Olen omissa opastuksissani kertonut Salpalinjan
rakentamissuunnitelman yhtenä pääkohtana olleen tiensuuntien sulkeminen
kenttälinnoitetuilla tukikohdilla Pielisen ja Petsamon välillä. Tutkimatta
asiaa sen tarkemmin olen puhunut, että yksi tällainen itä-länsisuuntainen
hyökkäysura on ollut ilman muuta Raatteen tie. Sehän oli nimenomaan tullut
talvisodassa koko maailman tietoisuuteen puna-armeijan reittinä kohti Oulua.
Kuten tunnettua, huonosti, erittäin huonostihan Raatteentiellä
maahantunkeutujalle kävi. Kiitos siitä Hjalmar Siilasvuon johtamille
suomalaisille talvisodan sankareille.
Raatteen tien kirjoittamisessa käytetään näemmä yleisesti
kahta tapaa, yhteen (Raatteentie) ja erikseen (Raatteen tie) –tapaa. Niin
tässäkin blogissa. Jos joku lukijoista tietää, kumpi on oikein ja miksi, niin
kommentoikaa; tiennimenä yhteenkirjoittamisen ymmärrän, mutta miten se eroaa
Raatteen tiestä?
Kävin Raatteen tiellä kuluvalla viikolla ensimmäistä kertaa!
Tarkoitukseni oli vihdoin paikan päällä hahmottaa ne maisemat, joissa yksi
talvisodan ihmeistä tehtiin. Lyhyesti sanottuna on vaikea käsittää, miten
syvälle, Suomussalmen kirkolle saakka, ryssä pääsi, kunnes tuli lyödyksi
takaisin ja sen Suomussalmen divisioonista toinen tuli tuhotuksi Raatteentiellä. Taistelun alun
voimasuhteella, yksi suomalainen sataa ryssää vastaan, ja noilla pitkillä
korpietäisyyksillä taistelujen tulos on ihmeiden ihme! Niin vain jäi
voittoparaati Oulussa torvisoittokunnalta soittamatta ja punadivisioonalta
vankkurillinen ehkäisyvälineitä käyttämättä. Tarpeet niihinkin löytyivät
Raatteen tien valtavan sotasaaliin joukosta! Ryssä-sanan käytön täsäs sallin itselleni aikalaiskielenä.
Raatteen tien Salpalinjaan luettava tiensulkeva tukikohta on
Purasjoen länsirannalla, maastossa erinomaisella paikalla, yhdeksän kilometrin
päässä rajasta, silloin ja nyt. Paikka on helppo löytää, koska se on vuosina
1993-94 entisöity ja sijaitsee tietenkin tien varressa.
Suomussalmen Harjoituskeskuksen reserviläiset ja
työvelvolliset linnoittivat paikalle lokakuussa 1939 komppanian
puolustusasemat. Kysymyksessä on siis itse asiassa puolustuskeskus; armeijan
jalkaväkiterminologiassa tukikohta on joukkueen puolustusasema.
En saanut varmaa kuvaa, käytiinkö kyseisessä
puolustusasemassa varsinaista viivytystaistelua heti sodan alussa, vai
jouduttiinko siitä uhkaavan tilanteen takia vetäytymään taistelutta. Joka
tapauksessa Raatteen tien mottitaisteluissa Purasjoen sillan suomalaiset
räjäyttivät (6.1.1940) ja sen myötähän puheena oleva asema oli suomalaisten
hallussa talvisodan loppuun saakka.
Purasjoen puolustusaseman linnoittamista jatkettiin heti
talvisodan jälkeen aina jatkosodan alkuun asti. Tätä jaksoa voidaan Purasjoella
aivan perustellusti sanoa myös Salpalinjan rakentamiseksi.
Raatteen tiellä Purasjoen puolustusasemassa tulee ilmi
laajemminkin se tosiasia, että talvisotaa ennen ja sen aikana tehdyt
kenttälinnoitustyöt ja Salpalinjaan luettavat välirauhan aikaiset
kenttälinnoitteet menevät monin paikoin itärajan tuntumassa päällekkäin. Ja
juuri niin kuin Purasjoella, kerran puolustustarkoitukseen hyväksi arvioitu
maastonkohta on sitä tietenkin toisen kerran.
Minun huono muistini ei pysty varmentamaan, missä
mahdollisesti muissa talvisodan ja Salpalinjan ”yhteisissä” puolustusasemissa on
taisteltu ja kuinka asianlaita on 1944 Ilomantsin taistelujen osalta? Haen
tässä poikkeusta Salpalinjasta käytettyyn sanontaan, että siinä ei koskaan
taisteltu!
Joka tapauksessa Raatteen tiellä käynti ja siihen
perehtyminen, kiitos Raatteen portin talvisotamuseon muistomerkkeineen
kaikkineen, on vavahduttava ja realistinen kokemus.
Hämmentävä käynti Joensuun bunkkerimuseolla
En malta olla tuomatta tämän blogin loppuun huomioita
piipahduksestani Salpalinjaa esittelevässä Bunkkerimuseossa Joensuun
Marjalassa. Myös ensimmäinen kerta siellä oli avartava ja mielenkiintoinen ja
toi minullekin uutta. Mutta muutama yksityiskohta arvellutti.
Lyöttäydyin turistina oppaan matkaan ja kuuntelin puolisen
tuntia toisella korvalla hänen selostustaan Salpalinjasta. Olen hieman
hämmentynyt, että linnoitusteknikko Arvo Tolmusen asiantuntemuksella
vuonna 1995 perustetun matkailukohteen opastus ja ennen kaikkea asiasisältö on
muuttunut suuripiirteiseksi ja jopa epätarkaksi. Vika ei ole nuoren oppaan,
vaan hänen perehdyttäjänsä. En nyt takerru bunkkeri- versus
teräsbetonikorsu-sanastoon lainkaan.
Otan esimerkeiksi tässä vain kolme betoniin liittyvää
asiakohtaa. Ensinnäkin oppaan mukaan yhdessä maavaraisessa teräsbetonikorsussa
on betonia yhtä paljon kuin Finlandia-talossa? Toiseksi, korsun betoni kuivaa
yhä, sen katosta tippuu edelleen kuivumisvettä pisaroina? Ja kolmantena, heti
kohta valun jälkeen korsut oli värjätty kalkkimaalilla ulkoakin valkoiseksi?
Kuuloni on huono, mutta en usko, että kaikki edellä menee sen piikkiin.
Salpalinjaa esittelevillä museoilla on mitä ilmeisemmin ajan
myötä vaara, että edellisiltä oppailta ”perimätietona” siirtyvä asiaosaaminen
uusille oppaille tulee ymmärretyksi väärin tai se alkaa kertautua pois
alkuperäisestä tiedosta. Huumorin varjolla kenties esitetystä heitosta saattaa
tulla fakta jne. En arvostele tässä asiassa yksin Marjalan bunkkerimuseota,
kuulin kuluvana kesän puppua puhuttavan myös Miehikkälän Salpalinja-museolla,
tosin sattumaotanta oli vain kahden minuutin pituinen, mutta siihenkin mahtui
parikolme kyseenalaista ajatusta.
Opastus saa olla ja tuleekin olla persoonallinen ja
värikäskin, jopa sopivasti humoristinen. Pitää vain muistaa, että asiakas saa
aina tietää, milloin kerronta perustuu vankkaan historiatietoon ja milloin
kenties väritettyyn kansan suussa elävään hölynpölyyn. Kuulijoina on
kaikenlaisia sotahistoriasta kiinnostuneita. Osalla on perustiedot, jolla
suodattaa ja seuloa museo-oppaan kerronnasta oleellinen. Suurin osa kävijöistä
joutuu ottamaan vastaan kaiken totena. Virheitä sattuu kaikille, mutta niistä ei pidä tehdä totuutta, eikä tarkoituksella tehdäkään. Virheen voi korjata ja muuttaa, totuutta ei voi.
