Tähystyskupu Salpa-asemassa

Tähystyskupu Salpa-asemassa
Kymmenen tonnia "pehmeää" valuterästä teräsbetonikorsun katolla.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Noin kymmenen syytä olla pois

Salpavaellus vaelletaan 18. kerran 1.-3.7.2011. Reittejä on kolme erilaista ja eri pituista, mielenkiintoisia kaikki. Mukaan mahtuu vielä hyvin.

Yleensä on helpompi etsiä syitä, miksi ei johonkin osallistu kuin miksi osallistuu. Minä valitsen helpomman tien ja kuvittelen muutaman hyvän syyn olla osallistumatta.

Vaelluksen ajankohta on huono. Varmasti näin on monelle, varsinkin jos ei tiedä, että se on ollut samalla paikalla viikko jälkeen juhannuksen jo vuosikausia ja on vastakin. Minulle se on sattunut aina, kun on satuttanut.

Miehikkälä on kaukana. Tottahan se on. Minäkin sen huomasin, kun vuonna 1992 maapallon ympärimatkalla tulin asiaa ajatelleeksi Australiassa. Mutta sinnekin tuli lähdetyksi. Matka ei ollut liian pitkä.

Salpalinjassa ei ole mitään nähtävää. Sekin on osin totta. Maan päällä ei ole kuin heinikon ja pusikon seassa muutama panssariestekivi (400 000 kappaletta!). Mutta sotilaskohde ei olekaan tarkoitettu turistinähtävyydeksi. Sen parempi, mitä vähemmän yksityiskohtia on vetämässä tulta puoleensa. Maan alla on näkemistä senkin edestä.

Linnoituksessa ei ole mitään suurta. Ei olekaan. Jos se betoni, joka on valettu korsuihin pitkin metsiä, olisi yhdessä särmältään kymmenen metrisessä paadessa, olisi paaden korkeus vain 2,3 kilometriä!

Salpalinja on heikko. Se ei olisi Stalinin tankkeja pidätellyt. Mutta montako punatankkia linjasta tuli läpi? Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä ei ole tarvittu.

Mitä uutta 70 vuotta vanhassa rakennelmassa muka on? Ainakin viime viikonvaihteen Salpa-Jukolan vieraille lähes kaikki. Monet luulevat tietävänsä ja tuntevansa. Jotta luulo ei järkkyisi, parempi onkin olla pois, ettei joutuisi muuttamaan mielipidettään.

Mitä hyötyä sitten Salpalinjan perinteen siirtämisessä on tuleville sukupolville? Mennyt mikä mennyt. Ehkä, mutta ehkä sittenkin on hyvä olla pysyvä muistomerkki muistuttamassa, että miksi meillä Suomessa asiat ovat kuitenkin loppujen lopuksi hyvin. Emme menettäneet eteläisten naapuriemme tavoin 50 vuotta kehityksestämme.

Salpalinja on sotahullujen vouhkaamista. Voisi niin luulla, mutta kun ei ole. Salpalinjassa ei taisteltu. Se osaltaan ja välillisesti edesauttoi Suomen rauhaan syyskesästä 1944.

Salpavaellus on yksitoikkoista taapertamista hyttysten syötävänä. Kyllä, jos ei kuuntele oppaiden kertomusta ja selostusta. Ja hyttyset ovat pieni vaiva, jos samanaikaisesti pitäisi kankipelillä yrittää asentaa 10 000 kiloa painavaa teräksistä tähystykupua korsun betonilaudoituksen ja -raudoituksen päälle ennen valua.

Ja itseasiassa minä (siis tämän tarinan kuvitteellinen minä) kyllä tunnen ja tiedän jo Salpalinjasta kaiken. Hyvä. Jos näin on, tervetuloa vaellukselle oppaaksi. Hyville oppaille on aina tilaa.

Yksinkertaisesti minua ei Salpalinja niin paljoa kiinnosta, että uhraisin siihen kesäviikonlopun. Hyvä sekin. Jokainen tekee mistä itse tykkää. Niin minäkin (tämän kirjoittaja) ja siksi aion olla Salpavaelluksella mukana täydessä työn touhussa, koska se kiinnostaa. Nyt jo tiedän paljon, mutta en läheskään tarpeeksi.

Tervetuloa mukaan myös kaikki ne, joilla on hyvä syy tulla. Niin tekee myös vaelluksen suojelija Itä-Suomen sotilasläänin komentaja, kenraalimajuri Jukka Pennanen. Hän vaeltaa Salpalinjassa perjantai-iltana Luolareitillä ja ottaa vaeltajat vastaan päätösparaatissa ja maanpuolustusjuhlassa sunnuntaina Salpalinja-museolla.

Ei kommentteja: