Ensimmäinen kerta ei ollut viimeinen

Ensi viikonvaihteessa samotaan Salpavaellus 22. kerran. Kerran vuodessa toistuva tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran heinäkuussa 1994, puolustusvoimien aloitteesta ja tuella. Se oli silloin osana Kymen sotilasläänin Salpa-aseman 50-vuotisjuhlatapahtumien sarjaa. Alkuperäisen suunnitelman mukaan vaelluksen tuli olla samalla lajissaan viimeinen, siis kertakäyttöjuttu.

Ensimmäiselle vaellukselle osallistui hieman yli 200 maksanutta vaeltajaa. Patikkareittejä oli kaksi, Miehikkälän Salpalinja-museolta katsottuna eteläinen ja pohjoinen. Vaikka järjestäjillekin kaikki oli uutta ja osin hakemista oppaiden Salpalinja-tietämyksestä puhumattakaan, mukana olleet halusivat tapahtuman jatkuvan. Eihän siinä auttanut kuin Luumäen, Ylämaan, Miehikkälän ja Virolahden reserviupseeri- ja silloisten reservin aliupseerikerhojen panna tapahtuma pystyyn vielä kerran. Ja sekään ei riittänyt, niin kuin nyt tiedämme.

Salpavaelluksen luonne on alusta lähtien ollut kaikkea muuta kuin massatapahtuma. Kun joukolle tarjotaan opas 10 – 15 vaeltajaa kohden, muonitus, sauna ja telttamajoitus maastossa, tulee käytännön rajat vastaan niin oppaiden määrässä kuin varustuksiltaan olemattomissa maastotukikohdissa. Sen vuoksi joukkoa on hajautettu tarjoamalla useita reittejä jalkapatikasta bussiretkiin ja monin eri liikkumisvälinein siltä väliltä. Tämä tehosi erityisesti 2000-luvun alkuvuosina.

Eniten tapahtuma keräsi osanottajia vuonna 2003, jolloin mukana oli osin muistitiedon varaisesti noin 350 osanottajaa. Noin 200 patikoijan ohella maastossa liikkui polkupyöräilijöitä, ratsastajia, vesireitillä melojia ja teillä kaksi bussillista linja-autoretkeilijöitä. Em. tieto kaipaa vaellusarkistojen tutkimista, sillä paikallislehti Kaakonkulma kertoo sunnuntain päätöstilaisuudessa olleen noin 250 vaeltajaa; bussiretket oli toteutettu lauantaina, silloin luvut täsmäävät. Vuonna 2002 luku oli 197 vaeltajaa, 29 melojaa ja 46 bussiretkeläistä, yhteensä 272 henkeä. Ja vielä 2004 osanottajia oli lehtitiedon mukaan yhteensä vähän yli 200.

Sen jälkeen vaihtelevalla reittivalikoimalla tultiin aaltoliikkeen kautta vuonna 2009 aina vain reiluun 60 vaeltajaan saakka. Siitä alkoi hivuttautuminen kohti alkuvuosien lukuja ja nyt siellä ollaan taas. Se ei ole kovin yleistä Suomen kesätapahtumissa; huipulta on tultu alas ja sukellettu kiveen lopullisesti. Salpavaellukselle ei ole näin tapahtunut. Vuoden 2014 noin 200 vaeltajan ja nyt vielä parikymmentä henkeä suuremman joukon myötä tapahtumalla näyttäisi olevan tulevaisuutta.

Ja miksi niin?

Minun vakaa käsitykseni on, että Salpavaelluksen idea, tutustuttaa ihmiset juurta jaksain viime sotien aikaiseen itärajan linnoitukseen maastossa kantapään kautta, on kestävä. Kunnioitus sotiemme veteraaneja kohtaan on Suomessa suuri ja mitä enemmän itänaapurimme uhoaa, sen enemmän suomalaiset kiinnostuvat maanpuolustuksesta. Salpavaellus näyttää Salpalinjan kautta minkälainen oli suomalaisten maanpuolustustahto 75 vuotta sitten heti talvisodan jälkeen. Salpavaellus on yksi tapa siirtää sotien aikaisten sukupolvien tahtotilaa myös nykypolville.

Terho Ahonen