Suomen Salpa –dokumentti osa Suomi 100 -ohjelmaa

Valtioneuvoston kanslia on 16.12.2016 liittänyt hakijan, storyTv Oy,  hankkeen "Suomen Salpa - dokumentti maanpuolustustahdosta" Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaan.

Valtioneuvoston kanslian ratkaisu perustuu hakemuksessa esitettyyn suunnitelmaan, joka arvioinnin mukaan täyttää Suomi 100 -hankehallituksen asettamat perusedellytykset Suomi 100 -ohjelmalle.

Dokumentin alustava ensi-ilta on 26.11.2017, päivä jolloin Mainilan laukausten ammunnasta on kulunut 78 vuotta ja josta Neuvostoliitto järjesti itselleen muodollisen syyn aloittaa 30.11.1939 talvisota. Heti talvisodan päätyttyä tehtiin päätös itärajan linnoittamisesta. Kyseinen linnoitus sai heinäkuussa 1944 nimen Suomen Salpa.

Katso dokumentin traileri, ensimmäinen ennakkotiedote:

https://www.youtube.com/watch?v=YHJzMDa2rjE&feature=youtu.be

Katso myös, mikä yhteys on Salpalinjalla ja rauhanturvaajilla. Video on myös story Tv Oy:n tuotantoa. Se on syntynyt syksyllä 2016 Suomen Salpa –dokumentin oheistuotteena.

https://youtu.be/XboUTv3jLTs

TERHO AHONEN

Salpalinja-päätös hetkessä vai osa historian jatkumoa

Salpalinjan rakentamispäätös syntyi nopeasti yhdeksän päivää talvisodan jälkeen 22.3.1940. Päätöksen teki ylipäällikkö, silloinen sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Siihen saakka kansakunnan suurin yksittäinen rakennushanke oli ulospäin näyttäen yhden miehen päätös.

Nyky-yhteiskunnassa ilman ympäristövaikutusten arviointeja ja suunnitelmien kymmeniä lausuntokierroksia vastaava ei olisi mahdollista. Sotatila tietenkin oikoo byrokratiaa nykyisinkin.

Edellisestä selvästä faktasta huolimatta voi olla paikallaan hieman pohtia, miksi Suomen itärajan linnoittamispäätös näyttää syntyneen helposti ja nopeasti.

Ehkä on lähdettävä hakemaan Salpalinjan siemeniä kaukaa Suomen tai oikeammin Ruotsi-Suomen varhemmasta historiasta. Viipurinlinna perustettiin vuonna 1293 tuhotun karjalaista kauppapaikkaa suojanneen linnoituksen paikalle, ensimmäiset rakenteet ajoittuvat 1100-1200-luvuille. Savonlinnassa sijaitseva Olavinlinna valmistui 1400-luvun lopulla. Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen alettiin rakentamaan linnoituksia Lappeenrantaan ja Haminaan.

Venäläisen kenraali Aleksander Suvorovin 1790-luvulla rakentama Kaakkois-Suomen linnoitusketju ja ensimmäisen maailmansodan aikainen  (1914-17) venäläisten rakentama ja rakennuttama laaja linnoitushanke Suomessa useine linjoineen puolustivat Venäjää lännen uhkalta. Viime mainittu oli tehty erityisesti Saksan hyökkäyksen pelossa. Linnoitukset kehittyivät aina kulloisia ajan tarpeita vastaavaksi.

Tuota linnoitushistoriaa vasten ei ole kaukaa haettu, että 1917 itsenäistynyt Suomi alkoi vapaussodan jälkeen turvaamaan puolustusta erityisesti Karjalan kannaksen suunnassa linnoittamalla. Sitä kauttahan on kautta aikain marssittu vuoroin itään ja länteen. Talvisodan aikana Mannerheim-linjan nimen saanutta linnoitusta rakennettiin useassa vaiheessa 1920-30 –luvuilla.

Mutta asian ytimeen. Salpalinjan syntyjä syviä voidaan mennä hakemaan vaikkapa syyskuusta 1939, kun everstiluutnantti Valo Nihtilä suunnitteli linnoitteita kaakkoiseen Suomeen. Saksa hyökkäsi Puolaan 1.9.1939 ja Neuvostoliitto kohta perässä. Nihtilä esitti muun muassa Kymijoen ja Väliväylän linnoittamista. Se olisi kyllä vaatinut selitystä kansalle, kun raja oli  sentään Rajajoella saakka kannaksen suunnassa, siis hirvittävän kaukana, eikä NL:n ja Suomen välisestä sodasta ollut “tietoakaan”. No jo joulukuussa 1939 tulivat päätökset linnoittamistöiden aloittamisesta Kymijoella, kuten myös Luumäen linjalla.

Talvisota ja taistelukokemukset Mannerheim-linjassa loivat ylipäällikölle uskon, että linnoittaminen on pienen maan ja pienen armeijan välttämättömyys ylivoimaista vihollista vastaan. Helmikuulle 1940 tultaessa Puna-armeija jauhoi Mannerheim-linjaa tykistöllään, jolla ammuksia riitti ja vastaavasti Suomen tykistö ei ammuspulassa pystynyt vastatulitoiminnalla vihollistykistön toimintaa juurikaan vaikeuttamaan.

10.2.1940 ylipäällikkö, hänen lähimmät upseerinsa sekä pääministeri Risto Ryti ja ulkoministeri Väinö Tanner pitivät palaveria talvisodan tilanteesta ja siitä ulospääsystä Otavan opistolla.  Tästä kerrotaan filosofian tohtori Vesa Määtän kirjassa K.L.Oesch, Ylivoimaa vastassa, Gummerus 2015.

Tanner esitti tilaisuudessa ohjelman, jonka Ryti oli mitä ilmeisemmin hyväksynyt. Sen ensisijainen tavoite oli pyrkiä rauhaan, oli muitakin kohtia, mutta tuo oli tärkein.

Puolustusneuvosto kokoontui samana päivänä ja asettui Tannerin ohjelman kanssa samoille linjoille.  Edellä mainittua kokousta selostaessaan Vesa Määttä toteaa Tannerin olleen ilahtunut, kun sotilasjohto  kannatti rauhaa uhrauksienkin hinnalla.

“Puolustusneuvosto esitti myös toivomuksia sodan jälkeisen maanpuolustuksen vahvistamisesta. Sen puitteissa tulisi ainakin saada aikaiseksi vahvat Maginot-linjaan vertautuvat puolustusasemat.”

Tämän jälkeen juna kulki omalla voimallaan ja päädyttiin Moskovan rauhaan. Suomen armeijan tuli vetäytyä nopeasti kauas taakse taistelulinjoista piirretyn uuden rajan taakse.

Mannerheim ja varmaan myös valtiojohto tajusivat, että länsivaltojen peliin puuttumisen pelossa Stalin taipui rauhaan vain väliaikaisesti, koska sodan tavoitteet jäivät Neuvostoliitolta  saavuttamatta.

Uusi hyökkäys voisi alkaa hyvinkin pian. Sitä varten piti valmistautua ja siksi 22.3.1940 Inkilän kartanossa Juvalla syntyi Marskin päätös Klamila-Luumäki –linjan linnoittamisesta, joka sunnittelun kuluessa jalostui koko itärajan linnoittamiseksi. Päätöksen tekoa melko varmasti edisti reilu kuukausi aiemmin käyty edellä kerrottu keskustelu ja puolustusneuvoston vihreä valo linnoittamiselle. Ja siitä se homma sitten lähti niin, että toukokuun puolivälissä kahdessa kuukaudessa tehty itärajan linnoitussuunnitelma tuli valtioneuvoston hyväksymäksi.

Linnoittamispäätöksellä oli osuvia seurauksia. Se tarjosi kohteen evakkojen työllistämiseen. Linnoittaminen jatkoi talvisodassa esiin tullutta kansakunnan yhtenäisyyttä. Se näkyi koko välirauhan ajan; Suomelle välirauha oli intensiivistä puolustusvalmistelua, ei pelkästään linnoittamista. Talvisota oli osoittanut konkreettisesti, mikä meitä idästä uhkaa.

Stalinin taipuminen rauhaan tilanteessa, jossa läpimurto Kannaksella oli vain päivistä kiinni, antoi Suomelle tuiki tärkeän valmistautumisajan mahdolliseen uuteen Neuvostoliiton hyökkäykseen ja näytön paikan, että meitä ei helpolla oteta. Revanssiin tarjoutuikin tilaisuus Saksan rinnalla. Vaihtoehtoja ei paljon ollut. Neuvostoliitto halusi miehittää Suomen, Saksalla sellaista tavoitetta ei ollut. Oli valittava.

Niin, olisi sotahistorian asiantuntijoilta kiva kuulla kommentteja siitä, oliko Salpalinjan rakentaminen spontaania tilanteen mukaista linnoittamista vai oliko se johdonmukaista seurausta vanhan vuosisataisen linnoittamiskulttuurin jatkeena; menettely oli olemassa, piti päättää vain tekemisen hetki? Mikä on se yksiselitteinen päivä, jolloin Salpalinjan rakentamisesta tehtiin päätös? Onko se 22.3.1940?

TERHO AHONEN

Ruotsalaiset linnoittajat Suomessa poikkeuksellinen ilmiö

Salpalinjan rakentamista kevätkesästä 1940 aloittamassa ollut Svenska Arbetskåren i Finland (SAK), vapaaehtoiset linnoittajat Suomessa, on poikkeuksellinen ilmiö maailmassa.

Näin sanoi asiaa tutkinut, viestintäalalta eläkkeellä oleva helsinkiläinen Håkan Nylund Miehikkälässä 30.11.2016 Salpalinjan Perinneyhdistyksen syyskokouksessa pitämänsä esitelmän alussa.

- En ole löytänyt mistään vastaavaa, että vapaaehtoiset siviilit lähtevät toiseen maahan linnoitustöihin, Nylund sanoi.

Ruotsalaisten vapaaehtoisten toiminta Suomessa jäi lopulta varsin lyhyeksi, pääosan osalta vain huhti - kesäkuuhun 1940. Aineellinen apu, koneet, kalusto ja raha, oli jo huomattava. Sen sijaan Ruotsin apu moraalisesti ja henkisesti oli Nylundin mukaan joka tapauksessa merkittävä.

Nylund sanoi yleisen mielipiteen olleen Ruotsissa talvisodan alettua Suomen puolella. Maassa oltiin suuttuneita Neuvostoliiton hyökkäyksestä Suomeen.  ”Suomen asia on meidän asiamme” – ajatus tuli esille monissa ruotsalaisten järjestämissä soihtukulkueissa ja tilaisuuksissa, joissa vastustettiin Neuvostoliiton vihamielisyyttä Suomea kohtaan.

Ruotsin oli tarkoitus auttaa Suomea myös sotilaallisesti. Tästä oli erilaisia suunnitelmia Suomen sotilasjohdon kanssa. Ruotsin hallitus pelkäsi paitsi Neuvosto-Venäjää myös Saksaa. Ranskan ja Britannian joukkojen tuloa Suomen avuksi Ruotsin kautta vieroksuttiin pelosta ottaa haltuun Ruotsin malmikentät; vain pieni osa joukoista olisi tullut Suomen avuksi.

Ruotsi julistautui ei sotaa käyväksi maaksi. Ja se johti siihen, että se ei lähettäisi sotilasjoukkoja Suomeen. Näin kuitenkin tapahtui aivan talvisodan lopussa, kun lähes 9 000 ruotsalaista sotilasta Suomen saapui ja myös ilmavoimien kalustoa.

Nylyndin mukaan yksi selitys Ruotsin puolustusavun kieltämiseen oli sen oman armeijan surkea tila. Ruotsissa oli 1920-30 –luvuilla vallalla sama käsitys kuin vähän Suomessakin, että uskottiin pysyvään maailmanrauhaan! Armeijan koulutus oli huonoa ja kaluston hankintoja laiminlyötiin. Näin ollen Ruotsin asejoukkojen apu ei olisi ollut kovinkaan merkittävä Suomelle.

Mutta sen sijaan vapaaehtoisten linnoittajien lähettämiseen suhtauduttiin suopeasti. Tavoitehan oli saada noin 10 000 linnoittajaa Suomeen. Lopulta runsaat 900 miestä ehti Suomeen, ennen kuin Saksa miehitti Tanskan ja Norjan ja tilanne näin muuttui huhtikuussa 1940.

Esitelmoitsijä piti ylimitoitettuna ruotsalaisten tavoitetta saada vapaaehtoista työvoimaa aiottua määrää Suomeen. Vastaavasti suomalaisilla oli ylimitoitettuja odotuksia siitä, mitä ruotsalaiset vapaaehtoiset saisivat aikaan. Varsinkin, kun ruotsalaisen etujoukon tultua Suomeen ne odottivat Kotkassa kuukauden verran aika lailla toimettomina (tekivät kyllä töitä Kymijoki-linjalla)  suunnitelmien valmistumista tulevalla Salpalinjalla.

Tarkemmin Håkan Nylundin esitelmän sisältöön pääsee tutustumaan Salpalinjan Perinneyhdistyksen kevättalvella 2017 julkaistavassa artikkelikokoelmassa Salpalinja – Itsenäisyyden monumentti. Kirjan sisältö on kasassa ja teos on taittovaiheessa.

Tässä blogissa olen kirjoittanut SAK:sta ainakin tuon linkin verran:
http://salpalinjansalat.blogspot.fi/2010/04/tyovoimaa-kalustoa-ja-rahaa-ruotsista.html

TERHO AHONEN