Tsekkoslovakian kriisi ja Salpalinja

Olen tätä aihetta sivunnut aiemmissa kirjoituksissani, mutta ehkä jotakin uutta näkökulmaa tässä omakohtaisessa jutussa on. Huomenna tulee tasan kahdeksan vuotta, kun ensimmäisen Salpalinjan salat –blogikirjoitukseni tein. (TA)

Varsovan liiton maiden sotajoukot Neuvostoliiton johdolla ylittivät 20.8.1968 myöhään illalla Tsekkoslovakian rajan ja aloittivat maan miehityksen. Operaatiolla haluttiin tukahduttaa Tsekkoslovakiassa virinneen ”Prahan kevään” pyrkimys ainakin lieventää Moskovasta johdetun kommunismin otetta. Maassa haluttiin rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia. Sitä Moskova ei suvainnut. Se otti kovat keinot käyttöön ja miehitti maan.

On tunnettu tosiasia, että Tsekkoslovakian kriisi näkyi myös Suomen maa- ja merirajoilla. NL:n panssarivaunujen kolinaa kuultiin rajanpinnassa ja laivasto-osastot härnäsivät rannikkopuolustusta ainakin Kotkan edustalla aluevesien tuntumassa.  Suomen armeijan joukot, ainakin osa, olivat hälytystilassa. Ei voinut olla sattumaa, että esimerkiksi kotikulmillani Miehikkälän länsireunalla miehityksen alkamista seuraavana yönä Haminassa tuolloin sijainnut Kymen Jääkäripaljoona oli liikekannalla; osa sen joukkoja liikkui kotiani sivunneella kylätiellä.

Nyt tiedetään, että Hankoniemellä sijaitseva Harparskog-linja, Salpalinjan kanssa samalla käskyllä ja samanlaiseksi rakennettu, puolustuslinja aseistettiin elokuun 1968 tapahtumien jälkeen. Korsutykit ja konekiväärit asennettiin paikoilleen. Ne poistettiin vasta 1980-luvun lopulla.

Vajaa neljä vuotta Tsekkoslovakian kriisistä minut kutsuttiin ensimmäisiin kertausharjoituksiin Haminan varuskuntaan, kesäkuun alussa 1972. Sinne mentyäni havaitsin kuuluvani Haminan sotilasalueella olevaan yhteen torjuntakomppaniaan. Niitä oli muitakin. Ne tukeutuivat puolustuksessa tiukasti Salpalinjaan.

Torjuntakomppania oli paikallisjoukko, alueen vanhemmasta reservistä koottu. Minulla oli ikää tuolloin 20 ½ vuotta. Olin mennyt varusmiespalvelukseen vapaaehtoisena ja kotiutunut reserviin syyskuussa 1970. Miehikkälässä silloin, niin kuin vieläkin, reserviupseereja ei monta ollut. Minut oli sijoitettu torjuntakomppanian sissijoukkueen johtajaksi rannikkotykistön tulenjohtajan koulutuksella!

Kertausharjoituksessa torjuntakomppanian upseerit pantiin tiedustelemaan omat vastuualueensa Salpalinjassa ja laatimaan niille taistelusuunnitelmia. Tiedustelu tehtiin pareittain, minun parini kulpavolkkari-partiossa oli torjuntajoukkueenjohtaja Jorma Tulikoura Haminasta, taisi olla silloista Vehkalahtea, minua muutaman vuoden vanhempi vänrikki. Hänen joukkueensa tuliasemia olivat Salpalinjan korsut ja pesäkkeet. Jorma esiintyy lyhyesti SuomenSalpa – dokumentti maanpuolustustahdosta –elokuvassa.

Tiedustelussa, kun samalla autolla liikuimme, minä pääsin tutustumaan hänen asemiinsa ja hän näki, minne minä ylläkköjä ja sissikätköjä suunnittelin. Samassa harjoituksessa me kaikki joukkueenjohtajat saimme koulutuksen korsutykin ja korsukonekiväärien käyttöön.

Samassa harjoituksessa iltakotiläksyinä saimme tehtäväksi käydä läpi omiin joukkueisiimme varatun henkilöstön kantakortit. Sen tarkoitus lienee ollut, sikäli kuin tunsimme, poistaa sopimattomat varaukset ja toisaalta tulla tietoiseksi keitä alaisuuteemme kuului. Voin sanoa, että  silloin nuoresta iästäni huolimatta kolmanneksen joukkueeni miehistä tunsin ainakin nimeltä. He olivat isäni ikäluokkaa (synt 1928), joka myös kuului samaan komppaniaan. Eli Salpalinjan puolustajat olivat 35 – 45 -vuotiaita ehkä joku vähän vanhempikin! 

Nyt alan olla täysin vakuuttunut, viitaten muun muassa em. kantakorttisulkeisiin, että joukkomme oli vasta luotu. Se oli osa Tsekkoslovakian kriisin jälkimaininkeja, itärajamme puolustuksen vahvistamista, YYA-sopimuksen vastaisesti! Minulla ei ole hajuakaan, millä joukoilla Salpalinjaa olisi puolustettu ennen em kriisiä ja jokunen vuosi sen jälkeen. Virallisestihan noihin aikoihin Suomi valmistautui puolustamaan vain lännestä tulevaa vihollista.

Nyt harmittaa tavattomasti, että muistini on kehno. Voi kun ne dokumentit, jotka olivat käytössämme (en ole varma edes oliko niitä), olisi saanut omaksi tai kun muistaisi, mitä meille Salpalinjasta kerrottiin, kerrottiinko juuri mitään! Sen muistan varmasti, että suunnitelmamme, käsinkirjoitetut paperit ja karttamerkinnät, olivat salaisia ja ne kerättiin visusti pois. Ne sanottiin vietävän silloisen Kouvolan sotilaspiirin kassakaappeihin.

Sitten seuraavassa kertausharjoituksessa vuosi ja kolme kuukautta myöhemmin Pahkajärvellä noita papereita ei nähty. Siellä minä ja joukkueeni ryhmänjohtajat koulutettiin ja harjoitettiin sissitaitojen ja niihin kuuluvien räjähteiden käyttöön. Tulikouran Jorma ryhmänjohtajineen kuljetettiin Luumäelle harjoittelemaan korsuaseiden asentamista teräsbetonikorsuihin.

Kylmän sodan fakta on, että Salpalinjalla oli puolustusmerkitystä siis vielä 1970-luvulla. On puhuttu, että Salpalinja oli vanhentunut jo jatkosodan viimeisenä kesänä 1944! Kuinka vanhentunut se oli sitten 1970-luvulla, jolloin mm. minua koulutettiin sen käyttöön taistelussa?  No, en itsekään usko, että Salpalinjassa kylmän sodan aikana olisi ratkaisutaisteluja käyty, ainakaan noilla huru-ukkojoukoilla. Mutta vahvana viivytysasemana se olisi saattanut antaa aikaa puolustuksen järjestämiseen siihen sopivissa maastonkohdissa jossakin lännempänä.

SuomenSalpa – dokumentti maanpuolustustahdosta –elokuvassa käsitellään mielenkiintoisesti asiantuntijavoimin Salpalinjan merkitystä kylmän sodan aikana. Tämä omakohtainen kertomus on linjassa sen kanssa, mitä kenraalit ja tutkijat elokuvassa puhuvat!

TERHO AHONEN