Aina ei voi onnistua

Salpalinjan rakentaminen lyhyessä ajassa on vähintään pieni ihme; maailman seitsemään ihmeeseen se ei tietysti mahdu. Rakentamisen saavutuksia arvioitaessa on mietittävä aikaa, paikkaa ja tilannetta, jossa se tehtiin. Pääosin työ eteni suunnitelman mukaan ja tulosta tuli. Mutta yhtä varmaa kuin oli onnistuminen, niin varmasti myös vastoinkäymisiä oli, ehkä paljonkin.

Otanpa esimerkiksi vain pari tapausta koskien noin kymmenen tonnia painavien tähystyskupujen siirtoa ja asennusta.

Ensinnäkin noinkin painavien kappaleiden siirtäminen vaati erikoiskalustoa; tavallisen kuorma-auton kantavuus oli tuolloin vain 3-4 tonnia. Painavien kupujen siirtäminen autoihin ja sieltä pois on vaatinut joko voimaa ja kekseliäisyyttä tai molempia. Maastossa liikkumaan pystyviä nosturiautoja ei ollut.

Oman hankaluutensa kupujen siirtämiseen toivat tiet, jotka suureksi osaksi kuljetuksen loppupäässä olivat juuri tehtyjä ja varmasti paikoin pehmeitäkin. Ja joka paikassa ei ollut mahdollista käyttää nykytientekijän massat tasan –periaatetta, eli että nyppylät tasataan painanteisiin ja saadaan tasaista tietä.

Miehikkälän Muhikossa, nykyisen karttasana Korsumäen päälle rakennettiin 30 miehen majoituskorsu, johon kuului myös tähystyskupu katolle. Paikka on jyrkän mäen päällä. Autotietä ei ollut ja kun sellainen tehtiin, piti ajoluiskan jyrkkyyttä loiventaa puurakenteisella sillalla. Ainoa keino saada kupu korsun katolle oli saada se autolla perille.

Kun auto lähti kupu lavalla nousemaan loivennuksen jälkeen vielä varsin jyrkkää rinnettä ylös, oli kuljettajan vaihdettava mäessä vaihdetta pienempään. Vaikka kuljettaja oli varmasti taitava, tuli ratkaisevaan hetkeen kytkimen nostamisesta johtuva auton nykäys. Tuolla nykäyksellä oli kohtalokas vaikutus lavalla olleeseen, ehkä vähän huonosti sidottuun kupuun. Painovoima otti omansa ja kupu pyörähti lavalta alas ja saman tien pyöri pitkin rinnettä korkeussuunnassa ainakin noin 15 metriä alemmas.

Voi vain kuvitella paikalla olevan työnjohtajan tuskaa miettiä, millä 100 000 markkaa (10 % korsun koko hinnasta) maksava arvokappale saadaan mäenrinteestä uudelleen auton lavalle ja edelleen mäen päälle. Sitä tietolähteeni ei kertonut, kuinka se sinne saatiin, mutta siellä se on.

Toinen tapaus menee Virolahdelle Pihlajan kylään. Eräs linnoittajaveteraani sen minulle kertoi.

Työväki oli saanut hilattua painavan kuvun rautakangin pyöreiden puiden ja lankkujen päällä pikkuhiljaa paikalleen, sentilleen. Pitää muistaa, että kupu piti asentaa paikoilleen ennen valua laudoituksen ja tukipuiden päälle raudoituksen lomaan. Siirtoalustana betonilaudoitus ei varmasti ollut kaikken tukevin. (Osa kuvuista on kylläkin valettu jälkivaluna kattoon jätettyyn aukkoon, kun kupu ei ole ehtinyt aikataulussa paikalle).

Mutta kupu löysi suurella vaivalla paikkansa ja työväki veti huojentuneena henkeensä raittiin ilman ohella suuren määrän ansaittua onnistumiseniloa, euforiaa.

Ja juuri silloin kuului pieni narahdus ja saman tien kova räsähdys ja 10 000 kiloa valuterästä oli sekunnin murto-osissa kuusi metriä alempana, betoniraudoituksen, -laudoituksen ja töttipuiden sekamelskassa. Seuraavat äänet paikalla olivat mitä todennäköisemmin luetteloa toispuoleisen elämän hirviöiden nimistä ja synonyymeistä!

Linnoittajat olivat sitkeitä. Jollakin konstilla ja erikoisnosturein he saivat hilatuksi arvometallin syvältä montusta ylös. Vääntynyt ja rikkoutunut valumuotti piti purkaa ja rakentaa entiselleen ja aloittaa kuvun asennus uudelleen. Ja tietolähteeni kertoman mukaan kyseinen kupu on tiukasti kiinni teräsbetonikorsun kattorakenteessa vielä tänäkin päivänä ja siellä se pysyy.

Ja niin kuin taisin syksyllä kirjoittaa, ainakin yksi kupu on, oliko se nyt Kivijärven vai Jängynjärven, joka tapauksessa, järven pohjassa. Vastaavia tapauksia saattaa olla muitakin.

Mielellään kuulen muistakin vastoinkäymisistä, mitä laaja työmaa pitää sisällään. Niitä voi kertoa suoraa kommetteina tai kirjoittaa omaksi blogikseen ja lähettää minulle terho.ahonen@haminetti.net, niin minä ne julkaisen alkuperäisen kirjoittajan nimellä.