaa, 2018 kirjoitusvauhti hyytyi jo liki puoleen aiemmista vuosista ja vuosi 2019 oli vieläkin hiljaisempi. Alkava vuosi 2020 ei lupaa enempää. Mutta jos ja kun kohdalle sattuu, kirjoitetaan sitten lisää. Minulla on tautia tarpeeksi saada vapaaehtoistiedottajana Haminassa toimiva Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanha Veteraani iskostettua Suomen maanpuolustuksesta kiinnostuneiden ihmisten tajuntaan ja käyntikohteeksi! Mutta uskallan väittää, että nämä kirjoitukset, ainakin suurin osa, ovat yhä relevantteja, kiinnostavia Salpalinja-harrastajille. Mukana on myös muiden kuin minun kirjoittamia tekstejä kymmenittäin, kiitos heille! Ahmikaa sisällysluetteloa ja etsikää mieleistä luettavaa. TA

* * *

Suomi valmistautui syksyllä 1939 kiihtyvällä vauhdilla puolustamaan maataan. Uhka oli ilmeinen. Saksa oli hyökännyt Puolaan ja Neuvostoliitto kohta perässä. Suomi, vaikkei sitä vielä silloin itse tiennyt, kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Ei mennyt kauankaan, kun jo Suomelta vaadittiin alueluovutuksia Leningradin turvaksi.

Neuvostoliiton uhkaaviin vaatimuksiin reagoitiin nopeasti. Suomen kenttäarmeija oli ylimääräisten harjoitusten varjolla liikekannalla jo lokakuun puolivälissä 1939. Talvisota syttyi siitä puolentoista kuukauden kuluttua.

Suomen armeija lähti puolustussotaan puuttellisin varustein ja asein. Rahaa varusteluun ei oltu saatu tarpeeksi. Sen lähikuukaudet tulivat verisesti näyttämään.

Puolustusneuvosto yritti ehdotuksillaan parantaa puolustusvalmiutta sotaa edeltävinä vuosina. Poliitikoilta ei kuitenkaan rahaa herunut, vaikka tilanne oli jo levoton Keski-Euroopassa Saksan laajenemispyrkimyksien myötä. Yksi peruste hylätä asehankinnat oli se, että eihän nykyaikana, siis 1930-luvun lopulla, voi enää tulla maailmansotaa. Tosin toukokuussa 1938 eduskunnassa hyväksyttiin hankintaohjelma, mutta se olisi saatu loppuun vasta 1940-luvun alkuvuosina.

Vielä niinkin myöhään kuin elokuun alussa 1939 Viipurissa silloinen pääministeri A K Cajander puolusteli varustautumisen niukkuutta Kannaksen suurten sotaharjoitusten päätösparaatissa jotakuinkin näin: "Oli se hyvä, ettei niitä aseita silloin hankittu. Nehän olisivat vain vanhentuneet ja ruostuneet varastoissa."

Ja niin Suomen sotilaat osin siviilivaatteet päällään tappelivat puukoin, polttopulloin, koivuhaloin, vanhoin kiväärein ja lähes tyhjin tykein ylivoimaista supervaltaa vastaan. Talvisota kesti 105 päivää. Tappiot olivat suuret, mutta itsenäisyys säilyi. Stalinin joukkojen suunniteltu parin viikon pikamarssi Helsinkiin tyssäsi Suomen kansan yhtenäisyyteen ja urhoollisiin sotilaisiin.

Suomi menetti kunniakkaassa talvisodassa maa-alastaan kymmeneksen. Yli 400 000 evakkoa oli asutettava. Oli aloitettava jälleenrakennus ja uusi varustautuminen maan puolustamiseen. Maailmanpoliittinen kriisi ei ollut ohi. Alkoi uuden itärajan linnoittaminen. Päätös siitä syntyi reilussa viikossa sodan päättymisestä.

Sittemmin Salpalinjaksi tai virallisemmin Salpa-asemaksi nimetty linnoitus tuli olemaan Suomen ja joidenkin arvioiden mukaan myös Pohjoismaiden suurin rakennushanke. Sen osuus valtion budjettimenoista vuonna 1941 oli jo pelkästään peräti viisi prosenttia, yhtä paljon kuin koko puolustusbudjetin osuus valtion menoista nykyisin.

Nyt tullaan tämän jutun ydinkysymykseen. Mistä ihmeestä Suomen valtiolla oli ykskaks rahaa huikeaan puolustusinvestointiin "hävityn sodan" jälkeen, kun varoja ei ollut osoittaa tarpeeksi maanpuolustamiseen koko sotaa edeltäneen 20 itsenäisen vuoden aikana.

Ei rahaa Suomeen talvisodan aikana mistään lisää tullut, päinvastoin. Kysymys oli yksinkertaisesti asioiden tärkeysjärjestykseen panemisesta. Stalin ja Molotov motivoivat suomalaisten maanpuolustustahdon kansalaisten tärkeimmäksi asiaksi sillä hetkellä. Ilman itsenäistä Suomea ja sotaveteraaniemme urheutta muilla arvoilla ei olisi käyttöä. Se ymmärrettiin.

Vaikka Salpa-asemassa ei taisteltu, oli se osaltaan ja olemassaolollaan turvaamassa meille suomalaisille jatkosodassa siedettävät rauhanehdot. Salpalinjan voidaan sanoa olevan nykymenestyksemme symbolinen ja myös konkreettinen kivijalka. Sille ja vankalle arvopohjalle rakennettu Suomi kestää kyllä maailmantalouden yskähtelyt, vaikka hengitys välillä vähän vingaahtaakin.

Ratkaisut 70 vuotta sitten ovat historiaa. Historia on hyvä tuntea. Sankarihaudat sekä Salpalinjan teräsbetonikorsut ja estekivet muistuttakoot meitä näinä vaikeina hyvinä aikoina, mikä on tärkeää, mikä ei.

Salpalinjaan voi nykyisin tutustua monella tavalla.Tässä muutama vihje Miehikkälästä ja muualta itärajalta: http://www.salpavaellus.net/, http://www.salpakeskus.fi/, (http://www.bunkertours.net/ ei käytössä enää), http://www.salpakeskus.fi/matkailija/fi/.

TERHO AHONEN