Talvisodan kokemukset avainasemassa

Linnoitustyön johtajaksi määrätty Edward Hanell kirjasi ylös varsin tuoreeltaan välirauhan aikana kokemuksia talvisotaa edeltäneistä ja sen aikana tehdyistä linnoitustöistä. Osana tätä jälkikatsausta on myös hänen yleisen tason näkemyksensä  talvisodan kokemuksista linnoituksissa. Niitä tarkastelen tässä. Muistutan, että jo toukokuun alussa 1940 ilmestyi noin 50-sivuinen melko yksityiskohtainen kirjanen joukoille jaettavaksi otsikolla: ”Kokemuksia kenttä- ja vakinaisten linnoitusten alalta v. 1939-40 sodassa”  Tästä kirjoitin 17.2.2014 päivätyssä blogissani.

Mutta nyt siis Hanellin kertomukseen.

”Talvisota 1939 -1940 on meille osoittanut vakinaisten linnoitusten arvon. Suhteellisen heikot ja harvalukuiset laitteet Summassa myötävaikuttivat siihen, että asemat pidettiin monta kuukautta suunnatonta ylivoimaa vastaan omien tappioiden ollessa hämmästyttävän pienet.”

Talvisodan kokemuksista linnoituksissa Hanell tekee seuraavan yhteenvedon:

-        maan rajojen linnoittaminen rauhan aikana on erittäin tärkeää;

-        rauhan aikana on suoritettava myös taaempana olevien asemien tiedustelu ja yksityiskohtainen suunnittelu, niin että mikä työvoima tahansa tarpeen vaatiessa pystyy suorittamaan työn;

-        päällystön täytyy harjaantua puolustusasemien ja niiden yksityiskohtien suunnitteluun;

-        joukkojen on entistä perusteellisemmin harjaannuttava varustusten käyttöön, ja ne on koulutettava asemasodan taistelutoimintaan. Panssaritorjunta on erikoisesti huomioitava;

-        materiaalia ja työkalustoa on oltava riittävästi käsillä jo puolustusasemia miehitettäessä;

-        asema, jolla ei ole syvyyttä, on melkein arvoton;

-        oma järeä tykistö lisää asemien vastustuskykyä aivan ennen aavistamattomalla tavalla;

-        järvet ja joet, varsinkin jäässä ollessaan, eivät estä aineellisesti ja lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen häikäilemätöntä hyökkäystä.

Seuraavaksi Hanell käsittelee historiikiksi tarkoittamassaan katsauksessa linnoittamispäätöksen syntyä. Sen hän aloittaa osin edellä olevaan perustuen seuraavasti:

”Kun sota 13.3.1940 oli päättynyt ja uuden rajan kulku oli määrätty, ryhdyttiin viivyttelemättä valmistamaan rajan vahvistamista vakinaisilla linnoituksilla. Sodan kokemukset olivat osoittaneet linnoituslaitteiden merkityksen ja vallitseva yleispoliittinen tilanne ei sallinut viivytyksiä.”

Sitten Hanell kertoo 22.3.1940 ylipäällikkö Mannerheimin Inkilään kutsumasta neuvottelusta koskien uuteen rajaan liittyvää puolustuslinjaa. Siinähän olivat paikalla Marskin ja Hanellin lisäksi kenraaliluutnantit Heinrichs ja Oesch, kenraalimajurit Sarlin ja Airo sekä eversti Tapola.

Meillehän on tuttua tässä tilaisuudessa Marskin ilmoittama päätös: ”Linja Klamila – Luumäki on viipymättä linnoitettava ja mahdollisimman pian varustettava vakinaisilla laitteilla.”

Huomioitavaa on tässä vaiheessa, että tuolloin puhuttiin todellakin vain Klamilan ja Luumäen välin linnoittamisesta. Nimittäin Hanell toteaa kirjoituksessaan, että seuraavana päivänä 23.3.1940 maavoimien esikunta antoi käskyn.

”Käskyn mukaan tuli II Armeijakunnan, jonka lohkon linnoittaminen oli kysymyksessä, laatia puolustuksen ylimalkainen suunnitelma 5.4.40 mennessä.”

Näin siis lähdettiin liikkeelle. Asiakirjasta ei päivälleen käy ilmi, milloin tarkkaan ottaen (huhtikuun lopulla) Hanell sai ylipäälliköltä tehtävän laatia kokonaissuunnitelma kustannusarvioineen maan rajojen varustamisesta vakinaisilla linnoituksilla. Tämän työn Hanell teki yhteistyössä maa- ja merivoimien komentajien kanssa.

Tuo työ valmistui ja esiteltiin Marskille 9.5.1940 ja hän hyväksyi sen kaksi päivää myöhemmin. Paperi oli 15.5.40 valtioneuvostossa ja ensimmäiset varat työlle osoitettiin seuravana päivänä. Me tunnemme em. paperin suunnitelmana ja käskynä, johon liittyy Hankoniemen linnoittaminen, merirajan linnoittaminen itäisellä Suomenlahdella ja maarajan linnoittaminen aina Jäämerelle saakka.

Ja tähän loppuun blogikirjoittajan oma huomio. Tuosta kuivasta suunnitelman hyväksymisprosessista voisi kyllä nykyinen maan hallinto ottaa opiksi. Siis siitä kun suunnitelma oli Marskin käsissä esitettäväksi poliitikoille, meni vain viikko, kun aloitusrahat olivat tiskissä! Silloin ei turhaa jauhettu selvää asiaa toimikunnissa ja valiokunnissa. Ja ne selvät perusteet löytyivät tämän kirjoituksen alussa mainituista talvisodan johtopäätöksistä. 

Talvisota viritti tahtotilan Salpalinjan rakentamiseen

Tämä talkootyönä tehty kirjoitus on julkaistu Karjalan Kuvalehdessä No 04/2014. Kun juttu on siellä jo tehtävänsä tehnyt, julkaisen sen tässä ilman kuvia. Juttu antaa yleiskuvaa Salpalinjan rakentamiseen johtaneista syistä ja tehdyn työn määrästä ja mitä muutamat kenraalit ovat julkisesti Salpalinjasta sanoneet.

* * *

Viime sotien aikana rakennettu Salpalinja on yhä suuri tuntematon Suomessa. Se oli sotasalaisuus Neuvostoliiton romahtamiseen saakka. Salpalinja rakennettiin talvisodan jälkeen uuden itärajan turvaksi.

Linnoitus oli valtava ponnistus pieneltä maalta toisen maailmansodan aikana. Salpalinjassa ei taisteltu. Se täytti tehtävänsä olemassa olollaan vielä kylmänkin sodan aikana ja kenties vieläkin; linnoitus huokuu suomalaisten maanpuolustustahtoa joka päivä!

Salpalinja on puhtaasti puolustuslinnoitus. Se on rakennettu sen verran kauas rajasta, että mikään sen tykeistä ei olisi yltänyt rajan yli. Vielä 1945 Neuvostoliitto vaati Salpalinjan tuhoamista, mutta siihen eivät valvontakomission länsivallat suostuneet. Herääkin kysymys, mikä uhka Salpalinja Neuvostoliitolle oli? Tietenkin se, että se vesitti ison rajanaapurin aikeet laajenemisesta Suomen suuntaan!

- Linnoitus on täyttänyt tehtävänsä parhaiten silloin, kun sitä vastaan ei ole hyökätty, sanoo sotahistorioitsija Sampo Ahto Miehikkälän Salpalinja-museolla pyörivässä esittelydokumentissa.

Jotta ymmärtäisimme monumentaalisen Salpalinjan rakentamiseen johtaneet syyt, on ajatukset siirrettävä talvisotaan ja sitä edeltävään lähimenneisyyteen.

Uhraus ensin fraasien alttarille

Heti talvisodan (30.11.1939 – 13.3.1940) päättymisen jälkeen silloinen kapteeni, myöhemmin eversti ja Mannerheim-ristin ritari Wolf H. Halsti (1905-1985) kirjoitti Talvisodan päiväkirja –kirjan käsikirjoitukseensa seuraavaa:

”Työhön! Se on meidänkin tehtävämme. Sen olemme velkaa kaatuneillemme, raajarikkoisiksi tulleille, leskille ja orvoille, koko kansallemme ja sen uudelle työlle. Meilläkin on sarkamme kynnettävänä!

Ja niin marssimme ulos maastoon karttoinemme, mittanauhoinemme, hakkuinemme, kirveinemme ja lapioinemme. Marsimme rakentamaan sellaisen muurin, että kun sen harjalla seisoo uusi Suomen mies tukeva käsi konekiväärin kahvassa, jokainen tulija lyö siihen päänsä puhki. Se on päämäärämme, ja nyt sen toteutamme. Se nousee tahdostamme, ja tällä kertaa tahto menee perille vaikka läpi harmaan kiven.

Toista kertaa ei suomalaista teurasteta suojattomana tykkituleen eikä ruhjota hyökkäysvaunujen alle! Kaksikymmentätuhatta veljeä on uhrattu fraasien ja humanistisen haaveilun alttarille, kokonainen vuosikerta Suomen miehiä. Se ei toistu! Nyt on Suomen kansa saava sen (Salpalinjan), minkä se tarvitsee uuden työnsä ja elämänsä suojaksi.”

Halsti, silloin 5. Divisioonan huoltopäällikkö kirjoitti edellisen tekstin innostavasti ja osittain katkerana siitä, että hänen ajatuksensa linnoittamisesta vuonna 1938 kirjoitetussa ja syksyllä 1939 julkaistussa kirjassaan Suomen puolustaminen osuivat kuuroille korville.

Kirjassa hän tuo esiin, tosin varsin lyhyesti, mitä siihen aikaan nykyaikainen linnoittaminen vaatisi. Halsti myöntää, että linnoitus maksaisi, mutta kansan taloudellista kantokykyä se ei kuitenkaan ylittäisi. Hän sanoo myös, että vahva linnoitus antaisi ylivoimaa vastaan taistelevalle kansalle ja sen päävoimien kaikille liikkeille lujan selkänojan. Näin hän toteaa, siis vuonna 1938:

”Lopuksi se (linnoitus) olisi suorastaan hyökkäystä ehkäisevä tekijä, puolueettomuusasennettamme lujittava. Mitä kalliimmaksi hyökkäys tulee, mitä pienemmät mahdollisuudet nopean ja helpon menestyksen saavuttamiseksi ovat, sitä luultavampaa on, että se jää kokonaan suorittamatta. Kaiken kaikkiaan tässä on kysymys ensiluokkaisen tärkeästä asiasta. Kansamme näinä päivinä niin selvästi ilvenevä vaisto on epäilemättä naulan kantaan osuva.”

Kuitenkaan tuo vaisto ei naulan kantaan osumisestaan huolimatta ehtinyt vaikuttaa ennen talvisotaa. Aikaa oli aivan liian vähän, mutta myös halua puuttui. Halsti oli Suomen puolustaminen -kirjaa kirjoittaessaan ”vain” kapteeni. Hänen monet erittäin oikeaan osuneet ajatukset Suomen puolustamisesta jäivät ehkä juuri siksi huomioon ottamatta. Vaikkakin sotaväen johto Halstin ajatukset hyväksyi, ei kirja ehtinyt vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, siihen joka puolustusmäärärahoja jakoi. Poliitikoilla oli jopa sellaista ajatusta vielä 1938, että eihän nykyaikana tule enää maailmansotia!

Hyvät kokemukset taustalla

Talvisodassa Suomi menetti Karjalan kannaksen, Laatokan Karjalan ja Vanhan Sallan. Hankoniemi jouduttiin vuokraamaan Neuvostoliitolle 30 vuodeksi ”laivastotukikohdaksi”. Itäraja tuli Moskovan rauhanehdoissa Suomen kaakkoisosassa uuteen paikkaan. Yli 400 000 ihmistä siirtyi evakoina, siirtolaisina uuden rajan Suomen puolelle. Heidän asuttamisensa ja työllistämisensä ei ollut helppo asia sekään.

Neuvostoliiton tavoitteet Suomen valloittamiseksi talvisodassa jäivät pahasti kesken. Siksi Suomen sotilas- ja valtiojohto ymmärsi, että uuden hyökkäyksen uhka jäi ilmaan. Siihen oli varauduttava ja valmistauduttava.

Talvisota oli osoittanut ylipäällikkö, silloiselle sotamarsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimille  hänen nimikkolinjansa, Mannerheim-linjan, hyödyt siitä huolimatta, että se helmikuussa Summan Lähteen lohkolla murtui. Kantalinnoitettu, vanhentunut linja suurine puutteineenkin Keski-kannaksella oli kestänyt kaksi kuukautta ja pakottanut Puna-armeijan ensimmäisten murtoyritysten jälkeen panemaan hyökkäyssuunnitelmansa ja voimansa kokonaan uusiksi.

Näillä tiedoilla Mannerheim ei epäröinyt. Hän päätti 22.3.1940, yhdeksän päivää talvisodan rauhasta, että uusi raja on linnoitettava pikimmiten. Näin alkoi käytännössä toteutua se, josta Halsti kaukaa viisaasti ja tunteikkaasti puhui jo ennen sotaa.

Päätös syntyi, rahaa löytyi

Syntyi päätös itärajan linnoittamisesta Suomenlahdelta aina Petsamoon asti. Töitä tehtiin kenraaliluutnantti Edvard Hanellin johdolla erittäin suurin voimin ja panostuksin koko välirauhan ajan. Jatkosodan (25.6.1941 – 5.9.1944) alkaminen pysäytti rakennustyöt. Niitä jatkettiin kesäkuussa 1944, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys johti läpimurtoon Karjalan kannaksella. Linnoitustöitä heinäkuussa 1944 Suomen Salpa –nimen (Salpa-asema, Salpalinja) saaneessa puolustusasemassa jatkettiin syksyyn –44 saakka.

Salpalinja-työmaata pidettiin silloin Suomen, jopa Pohjoismaiden suurimpana yksittäisenä rakennushankkeena. Siihen käytettiin rahaa vuonna 1941 viisi pronsettia koko valtion tulo- ja menoarvion loppusummasta. Se on jokseenkin saman verran kuin koko puolustusmäärärahojen osuus valtion menoista nykyisin. Palkattua väkeä oli töissä enimmillään maaliskuussa 1941, noin 35 000 miestä. Huoltotehtävissä oli 2000 naista, lottaa. Tehollinen työaika oli vain puolitoista vuotta.

Mistä sitten rahaa Suomessa löytyi uuden massiivisen linnoituksen rakentamiseen ”hävityn” talvisodan jälkeen, kun sitä ei kerran ennen sotaa ollut?

Sodan aikana raha Suomessa ei varmasti lisääntynyt. Kysymys oli yksinkertaisesti asioiden tärkeysjärjestykseen laittamisesta. Talvisota osoitti, minkälainen uhka Neuvostoliitto Suomelle oli. Kansa, voi sanoa kiihkokommunisteja lukuunottamatta, ymmärsi linnoituksen välttämättömyyden osana maanpuolustusta. Siihen ei tarvittu kansanäänestyksiä tai sitä ei yritetty kaataa sotahenkisyyttä vastustavin mielenosoituksin!

Suomen kansa pani toimeksi. Vapautta ei säilytetä ilmaiseksi ja uskomalla humanistisiin haaveisiin!

Olisiko tässä viestiä myös nykypäivään?

TERHO AHONEN

Salpalinja-tuntija

Karjala-evakon poika

Miehikkälä

Salpalinjaa pähkinän kuoressa

Lyhyesti:

Suomen itärajan linnoitus Suomenlahdelta Sallaan ja kenttälinnoitettuna Petsamoon.

Vahvimmin linnoitettu osa Karjalan kannaksen jatkeella Suomenlahdelta Saimaalle.

Rakennettu 1940-41 ja 1944.

Suunnitelma valmistui vajaassa kahdessa kuukaudessa.

Tehollinen työaika 18 kuukautta.

Välirauhan aikana palkattuja rakentajia enimmillään maaliskuussa 1941, jolloin töissä oli 35 000 miestä ja 2 000 lottaa. Kesällä 1944 linnoitusjoukkoja liki saman verran.

Kenttäarmeija rakensi kenttälinnoitteet, palkattu työvoima kestolinnoitteet.

Vuoden 1941 valtion budjetista Salpalinjan menot olivat 5 %.

Salpalinjan puolustuksen runko on konekiväärien maanpinnanmyötäinen pyyhkäisevä ristituli;

kantalinnoitettuja kk-asemia 295 kpl, kenttälinnoittetuja kk-pesäkkeitä 1250 kpl.

Salpa-asemassa ei taisteltu.

Työsaavutuksia:

720 teräsbetonikorsua

25 luolaa

225 km kiviestettä

130 km kaivantoestettä

350 km taistelu- ja yhteyshautaa

315 km piikkilankaestettä

3 000 erilaista kenttälinnoitetta

900 parakkia työvoimalle

Esimerkkejä työstä ja hinnoista:

Yhden järeän maavaraisen teräsbetonikorsun rakentaminen:

- korsumonttu siipimuurineen 20 m pitkä, leveys yli 10 m, syvyys 6 metriä

- montusta nousee lapiolla kaivettuna 1600 kuutiometriä irtomaata

- muottilautaa 430 neliömetriä

- pyöröterästä 45 000 kiloa

- betonia 560 kuutiometriä, 560 silloista kuorma-autokuormaa

- tuohon betonimäärään tarvittiin 5000 kpl 50 kg:n säkkiä sementtiä

- suojakiveystä 1200 kuutiometriä seinien ympärille

- montusta kaivettu maa (1600 kuutiota) lapioidaan takaisin korsun päälle

- yhteensä massansiirtoja noin 10 000 tonnia, olisi tuohon aikaan vaatinut 3000 silloista

  kuorma-autoa em. määrän kuljettamiseen, jos se olisi pitänyt siirtää paikasta toiseen

Edellä kuvattuja maavaraisia (kaivettuun maahan rakennettuja) korsuja tehtiin kymmeniä,

suurin osa korsuista on kuitenkin louhittu osittain tai kokonaan kallioon.

Isoja, järeitä kantalinnoitettuja korsuja tai pesäkkeitä Salpalinjassa on noin 450 kpl.

Yhden teräsbetonikorsun hinta oli siihen aikaan noin 1,2 miljoonaa markkaa, siitä korsun tähystyskupu (paino 10 t) maksoi 100 000 markkaa.

Kivieste maksoi noin 750 000 markkaa / kilometri ja taistelu- ja yhteyshauta noin 600 000 markkaa / kilometri.

 Salpalinjasta julkisesti sanottua Salpalinjalla:

            Kenraalimajuri evp, pioneeri Juha Kilpiä Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2010:

            - En voi kuin ihastella maaston käytön taitavuutta ja linnoituslaitteiden sijoittelua.

            Kenraalimajuri evp Jukka Pennanen Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa 2011:

            - Salpalinjan rakentaminen oli osoitus itään, että talvisodan jälkeen suomalaisten                                  maanpuolustustahto on edelleen kova.

 Eversti evp Vesa Kangasmäki Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2012:

- Salpa-aseman merkitys kesällä 1944 oli välillinen: se ehkä vähensi Neuvostoliiton haluja lähteä koko maan miehittämisyritykseen.

Kenraalimajuri evp Veli-Pekka Parkatti Salpavaelluksen päätösjuhlassa 2013:

- Salpalinjan linnoitteet antaisivat vielä tänäkin päivänä hyvän suojan erilaista tulivaikutusta vastaan.

Prikaatikenraali evp Kari Hietanen Kaakonkulman nykyistä merkitystä operatiivisena alueena pohtivassa kirjoituksessaan Kymen Vartio –lehdessä 2014:

-  Oman kokonaisuutensa estearvon ja taistelukestävyyden takia tarjoaa viime sotien aikana rakennettu Salpa-asema.

Kenraaliluutnantti evp Heikki Koskelo Salpavaelluksen maanpuolustusjuhlassa 2014:

- Salpalinja on täyttänyt täydellisesti tehtävänsä, niin sodan kuin kylmänkin sodan aikana.

Eversti evp Pekka Visuri Salpalinja-museon luentosarjassa lokakuussa 2014:

- Vielä juhannuksen maissa 1944 ei ollut näköpiirissä riittäviä vahvistuksia, jolla linja olisi miehitetty, myöhemmin loppukesästä tilanne parani. En väitä, etteikö ollut merkitystä.

Neuvostoliittolainen kenraali vieraili 1950-luvulla Salpalinjassa, sitaatti Salpalinjan perinneyhdistyksen esitteestä:

- Onni, että emme joutuneet hyökkäämään tätä vastaan!

Linnoituksen hyvin muistava venäläinen kenraali Koslov kysyi vielä vuonna 1995 suomalaisilta sotilasjohtajilta (lähde Heikki Koskelon esitelmä 2011):

- Missä kunnossa ja missä käytössä Salpa-asema on nykyisin?

Teräsbetonikorsujen ilmastointi

Salpalinjan teräsbetonikorsujen ilmastointi perustuu taistelutilanteissa hallittuun koneelliseen, miesvoimaiseen ilmanvaihtoon. Rauhallisemmissa oloissa ilmanvaihto tapahtuu sitten jo luontaisia teitä.

Ilmastointijärjestelmät rakennettiin kaikkiin kantalinnoitettuihin korsuihin ja asepesäkkeisiin. Tiedossani on, että esimerkiksi Salpalinja-museon pst-tykkipesäkkeeseen ei ilmastointia ole rakennettu. Erillisiä pst-tykkipesäkkeitä kirjallisuus kertoo olevan viisi kappaletta. En ole selvittänyt, onko niissä kaikissa sama tilanne.

Taistelutilanteissa ongelmia tuottavat asekorsuissa ja -pesäkkeissä korsuaseiden ruutikaasut; vihollisen taistelukaasujen käyttöön piti varautua myös majoituskorsuissa. Korsujen majoitustilathan oli rakennettu kaasutiiviiksi. Aseiden käyttöhenkilöstö käytti puolinaamareita, joihin suodatettua ilmaa johdettiin. Henkilökohtaisen kaasunaamarin käyttö ei ollut asetiloissa mahdollista, koska se ei eliminoinut häkavaaraa.

Yleisin ilmastointituulettimen voimanlähde oli käsikäyttöinen, maataloudesta tuttu maidonerotinkone, separaattori. Sähköisiäkin viritelmiä on tehty, mutta niissäkin on täytynyt olla miesvoiman vaihtoehto.

Ilma iv-koneeseen otettiin korsun ilmanottolaatikosta, johon tuloputki yleensä korsun sisääntulokäytävästä oli betonin sisässä johdettu. Ko. laatikosta ilma johdettiin kangaspäällysteisillä paksuilla letkuilla tarvittaessa kaasusuodattimen tai pölysuodattimen tai molempien läpi koneeseen. Tuuletin siirsi ilman jakoputkistoon, jonne ilma voitiin johtaa korsulieden kautta tai ohi. Jos johdettiin lieden kautta, ns. H-kappaleessa oli säätöventtiili, jolla voitiin ilma ohjata kokonaan tai osaksi lämpiämään hellan kautta. Näin vedon tunnetta voitiin vähentää.

Kaasuvaaratilanteessa ilmastointikoneella luotiin ylipaine korsun asetiloihin, jotta ampuma- tai muista aukoista ilmanvirtaus oli ulospäin. Asuintiloihin muut tuloilmaventtiilit tietenkin tällöin suljettiin, mukaan lukien savuhormi nuohousluukun (nokiluukku) kautta.

Asetiloihin ilmastointikoneella luotu ylipaine kaiken järjen mukaan poisti myös ruutikaasut ulos. Ainakin konekiväärin juuri ammuttuihin hylsyihin tiedettiin jääneen häkää. Siksi edellä mainitun lisäksi oli hylsyt mahdollisimman pian siirrettävä ulos, sikäli kun siihen oli tilaisuus.

En käy luettelemaan korsun ilmanvaihtomekanismia ja siihen liittyviä osia yksityiskohtaisesti. Siihen Salpalinjan linnoitustyöt Etelä-Savossa –kirja antaa tähänastisessa Salpa-kirjallisuudessa parhaan kuvauksen.

Silloin kun korsun koneellinen ilmanvaihto ei ollut tarpeellinen, poistui korsun ummehtunut ilma pois pääosin korsulieden ja sen savuhormin kautta ulos. Myös ilmanpoistoventtiileistä ilmaa poistui ja tietysti ovia aukomalla. Vastaavasti korvausilmaa tuli sisään ovien aukeamisen yhteydessä tai esimerkiksi avaamalla tai pitämällä auki käsikranaatin pudotusluukkua korsun ulko-oven sisäpuolella.

Yhtenä yksityiskohtana on hyvä mainita em. Etelä-Savo –kirjan vihje korsuhellan vedon parantamiseksi sytytysvaiheessa, jos liettä ei ole pitkään aikaan käytetty tai hormi on jäähtynyt. Tällöin on viisasta tukita ulkoapäin hormin käsikranaatin pudotushaara. Näin veto paranee. Täytyy tunnustaa, että tätä en älynnyt, kun ns. Hanellin korsua Muhikossa monet monet kerran lämmitin. Savut tulivat sisälle, kunnes hormi lämpeni ja alkoi vetämään.

Korsun varsin paksut ilmaputket tehtiin aluksi raudasta. Mutta kun metallista alkoi olla pulaa, päädyttiin ilmaputkina käyttämään pahviputkia, jotka kyllästettiin kestämään kosteutta vesilasilla (kaliumsilikaatti).

Miehikkälän betoniasema osa 2

Edellinen blogini arkistokuvan löytymisestä Miehikkälän betoniasemasta sai Kaakonkulman toimituksen innostumaan aiheesta. Paikallislehti teki mainiosti sille kuuluvaa työtään ja tallensi sivuilleen paikallista rakennuskulttuurihistoriaa mallikkaasti myös lehden kautta nykyisten ja tulevien sukupolvien käyttöön. Paperilehdessä asiaa on kerrottu tarkemmin, mutta tässä linkki lehden sähköiseen juttuun: http://www.kaakonkulma.fi/Etusivu/15101529.html

Laitan tähän vielä oman näkemykseni betoniaseman sijainnista.

Tässä mustavalkoiseksi muutetussa kuvassa raamilla (kehyksellä) on ilmaistu paikka, johon toiseen jäljempänä olevaan kuvanteeseen arkistokuvan  (Sota-arkisto T-12680/7) olen upottanut. Kuvasuhteita en saanut ihan kohdalleen, todellisuudessa betoniasemakuva on ajoluiskaan nähden viitisen metriä liikaa vasemmalla (Taavettiin päin).  Mäen muodot sattuvat kyllä kohdalleen.

Miehikkälän betoniasemaan kiviaines, hiekka, sora, murske, ajettiin ylhäältä mäen päältä sisään. Vesi tuli putkea pitkin Pitkälammesta (sulana pitävä höyryputki vesiputken vieressä eristetty yhteen tyhjin sementtisäkein). Sementtisäkit on kuljetettu kuorma-autolla peruuttamalla vasemmalta ajoluiskaa myöten siiven toiseen kerrokseen tuotantotasolle. Valmiin betonin lastaus suppilosta auton lavalle oik. kolmen ikkunan alta, lastausaukko k-auton nokan etupuolella.

Tässä samaa kuvasarjaa oleva (Sota-arkisto T-12680/7) todiste Työryhmä 211, jonka auto on ottamassa lavalleen valmista betonia noin kuution verran betoniaseman kaatosuppilosta. Kuvaa suurentamalla auton puskurissa olevan kilven merkintä tulee luettavaksi.

Ja täältä mäenpäältä ajettiin betoniaseman prosessiin hiekka, sora ja murskattu kiviaines. Kuva samaa "löytösarjaa" (Sota-arkisto T-12680/7).

Edelleen on ratkaisematta, milloin betoniasema purettiin ja onko mäessä oleva pst-tykkipesäke rakennettu osin yhtäaikaa, kun betoniasema on ollut toiminnassa? Seuraavan kappaleen perusteella pesäkkeen rakentaminen ja betoniaseman toiminta on ollut samanaikaista. Mielenkiintoista olisi tietää, miten pienillä panoksilla louhinta on tehty, ettei ole vaurioitettu vieressä olevaa isoa rakennusta? On muuten huomattava, että pst-tykkipesäkkeen rakentaminen on hieman muuttanut ao. kohdassa mäen profiilia arkistokuvaan verrattuna.

Pst-tykkipesäkkeen louhinta on aloitettu 15.3.1941 ja valutyöt on saatu tehdyksi 28.5.1941. Suuntaa antaa betoniaseman purkamisesta tieto, että keskussekoittamon huutokauppa Taavetti-Miehikkälä -maantien varressa on pidetty 11.9.1942 klo 10. Siitä ei ole tietoa oliko rakennus purettu vai vielä pystyssä!